sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Avuksi mahdottomuuksien mahdottomuus — Jouluaamu — Nyt Betlehemiin!



Avuksi mahdottomuuksien mahdottomuus
Jouluaamu
Nyt Betlehemiin!

Saarna 25 dec mmxi
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Grande omelia omelia


Jouluevankeliumi
Luuk. 2: 1–20
 
Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa. Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, 
sillä hän kuului Daavidin sukuun.

Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa. Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: »Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.» Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:


– Jumalan on kunnia korkeuksissa,
maan päällä rauha
ihmisillä, joita hän rakastaa.


Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: »Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti.» He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä. Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu.

Avuksi mahdottomuuksien mahdottomuus - 7 sisäkkäistä näkyä.

I näky. Kulta-aikaa etsimässä?
Tietokone on mullistanut maailman aivan perustavanlaatuisesti. Tämän jokainen voi myöntää; sellainenkin joka ei halua edes sen kanssa työskennellä. Näin alustavan välitilinpäätöksenä ensimmäis-ten vuosikymmenten jälkeen voidaan sanoa, että tietokone on varmastikin lisännyt ihmisten luovuutta ja työtehoakin, korostanut parhaita puoliamme ja jopa tuonut onnea. Mutta sen suhteen voidaan sanoa että se on korostanut kaiken hyvän ohella myös ihmisen taipumusta huonompaan. Näin on yleensä kaikkien asioiden suhteen mihin ihminen vain ryhtyykin. Mutta onko ihminen saanut aikaan suurta onnen aikaa, kulta-aikaa…


II näky Sivilisaatio-peli.
Uuden maailmanaikamme koittaessa 1990-luvun alussa, sanokaamme vaikka vuonna 1992, ilmestyi eräs tietokone-peli josta on nyt tehty jo viides versio, ja sillä on vannoutuneita kannattajia kaikenikäisten joukossa kaikkien kansakuntien parissa. Kyse on tietenkin Sid Meierin Sivilisaatio-pelistä. Tuon pelin uusimmissa versioissa maailma jota rakennat ja hallitse, jonka Jumala tavallaan olet, voi kokea yhden tai useamman kulta-ajan. Kulta-aika syntyy kun huomattavaa edistystä useammalla alalla syntyy samaan aikaan, tai useammalla alalla saavutetaan tiettyjä tasoja. Edistystä voi tulla tekniikan, kaupankäynnin, taiteen, hengellisyyden tai sodankäynnin alalla. Tuossa pelissä kulta-aika kestää tietyn ajan jonka kuluessa tapahtuu edistystä; kaupunkeihin rakennetaan paljon ja normaalia puolet nopeammassa ajassa, kauppa kukoistaa ja sotavoimasi ovat voittamattoman tuntuiset, ja tietenkin paljon, paljon muuta.


III näky. Eikö nyt elettäisi kulta-aikaa?
Entä sitten kun katsomme tätä meidän aikaamme? Eikö meillä pitäisi olla täällä jatkuva kulta-aika. Ainakin meillä on monen alan asiantuntijoita ja yhteiskuntamme pystyy pitämään yllä todellakin spesialisteja jotka eivät tee taloudellisesti katsoen lainkaan tuottavaa työtä. Joku voisi tietysti sanoa heitä syöttiläiksi ja muilla nimillä. Mitä tällä sitten tarkoitamme on se, että meillä on moninkertaiset mahdollisuudet hyvään eikä se ainakaan olisi enää kiinni ihmisten kyvyistä. Mutta enne hyvälläkään syyllä voi sanoa että esimerkiksi meillä Suomessa vallitsisi kulta-aika ja jos ollaan rehellisiä niin ei sellainen vallitse tänä päivänä kirkossammekaan. Eikä kulta-aikaa eletä missään päin maailmaa. Tietysti joidenkin maiden valtionpäämiehet voivat olla hieman eri mieltä asioista. Jos pieni osa, sanokaamme vaikka viisi prosenttia  maailman väestöstä käyttää neljäsosan maailman luonnonvaroista ja samaan aikaan joka neljäs planeettamme asukas näkee nälkää niin jotain on todella pahasti pielessä. Kulta-aikaan ja yhteiseen hyvään, joka kuitenkin olisi mahdollista toteuttaa, on todella pitkä matka.


IV näky. Jouluevankeliumin näköalat.
Toisiko jouluevankeliumi jotain näkökulmaa tähän asiaan? Ainakin sen suhteen, että Jeesuksen syntymän aikaan elettiin Rooman valtakunnassa rauhan aikaa ja kulta-aika oli nähty monellakin tavalla. Näin voidaan sanoa ainakin roomalaisten itsensä osalta. Palestiinakin kuului Rooman hallintaa. Se oli osa Syyrian maakuntaa jossa käskynhaltijana oli Qurinius-niminen roomalainen mies, kuten jouluevankeliumi meille kertoo. Siitä emme pääse yli emmekä ympäri että jouluevankeliumi on kahden ruhtinaan evankeliumi ja se puhuu meille paljon siitä mitä valta, ja nimenomaan erilainen valta on ja voi olla. Kaikki on siihen kirjoitettu jos vain haluamme sen ymmärtää. Itse asiassa jouluevankeliumi on maailmanhistorian taitekohta sen valossa voimme ymmärtää kaiken mahdollisen. Senkin miksi maailma ei elä kulta-aikaa.


V näky. Sisäkkäinen todellisuus - Olimme eksyksissä.
Kristityn osa on olla osallisena jostain ja silti elää epävarmassa tilassa. Joka kuuntelee ison sisarkirkkomme eli ortodoksisen kirkon jouluillan palvelusta kuule miten he ovat oivaltaneet, tai miten kristikunta jo varhain oivalsi asian tilan. Kun liturgiassa, jossa vaikeaselkosille luterilaisille saarnoille ei juuri ole sijaa, on kerrottu ja todeksi eletty Jeesuksen syntymä koittavat kiitoksen ja rukouksen sanat niin niissä karusti pyydetään että tätä iltaa saataisiin viettää synnittömässä tilassa. Sitten puhutaan kilvoitus-elämästä ja pyrkimyksestä siihen että elämä oli mahdollisimman hyvää ja synnitöntä. Lopuksi pyydetään hyvää ja armollista loppua ja kuolemaa. Noissa sanoissa eletään todeksi apostoli Paavalin ajatuksia siitä että kristityn elämä on jo-nyt muttei ihan vielä elämää. Yhtä kaikki: elämme itsekkään ja syntisen ihmisen elämää ja nämä profeetta Jesajan sanat ovat tulleet todeksi: 


”Me harhailimme eksyneinä kuin lampaat, jokainen meistä kääntyi omalle tielleen.” 

VI näky. Asioita ei voida erottaa toisistaan.
Monen suussa kirkostamme puhutaan edelleenkin valtionkirkkona vaikka tuota aisantilaa ei ole ollut pitkään aikaan. Meillä on kansankirkko jonka perintö on osa yhteiskuntaamme ja maailmaamme, kaikkea missä olemme elämme ja liikumme. Vaikka voi kuulostaa kornilta ja kummalliseltakin, niin alussa mainitsemamme sivilisaatio-peli voi opettaa meitä sen suhteen miten asiantilojen tulisi olla. Kulta-aikaa ei synnyt jos useammalla alalla ei tapahdu edistystä. Pelkkä insinööritieteiden voittokulku luo yksipuolisen maailman, pelkkä kauppaan perustuva sivilisaatio on sekin hyvin yksipuolinen ja kaikista kauhein on maailman päälle väkipakolla ja aivouskolla luotu mukamas jumalan valtakunta, hienosti sanottuna teokratia. Asioita on aivan kaikessa tarkasteltava laajoista näkökumista ja juuri tässä kaikkien aikojen tietokonepeli auttaa meitä. Kulta-aikaa ei tule ellei useampi asia ole hyvällä tolalla. Kulta-aika voi tulla useampaankin otteeseen, mutta kerta kerran jälkeen vaaditaan enemmän hyvällä tolalla olevia asiantiloja ja niitä ei todellakaan voida erottaa toisistaan. Oli hyvin mielenkiintoista että sivilisaatio-pelin neljänteen versioon tuli mukaan ns. uskonto-editori. Kun puhumme asioiden hyvällä tolalla olemisesta oikeassa elämässämme, siinä missä elämme, olemme ja liikumme ei asioita todellakaan voida erottaa toisistaan. 


VII näky. Avuksi mahdottomuuksien mahdottomuus.

Mitä maailma nyt tarvitsisi olisi Jeesuksen Kristuksen evankeliumin täysimittainen esilletuonti kaikilla uusilla ja mahdollisilla keinoilla. Voimme aivan hyvin kysyä sitä, onko se juuri se osa-alue joka on jäänyt huonommalle tolalle. Näin on ehkä käynyt, ja kirjoitamme sanan EHKÄ nyt isolla. Me luterilaiset olemme sellaisia ja saatamme puolihuolimattomasti opettaa, että sanan julistaminen ja sen vaikuttaminen on tavallaan automaatti joka ei ole kiinni sananpalvelijoista. Kun kirkossamme on kaikki uudistettu ja vielä lisää kai uudistetaankin, niin voidaan kysyä onko tämä sanan automaatti mennyt rikki? Kirkko ei voi elää jos sen perusta on syöty ja nakerrettu itsensä sen johtajien toimesta. Tänä vuonna puhe jouluevankeliumistakin on ollut pakollisen virkamiesmäistä. Jouluevankeliumia ja siinä olevia asioita ei pidä hävetä vaikka siihen ei aina jaksaisi uskoakaan. Jouluevankeliumi olisi kuitenkin nostettava asioiden keskiöön juuri sen mahdottomuuden takia. Luther itse puhui mahdottomuuksista eli paradokseista kun ei enää löytänyt mitään muuta pukeakseen ajatuksensa sanoiksi.

Jouluevankeliumi on täynnä paradokseja eli mahdottomuuksia. Otetaanpas nyt esille nuo kaksi ruhtinasta eli Jeesus ja keisari Augustus. Augustus oli Jumala ihmisten keskuudessa joka tuli kuollessaan ihmiseksi. Jeesus oli mitä tavanomaisin ja tavallisin ihminen joka kuollessaan tuli Jumalaksi. Jos tätä mielettömyyttä tutkittaisiin edes hieman ja syvennyttäisiin edes hetkeksi sen avaamiin näkökulmiin niin jotain suurta voisi päästä meissä jokaisessa liikkeelle. Mahdoton tulisi tajuttavaksi. AMEN.


Sitten vähän kehiin menoa ison sisarkirkkomme puolelta. Tässä kalenda-versiossa on jotain todella kiehtovaa. Kyse on siis katolisen kirkon jouluyön messun jouluyön julistuksesta. Kyllä brassit osaa, vaikka tässä ei välttämäti mitään sambaa olekaan. No ehkäpä hieman...

http://www.youtube.com/watch?v=Y7rHsCRmE_I

tiistai 6. joulukuuta 2011

Herra käy kanssani — Itsenäisyyspäivä — Kiitos isänmaasta. Epistolasaarna.




Herra käy kanssani.
Itsenäisyyspäivä
Kiitos isänmaasta
Saarna 06 dec mmxi
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Epistolasaarna
VI Saarna Paavalin AreiopagipuheestaGrande omelia
 
Saarnateksti
Ap. t. 17: 24–30



»Jumala, joka on luonut maailman ja kaiken, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. Häntä ei myöskään palvella ihmiskäsin, ikään kuin hän tarvitsisi jotakin – itses hän antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken muun. Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet. Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Ovathan muutamat teidän runoilijannekin sanoneet: ’Me olemme myös hänen sukuaan.’ Koska me siis olemme Jumalan sukua, meidän ei pidä luulla, että jumaluus olisi samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi, kuin ihmisen mielikuvituksen ja taidon luomus. Tällaista tietämättömyyttä Jumala on pitkään sietänyt, mutta nyt sen aika on ohi: hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen.»

I näytös. Johtava opettaja Pekka ja hänen puheensa Paavalista ja Ateenasta.
Vanhetessaan ihminen muistaa paljon nuoruudestaan ja oma kotikoulu on aina paikka jonka maisemiin palaa. Kotikoulu on ensimmäinen koulu jossa olet saanut käydä kouluasi. Sen kivet puut ovat jääneet mieleen ja vaikka piha olisi ollut muutostöiden kohteena eikä siellä olisikaan tuttua isoa punamullalla maalattua pyöräkatostakaan niin vanha rakennus kuitenkin. Ja se rakennus on täynnänsä muistoja. Jokaisella meillä on oma kotikoulunsa josta käytiin kerran ylempiin kouluihin. Mutta yhä uudelleen mieli palaa kotikoulun maisemiin ja paljon useammin kuin kotikirkon. Koulussahan vietetään paljon aikaa nuorena.

Itselläni mieli matkaa päivittäin kotikoulun maisemiin sinne jonnekin kauas. Kauas ajassa ja kauas myös paikassa. Kun vuonna 2005 tulin siihen tulokseen, että Paavalin puhe Ateenassa on saarnateksti jota kyllä kannattaa työstää useampanakin vuonna niin valtavassa ja pitkään kestäneessä mielikuvien mylläkässä jota saarnanvalmistuksin on tuli mieleen myös eräs muisto kotikoulusta ja kaiketi eräästä perjantai-iltapäivästä.

Meillä oli silloin aina sattumalta puutöitä ja meidän opettajamme, johtava opettaja Pekka Lukkari piti silloin aina viikon päättävän hartauden meille pojille. Pekalla oli omat tapansa kuten todella vanhan polven opettajilla oli ja meidän keskuudessamme herätti kummastusta hänen tapansa kääntyä aina tiettyyn suuntaan jonnekin kauas Inarinjärven sulalle tai jäätyneelle ja lumiselle selälle päin tähyillen. Monesti hartaus oli vain pieni rukous joka alkoi sanoilla ”Herra käy kanssani kun tieni vaipuu kuolon laaksohon.” Joskus hän puhui muutakin. Olivat ne sitten hänen omia pohdintojaaan tai kaikuja vaikkapa hänen kuulemastaan aamuhartaudesta niin kerran Pekka puhui meille tuntemattomasta Jumalasta juuri kuten Apostolien tekojen kuvauksessa kerrotaan juuri ennen varsinaista saarnatekstiämme:
”Ateenalaiset! Kaikesta näkee, että te tarkoin pidätte huolta jumalien palvonnasta. Kun kiertelin kaupungilla ja katselin teidän pyhiä paikkojanne, löysin sellaisenkin alttarin, jossa oli kirjoitus ”Tuntemattomalle jumalalle.”

Mitä hän puhuikin on jäänyt noin neljänkymmenen vuoden taakse ja siitä ei paljoa muista. Jotenkin on sellainen mielikuva, että kyllä Pekka toi sen esille miten ovela ja käytännöllinen mies Paavali oli. Enkä muista liittyikö tuohon mitään muuta, vaikkapa puhetta siitä että Tuntematon jumala on Salattu Jumala. Olisi kiehtovaa kirjoittaa tuon miehen puhe, siis johtava opettaja Pekan puhe ja sanoa ”Kyllä minä muista, se oli niin hyvä puhe.” Olisi kiehtovaa laittaa siihen tuon syntyjään utsjokisen miehen tulkintaa hyvinkin monesta asiasta ja ihan oikeasti väittää että kyllä minä muistan. Yhtä kaikki; ainakin minulle se on ensimmäinen kerta kun joku selitti jotain tästä tänäisestä saarnatekstistä jota olemme nyt todellakin vuoden 2005 jälkeen hieman aukaisemassa jo kuudetta kertaa. Ja voimme myös todeta että jos asia kovin kiinnostaa niin ne viisi aikaisempaa saarnaa eivät ole hävinneet muistojen satunnaisten kappaleiden joukkoon vaan löytyvät sopivalla hakusanalla internetin rannattomasta merestä.

II näytös. Areiopagi-puhe laajemmassa yhteydessä ja kirjoittaja Luukas.
Kun Luukas kirjoitti kahta teostaan, sitä Luukkaan evankeliumia johon kohta taas niin ajankohtainen jouluevankeliumikin kuuluu ja Apostolien tekoja jossa kerrotaan mm. Paavalin toiminnasta Ateenasta oli hänellä tapahtumiin aika pitkä perspektiivi ja vain harvassa tilanteessa hän oli itse ollut mukana. Hän ei ollut silloin kerran yöllä todistamassa sitä mistä hän kirjoittaa jouluevankeliumissa, mutta hän saattoi olla joskus Paavalin seurassa.

On ihan mahdollista, että hän oli kuullut joltain mitä Paavali oli Ateenassa oikein puhunut. Tilannetta voitaisiin verrata siihen jos joku kirjoittaisi vaikka kirjallista esitystä tuon johtavan opettajan suurenmoisista seikkailuista maalla, merellä ja ilmassa ja tämä saarnamies kertoisi jotain. Ihminen ja ihminen kirjoittajana ovat ehkä muuttuneet jonkin verran vuosituhansien saatossa, mutta eivät niin paloa kuin luulisi. Historiankirjoitus on toki kokenut isonkin muutoksen vaikka tiukka empiristi voi edelleen sanoa että ”kaikki muu paitsi matematiikka, fysiikka ja kemia ovat kaunokirjallisuutta.”

Miten silloin kirjoitettiin historiaa on aivan eri asia. Kun olit hyvä ja luotettava historioitsija niin saatoit ihan hyvin kirjoittaa puheen jokin henkilön suuhun. Ei siinä sen kummempaa, näinhän tehdään nykyisinkin ja joskus ei ehditä sulattaa lähdemateriaaliakaan, tai edes omin sanoin sanoa sitä, mitään. Internetin kaikkitietävä tietosanakirja WIKIPEDIA meille sanoo. Kun nimittäin tuohon tietosanakirjastoon suhtaudutaan hyvin kritiikittömästi. Ehkä se on sitten se niin sanottu jokamiehenoikeus joka siinä kiehtoo. Mutta Luukkaan ja Paavalin aikana tuollaista puhetta saatettiin pitää jopa autenttisina. Ihmiset jotka näkivät tähtitaivaalla astraalijumaluuksia ja joille jokaisella asialla oli selityksensä historian kulussa ja kaukaisessa menneisyydessä tällainen ei ollut tavatonta.

Niin… Historioitsija saattoi kirjoittaa puheen joskus kauan sitten eläneen suurmiehen suuhun ja aikalaiset saattoivat pitää puhetta niin sanotusti aitona. Ja kun Luukas sitten kirjoitti Paavalin suuhun sanoja joita hän itse ei ollut kuullut pidettiin niitä silloin aitoina ja voidaan edelleenkin pitää. Tämän oivalluksen kanssa voimme olla hyvin lähellä suurempaa oivallusta joka voi, eikä ainoastaan voi vaan varmasti auttaa meitä ymmärtämään sitä miten Raamattu kokonaisuudessaan on syntynyt. Se auttaa meitä ymmärtämään sitä mitä voivat tarkoittaa vaikkapa sanat ”Raamatussa on inhimillinen ja Jumalallinen puolensa aivan samalla tavalla kuin Jeesuksessa Kristuksessa on yhdistynyt inhimillinen ja Jumalallinen puoli.

III näytös. Kansat ja määrä-ajat.
Montakohan tarinaa suomesta löytäisimme. Tarinaa jossa joku kertoo siitä miten vaikuttunut hän voi olla Paavalin puheesta Ateenassa. Löytyisi monen Pekan todistus ja monen Matin ja Maijankin todistus. Missä ensimmäisen näytöksemme Pekka pysähtyi sanojen ”Tuntematon Jumala” äärellä niin joku toinen voi pysähtyä sanojen ”kansat ja määräajat” kohdalla. Ei ole tavatonta että suomalainen voi pysähtyä näiden sanojen äärellä ja puhua näistä sanoista vaikka loputtomiin.

Kansana olemme varsin nuori ja miten Suomea nykyään puhumme on varsin uusi viritelmä sekin. Mutta ainakin Suomenniemellä asuvat ovat voineet jo varsin pitkähkön ajan etsiä Jumalaansa kun Raamatun sanaakin kokonaisuudessaankin on voitu lukea omalla kielellämme melkein viidensadan vuoden ajan. Uuden testamentin osalta aikajakso on jo pitempi. Luukkaan kirjaamien Paavalin sanojen valossa tietämättömyys on jo vaihtunut ainakin etsimiseksi ja kenties tuntematon Jumala tulee viimein hapuillen tunnetuksi.

Suomalaista voi päivän saarnateksti puhutella enemmänkin ja näistä sanoista ”kansat ja määräajat” jotka otimme suurennuslasin alle niin aivan erityisesti sana ”määräajat.” Nimittäin oli aika jolloin kansakunnan itsenäisyyttä koeteltiin ja ehkä jonkin saarnan aiheena oli juuri määrä-ajat. Saatettiin kovastikin kysyä tuon määräajan perään miettiä sitä hyvinkin vakavalla tavalla. Kansoja on kadonnut historian saatossa sen hämäriin ja uusia on noussut. Uusia kansakuntia on syntynyt muistakin sinä aikana kun suomalaiset ovat voineet itse etsiä tuntematonta Jumalaan hapuillen.

Itsenäisyyspäivä antaa meille myös tukea juuri tämän saarnatekstin äärellä. Kansamme kohtaloa ja sen määräaikaa on kysytty todella vakavassa tilanteessa. Moni puhe on päättynyt sanoihin ”se on korkeammassa kädessä.” Ja viime kädessä moni saarna on sisältänyt repliikin:
”Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat.”

Ja niinpä tapamme viettää itsenäisyyspäivää poikkeaakin kaikkien muiden kansojen tavoista. Kirkkoihin on kokoonnuttu vaikeina aikoina kysymään noita kysymyksiä ja myös rukoilemaan lisää määräaikaa uskoen siihen että Kaikkivaltias Herra todellakin on kanssamme eikä hän ole vain tuntematon Jumala ja Salattu Jumala. Tänäänkin joku kysyy mielessään kohtalonkysymyksiä ja hän voi niin luottavaisin mielin tehdäkin.

IV näytös. Mitä sanomme nyt?
Neljäs näytös on tavallaan tyhjä. Tai täydempi ja konsanaan tapahtumarikkaampi kuin kolme aikaisempaa. Mitä nyt sanomme, mitä nyt siis sanomme. Näinhän Paavalikin tapasi anoa ja antakaamme hänen sanojensa hieman kaikua myös alkukielellä eli kreikaksi translitteroiden ”ti nun hoidamen.”

Että tässä puhutaan saarnojen yhteydessä näytöksistä johtuu tietystä hapatuksesta ja puhutaan nyt sitten dramaturgisesta homiletiikasta. Näytöksillä tarkoitamme sitä, että luomme jopa monikerroksisia raameja, sisäkkäisiä raameja johon asia upotetaan ja näytös seuraa toistansa. Tänään matkasimme alussa kauas paikassa, 40 vuoden taakse ja sitten vielä kauemmaksi. Tulimme sitten katselemaan historiallisia näkyjä kansamme historiasta ja yritimme koota lankoja yhteen.

Lopuksi on tehtävänä elää neljättä näytöstä meidän kesken ja yhdessä. Saarna syntyy yhdessä ja jos joku sen tekee hän on vain yksi muista, jota joukon rukous kantaa ja saarnaaja on vain erityisen saarnaviran haltija joka puhuu joukon puolesta. Tämän yksinkertaisemmin emme voi selittää luterilaisen saarnaviran olemusta ja toimintaa. Ja jos henki tuossa puhuu niin eikö se ole vielä suurenmoisempi asia.

Oli sekin aika jolloin tähän uskottiin ja seurakunta rukoili yhdessä. Sinä aikana seurakunta kokoontui ja määräaika oli varmasti puheenaiheena. Ei oltu varmoja jatkuuko määräaika ja mitä huominen tuo tullessaan. Tänään mietitään vakavia asioita ja ehkä kysytään sen määräajankin suhteen, mutta ehkä toiselta näkökantilta. AMEN.

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

“Löytyykö täältä uskoa.” — II adventtisunnuntai — Kuninkaasi tulee kunniassa. 3. vsk.


“Löytyykö täältä uskoa.”
II adventtisunnuntai
Kuninkaasi tulee kunniassa
Saarna 04 dec mmxi
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Omelia DOC

Evankeliumi:
Luuk. 17: 20–24
"Kun fariseukset kysyivät Jeesukselta, milloin Jumalan valtakunta tulee, hän vastasi: “Ei Jumalan valtakunta tule niin, että sen tulemista voidaan tarkkailla. Eikä voida sanoa: ’Se on täällä’, tai: ’Se on tuolla.’ Katsokaa: Jumalan valtakunta on teidän keskellänne.»
   Opetuslapsilleen hän sanoi:
   »Tulee aika, jolloin te toivotte näkevänne edes yhden Ihmisen Pojan päivän mutta ette saa nähdä. Teille sanotaan silloin: ’Hän on tuolla’, ja: ’Hän on täällä’, mutta älkää lähtekö minnekään, älkää juosko perässä. Sillä niin kuin salama välähtää ja valaisee taivaan äärestä ääreen, niin on Ihmisen Poika oleva ilmestymisensä päivänä."

I näytös. Löytäisikö Karl Marx täältä oikeaa kommunismia?
1900-luku oli suurten kokeilujen aikaa ja nyt tiedämme millaisessa huudossa sana “kommunismi” voi olla. Joku voi viritellä ajatuksia siitä, että  ei Karl Marx niin kauhean väärässä ollut. Hän julkaisi yhdessä työtoverinsa Engelsin kanssa kirjan Kommunistisen puolueen manifesti. Nykyään internetin suomalaisen WIKIPEDIA-artikkelin alussa sanotaan Marxista näin:


“Karl Heinrich Marx oli preussilaissyntyinen yhteiskuntafilosofi ja sosiaaliteoreetikko. Marx tunnetaan erityisesti teoriasta, joka käsittelee työtätekevien ja omistavan luokan luokkaristiriitaa ja –taistelua.”

Hänen pääteoksena eli pääoma on hyvinkin tylsää luettavaa ja harva on loppujen lopuksi sen lukenut. Sen sijaan ”kommunistisen puolueen manifesti” on kirjanen jonka pystyy lukemaan nopeasti eikä sen ymmärtäminenkään ole kauhean vaikeata.

Tuossa kirjasessa on listattu niitä keinoja joita eri maissa tarvitaan kommunismin perustamiseen. Lopulta hän esittää kymmenen perustavanlaatuista ja välitöntä vaatimusta, jotka ovat hänen mielestään välttämättömiä kehittyneissä valtioissa. Tällaisia asioita ovat mm. vahvasti progressiivinen verotus, ja kaikkien lasten yhteiskunnallinen ja maksuton kasvatus. Marx ja hänen kumppaninsa puhuvat myös lasten tehdastyön poistamisesta silloisessa muodossaan.

Listatuista asioista moni on aika pitkälle toteutunut tai ollut jo hyvällä tavalla toteutumassa. Jokainen voi miettiä omalla tahollaan miten Marxin ja Engelsin esittämät asiat ovat sellaisessa kehittyneessä maassa kuin Suomessa toteutuneet, ja kuinka paljon kukin kannattaa em. Marxin ajatuksia ja vaatimuksia. Ja sitten voisimme kyllä myös kysyä yhden kysymyksen: ”Löytäisikö Marx täältä yhtään kommunismia ja mitä hän löytäisi täältä jos tulisi niin sanotusti tekemään pienen tarkastusmatkan. Löytäisikö hän listaamiansa asioita toteutuneeksi. Olisiko kommunismia tuolla tai täällä vaiko missään. Mutta löytäisikö hän aatteensa uskoa eli oikeaa kommunismia mistään?

II näytös. Mitäpä sitten Jeesus täältä löytäisi?
Mutta mitään sanoo kaikkitietävä Wikipedia Jeesuksesta? Onhan toki nyt ja tässä yhteydessä kohtuullista tehdä sama Jeesukselle kuin Karl Marxillekin. Aivan artikkelin alkukappaleesta löydämme seuraavaa:


"Kristinuskon mukaan Jeesus on maailman vapahtaja, Vanhan testamentin ennustuksien Messias ja Jumalan ainoa poika, joka sovitti ihmiskunnan synnit kuolemallaan ja voitti kuoleman ylösnousemuksellaan. Muslimit pitävät Jeesusta profeettana."

Missä Marx puhui kommunismista ihannevaltakuntanaan ja ihmiskunnan 
lopullisena päämääränä, niin siinä Jeesus puhui Jumalan valtakunnasta, toiselta nimeltään taivasten valtakunnasta. Kaiken lisäksi Jeesuskin listaa asioita jotka ovat ominaisia Jumalan valtakunnalle, suoranaisia tuntomerkkejä. Jumalan valtakunnasta osoituksena pitäisi löytyä hengessään köyhiä, murheellisia, kärsivällisiä, niitä joilla on vanhurskauden nälkä ja jano, toisia armahtavia, puhdassydämisiä, rauhantekijöitä ja niitä joita vanhurskauden vuoksi vainotaan.
Näinhän voi meistä jokainen lukea Matteuksen evankeliumin vuorisaarnasta, aivan sen alusta. Vuorisaarna on loppujen lopuksi helppoa luettavaa eikä kyllä evankeliumejakaan voida pitää kenellekään lukutaitoisille mahdottomana lukea. Vuorisaarnasta moni puhuu ja monella tavalla sitä myös tulkitaan.

Voidaan oikeutetusti kysyä sitä, onko Jeesuksen listaamista asioita moni toteutunut ja onko Jumalan valtakunta tänään laajempi ja suurempi kuin hänen aikanaan? Voimme myös miettiä sitä, kuinka moni kannattaa Jeesuksen ajatuksia ja opetuksia? Ja kuten Marxinkin kohdalla niin ilman muuta Jeesuksenkin kohdalla voimme kysyä yhden kysymyksen ”Löytäisikö Ihmisen Poika täältä yhtään uskoa ja mitä hän löytäisi täältä jos tulisi niin sanotusti tekemään pienen tarkastusmatkan. Olisiko uskoa ja Jumalan valtakuntaa tuolla tai täällä vaiko missään? Niin löytäisikö hän aatettansa eli uskoa mistään?

III näytös. Löytyykö täältä sitä uskoa.
II Adventti on aina pudotus jos ei nyt aina arkeen niin kuitenkin aivan erilaiseen todellisuuteen kuin mitä I adventin riemu meille avaa. Ei lauleta kiitosvirttä ja poissa on se I adventin riemu. On hyvä aika kysyä ja ilmapiiri on oikein hyvä kysyä ”Mitä Jeesus oikein löytäisi täältä jos hän tänne tulisi?”

Nämä sanat joita on tässä pyöritelty ja hieman muunneltukin jäivät kerran mieleen eräästä iltahartaudesta. Se ei ollut mikä tahansa iltahartaus vaan jo kauan sitten pidetty sellainen, ihan 1960-luvulla pidetty iltahartaus. Sen voi kyllä löytää Yleisradion arkistoista ja sieltä internetistä missä on myös tuo monen mielestä kaikkitietävä internet-tietosankirjakin. Hartauden piti eräs pappismies joka oli luomassa pappien käytännöllisiä harjoituksia, harjoituksia joissa teologian opiskelijamme ja tulevat kirkkomuusikot työskentelevät yhdessä. Paljon muutakin hän teki.

Kun odotamme kirkkovuoden suuressa näytelmässä Vapahtajamme syntymäjuhlaa on todellakin aika kysyä sitä mitä täältä maailmasta oikein löytyy? Varmasti täällä on Jumalan valtakunta keskuudessamme, ja täältä löytyy paljon asioita jotka puhuvat sen puolesta. Uskosta emme aina voi olla niin varmoja. Mutta että juuri tämä maailma on paikka jonka tunnemme johtuu pitkälti siitä, että Jeesus syntyi kerran keskuuteemme ja miten hänen opetuksensa ovat sen jälkeen voineet muuttaa maailmaa sellaiseen suuntaan, että hän voisi löytää täältä uskoa. 


IV näytös. Jeesus antoi seuraajilleen tarkat ohjeet.
Että Jeesus julisti Jumalan valtakuntaa ei ollut kaikki. Hän teki paljon muutakin. Ja viime kädessä hän on itse Jumalan valtakunta, ja me olemme tästä Jumalan valtakunnasta osallisia vain olemalla osallisia häneen.

Itse asiassa päivän evankeliumi ja Jeesuksen itsensä sanat ovat hyvin yksinkertaisia ja yksiselitteisiä:  


“Ei Jumalan valtakunta tule niin, että sen tulemista voidaan tarkkailla. Eikä voida sanoa: ’Se on täällä’, tai: ’Se on tuolla.’ Katsokaa: Jumalan valtakunta on teidän keskellänne.” Ja toisaalla hän on sanonut “Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.” 

Sanat ovat äärimmäisen lohdullisia ja antavan mielenrauhan joka voi kestää.

Mutta nuo sanat ”Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään” ovat velvoittavia.” Yksinkertaisesti ne ovat velvoittavia. Että löytyisi uskoa pitää aina olla yhteyttä, yhteyttä Jumalan valtakunnan sisällä. Ja yhteyttä on etsittävä lisää, yhä enemmän lisää. Jeesuksen toinen tuleminen, tuleminen kaikessa kunniassaan voi vielä kestää. Voimme miettiä sitä miten pitkällä tiellä ollaan kaste ja lähetyskäskynkin valossa. ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni…..ja katso minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” Maailma ei siis vielä ole valmis hänen tulolleen. Mutta jos hän tulisikin välillä pienelle tarkastuskäynnille niin hän varmasti löytäisi uskoa, mutta ainahan sitä tarvitaan lisää. Sitä saamme aina olemalla sanan ja sakramenttien äärellä. AMEN.


sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Yhdessä uuteen vuoteen; Salatusta Jumalasta Jumalan kuvaan — I Adventtisunnuntai — Kuninkaasi tulee nöyränä. 3. vsk.




Yhdessä uuteen vuoteen; Salatusta Jumalasta Jumalan kuvaan…
I Adventtisunnuntai
Kuninkaasi tulee nöyränä
Saarna 27 nov mmxi
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Grande omelia omelia


Evankeliumi:Luuk. 19: 28–40
Jeesus lähti toisten edellä nousemaan Jerusalemiin vievää tietä. Kun hän oli tulossa Öljymäeksi kutsutulle vuorelle ja oli jo lähellä Betfagea ja Betaniaa, hän lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi: »Menkää tuolla näkyvään kylään. Kun tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te otatte sen, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä.» Miehet lähtivät ja havaitsivat kaiken olevan niin kuin Jeesus oli heille sanonut. Kun he olivat irrottamassa varsaa, sen omistajat kysyivät: »Miksi te viette varsan? »He vastasivat: »Herra tarvitsee sitä.» He toivat varsan Jeesukselle, heittivät vaatteitaan sen selkään ja auttoivat Jeesuksen ratsaille. Kun hän sitten ratsasti, opetuslapset levittivät vaatteitaan tielle. Jeesuksen lähestyessä sitä paikkaa, mistä tie laskeutuu Öljymäen rinnettä alas, koko opetuslasten joukko alkoi riemuissaan suureen ääneen ylistää Jumalaa kaikista niistä voimateoista, jotka he olivat nähneet. He huusivat:

– Siunattu hän, kuningas,
joka tulee Herran nimessä!
Taivaassa rauha,
kunnia korkeuksissa!

Muutamat fariseukset sanoivat väkijoukon keskeltä Jeesukselle: »Opettaja, kiellä opetuslapsiasi!» Mutta Jeesus vastasi: »Minä sanon teille: jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.»

I Näytös. Japanilaisessa keittiökoulussa.
I adventtina ei ole perinteisesti puhuttu Salatusta Jumalasta ja ainakaan tämän kyseisen kirkkorakennuksen historiassa tuo Vanhan testamentin psalmien kirjan psalmiin 42 pohjautuva virsi ei ole ollut päivän virtenä, virtenä, jonka tehtävänä on johdattaa päivän aiheeseen eli siihen kuinka kuninkaasi tulee nöyränä. Päivän kokonaiskuvaan se ei välttämättä, ainakaan ensi kuulemalta, sovellu kovin hyvin. Toisaalta iloon kuuluu myös sen kääntöpuolen tunnustaminen ja kokeminen, ja tietysti Jumala on Salattu Jumala, ja jos on olemassa jokin virsi joka sopii jokaiseen sunnuntaihin niin se on juuri ”Niin kuin peura janoissansa.”

I adventtina mieli matkaa harvemmin myös Kauko-Itään, ja vaikkapa siihen kuinka perinteisen japanilaisen keittiömestarin ja oppilaan dynamiikka toimii, ja miten keittiömestariksi tullaan. Tietyllä tavalla koko itämainen hengenelämä toimii periaatteella ”Se tietää joka ei puhu ja joka puhuu ei tiedä.” Monen kohtalona on ollut jäädä valaistumista vaille kun on kerran sattunut kysymään mestarilta niin sanotusti typerän kysymyksen. Mestari on voinut antaa vastauksen johon ei sitten ole koko ikänänsä keksinyt mitään vastausta. Varsinkin japanilaisessa kulttuurissa eletään, tai on ainakin eletty tiukan koodin mukaan ja mestarilta ei todellakaan ole kyselty turhia. Mestaria ympäröi tietty salaisuuden verho.


No kyllä meillä Suomessakin kerrotaan edelleenkin juttua eräästä varomattomasta pappishenkilöstä, joka erehtyi kysymään eräältä taannoiselta piispalta eräässä kirkkomme hiippakunnassa joitain kysymyksiä pappien kokouksessa. Piispahan ei mitään vastannut ja kysymyksiä tehnyt mies sai kuulla jälkeen päin, että tässä hiippakunnassa piispalta ei ole tapana kysellä asioista, hän osaa kyllä kertoa meille sen mitä tarvitsemme. Joku onkin sanonut, ja varmasti tämä pitääkin paikkansa, että meillä suomalaisilla ja japanilaisilla on paljon yhteistä.

Japanilaisessa perinteisessä keittiössä on opin tie ollut kova ja ehkä tietyllä tavalla vaarallinenkin. Ammattisalaisuus on todellakin verhonnut mestarin olemusta. Kun oppilas tuli keittiöön ei mestari puhunut hänelle koko koulutusaikana mitään, ja oppi saattoi kestää montakin vuotta. Oppilaan piti vain oppia tekemään tiettyjä asioita oikealla ajalla ja oikeassa paikassa, ja mestari kyllä saattoi joskus äityä vihamieliseksi ja jopa aggressiiviseksikin. Kerrotaan että tuollaisessa tilanteessa keittiöveitsikin on lentänyt ilmassa ja vallan vihaisesti. Oppia on kuitenkin saatu ja pitänyt tuossa koulussa saada. Ja kun opissa on sitten oltu useita vuosia niin nuorelta kokilta odotetaan jossain vaiheessa että hän osaa valmistaa kaikkien taiteen ääntöjen mukaisesti valmistetun juhla-aterian. Maan tapoihin ei kuulu mestarin arvosteleminen, ja uudelta mestarilta odotetaan omaperäisyyttä eikä sen mestarin arvostelemista jolta hänen oppinsa on saatu.
Kuulostaa varsin helpolta, eikö vain…

II näytös. Kuinka Adventti oikein syntyi?
I adventti ja sen jumalanpalvelus muodostunut yhdeksi kirkkomme menestystuotteeksi josta tänäkin iltana varmasti uutisoidaan ja tuossa pienessä uutispalassa soi myös Hoosianna. Näin on vaikka adventti on sinänsä hieman keinotekoinen asia. Alun perin I adventti oli hyvin keinotekoinen rakennelma ja sen synty oli lähinnä kirkkopoliittinen ratkaisu. Tai miten se nyt sanotaan, asia oli jopa hieman elämää suurempi asia ainakin joillekin. Rooman valtakunta jatkoi olemassa oloaan ja pääkaupunkina oli 400-luvulla Konstantinopoli, se paikka joka nykyään tunnetaan nimellä Istanbul. Kaupungissa oli tietenkin myös silloinen kirkon johto vaikka Rooman kaupungilla olikin jo silloin erityisasema. Konstantinopolissa oli tapana viettää keisari Konstantinoksen kaupunkiintulon vuotuista juhlapäivää vielä senkin jälkeen kristinuskosta tuli valtionuskonto. Vanhat roomalaiset tavat elivät ja keisareita oli pidetty jumalina, ja vielä Konstantinos Suuren jälkeen eräs toinen keisari Julianus luopio, yritti palauttaa vanhan roomalaisen uskonnon ja sen tavat voimaan. Vanha ja uusi ovat eläneet hyvin pitkään rinnakkain ja vanhojen suomalaisten keskuudessa monet kristinuskoa edeltäneet tavat ja uskomukset elivät voimakkaasti aivan meidän päiviimme saakka.


Varhaisen kirkon meno oli hyvin värikästä ja aiheutti päänvaivaa uuden valtionuskonnon johtajille ja aivan erityisesti vuotuinen Konstantinos Suuren kaupunkiintulon juhla. Adventti on keksitty tuossa tilanteessa ja kuka tuon ajatuksen ensimmäisenä keksikään niin hänen järjenjuoksunsa meni suurin piirtein näin: ”29 lokakuuta vietettävä Konstantinoksen muistojuhla on kiusallinen, Jeesus Kristus jää varjoon. Siirretään juhlapäivän ajankohtaa ja aletaan samana päivänä tai samaan aikaan juhlia adventtia. Antakaamme vanhalle juhlalle uusi sisältö, ja otetaan pääsiäisteksti käyttöön." Ja niin sai Konstantinoksen kaupunkiin ratsastamisen tulojuhla vähitellen unohtua, oli keksitty adventti. Ja eikä montakaan vuosikymmentä tästä kun koko kirkkovuosi oli jo järjestynyt nykyisin tunnistettavaan muotoonsa. Tuo puhtaasti kirkkopoliittinen juoni koitui sitten lopulta suureksi siunaukseksi, se oli kerrassaan mainio teko, kuka sen sitten keksikään.

Niin… Tulimme sanoneeksi adventtia hieman keinotekoiseksi asiaksi. Alun perin se sitä oli vaikka siitä sitten tulikin tärkeä juhlapyhä läntisessä kristikunnassa. Keinotekoinen siitä uhkaa tulla meidän aikanamme jos unohdamme kaiken sen mitä se oikeastaan on, ja mitä näkökulmia se avaa. Kun puhumme kirkkovuodesta emme tule ajatelleeksi välttämättä sitä, että jokaisella pyhäpäivällä on tarkoituksensa ja koko kirkkovuoden sanoma ei avaudu pelkästä ensimmäisestä adventista käsin. Se toki muistuttaa ja avaa näköalan ensimmäiseen pääsiäiseen mutta onko siinä kaikki?

III näytös. Miksi kivet huutaisivat?
Suuria opettajia varjostaa aina suuri salaperäisyys, ja vaikka he puhuvatkin yksinkertaisesti niin ongelma on juuri tuossa yksinkertaisuudessa. Kaikki mitä Jeesus puhui ei ollut mieluisaa ja moni varmasti meni hautaansa ja vei häntä vaivaavan ajatuksen mukanansa, ajatuksen jonka Jeesus oli sanonut, ja jota hän ei sitten millään kyennyt ymmärtämään. Ajatellaanpa nyt vaikka päivän tekstiä ja sanoja: ”Minä sanon teille: jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.” Ja kun vain jaksaisimme lukea evankeliumeja uudelleen ja uudelleen niin löytäisimme sieltä varsin tuskaisia opetuslapsia, joille salaisuudet eivät tahdo selvitä sitten millään vaikka opettaja kuinka selittää ja tolkuttaa asioita. Jeesus tiesi arvonsa, tottakai tiesi, ja hänen oppilaansa myös sen että miehessä oli jotain suurta vaikka jotain jäi sen suuren salaperäisyyden taakse.

Nyt tietysti voimme ihmetellä sitä mitä pieni kertomus japanilaisen keittiön yhdestä syvimmästä olemuksesta tässä yhteydessä oikein tekee? Sepäs tekee tässä paljonkin. Asia voi selkiintyä meille jos ajattelemme noita rooleja, ja kaikkea mitä niiden takana lopulta on ja mitä voimme kuvitella niiden takana olevan. Ja pitää myös muistaa että vaikka kuinka vietämme ensimmäistä adventtia ja päällimmäiseksi asiaksi väitetään iloa ja riemua, niin kaikella on myös kääntöpuolensa ja ennen kaikkea Jumala on niin Salattu Jumala kuin päivän virsi meille kuvaa.


Näky japanilaisesta perinteisestä keittiöstä kuvaa hyvin ilmeikkäällä tavalla ihmisen ja Jumalan ja Jumalan ja ihmisen välistä suhdetta. Mestari ei puhu mitään ja hän tuntuu hyvin vaativalta ja mahdottomalta mieheltä. Sinun pitää kuitenkin tehdä töitä mestarille. Ei mestari kyni kanoja eikä pilko vihanneksia. Oppilaan tulee tämä tehdä ja valmistaa asiat, ja muutenkin keittiön pitää olla hyvässä järjestyksessä jotta mestari voisi tehdä työtänsä parhaalla mahdollisella tavalla. Ehkäpä nyt ymmärrämme psalmin 42 sanoja paremmin. Tuohon psalttarin lauluun, yhteen Jeesuksen virsikirjan kappaleeseen pohjautuu päivän virtemme joka vertaa ihmistä janoiseen peuraan. Salattu Jumala ei ole vain nykyajan jumaluusoppineiden keksimä ajatus. Taas kerran löydämme Vanhan testamentin Saarnaajan kirjasta oivan kappaleen kuvaamaan tätä tunnetta:

”Kun koetin perehtyä viisauteen ja tutkistella sitä työtä, jota ihminen maan päällä yötä päivää tekee saamatta untakaan silmiinsä, niin havaitsin, ettei ihminen voi käsittää Jumalan tekoja, sitä mitä auringon alla tapahtuu; vaikka ihminen kuinka ponnistelee yrittäessään ymmärtää, ei hän käsitä. Ja vaikka viisas väittäisikin ymmärtävänsä, ei hän kuitenkaan ymmärrä.”


 Tietysti meidän on varsin helppo löytää vastaus siihen miksi kivet huutaisivat kun tutkimme tuota yhtä lausetta päivän evankeliumista. Opetuslapset olivat varmoja jostain vaikka eivät osanneet vielä sitä sanoiksi pukea. He olivat ainutlaatuisen Mestarin seurassa ja se Mestari oli puhunut heille puhumasta päästyään ja kaiketi ollut enemmän kuin se mitä voimme käsittää parhaaksi ystäväksi. Sukupolvet sukupolven jälkeen ovat turvautuneet häneen ja aivan omana aikanamme aikana joka ei ole meistä kovin kaukana menneisyydessä  jolloin elettiin ehkä ihmiskunnan historian pimeintä aikaa saattoi Dietrich Boenhoeffer salattua Jumalaa, ja hänen tarkoitusperiään pohdittuaan pukea ajatuksensa niiksi sanoiksi, jotka tänään tunnemme virren 600 sanoina, sen virren jota Saksassa tänä päivänä lauletaan sillä eri sävelmällä kuin meillä. Salaisuuden verho oli joskus auennut eikä maailma ole todellakaan yksi suuri japanilainen keittiö. Tällä ei tietenkään tarkoiteta sitä että japanilainen keittiö olisi turha asia, ja etteikö sen viehätys ja ainutlaatuisuus olisi juuri siinä tavassa, jolla siellä oppilaan ja mestarin keskinäinen vuorovaikutus toimii.

IV näytös. Yhdessä uuteen vuoteen
Adventti avaa siis uuden kirkkovuoden ja kirkoissa on tänään poikkeuksellisen paljon kävijöitä. Voimme karkeasti sanoa että ainakin joka viiden suomalainen käy tänään kirkossa. Hoosianna-kirkko kaikkine mausteineen on varmasti vuoden kohokohta. Mutta kirkkovuosi on enemmän. Meillä pähkäillään kirkossa parhaillaan sitä miten saarnan voisi uudistaa. Kieltämättä jos joka pyhä väkeä olisi näin paljon niin se väkisinkin uudistaisi saarnaa kaikkialla, ja toisi hyvin yksinkertaiset perusasiat uudelleen esiin. Isompi joukko tuo aina enemmän vuorovaikutusta ja pohjimmiltaan luterilainen seurakunta-oppi tukee tätä ajatusta. Saarna syntyy yhdessä ja kaikkien rukouksen voimalla ja saa muotonsa erityisen saarnaviran kautta.

Vuosia on niin monenlaisia. On tietenkin ajanlaskennallinen vuosi, lomanmääräy-tymisvuosi ja varsinainen lomavuosi, verovuosi ja tietenkin tämä meidän kirkkovuosi. Jokaisen on perusteltu omalla tavallaan ja kuten kertasimme niin kirkkovuoden synnylläkin on oma lähtökohtansa. Normaalin kalenterivuoden eli vuosi-vuosivuoden alussa on meillä tapana tehdä joskus uudenvuodenlupauksia. Ne eivät vain ole kovin kovassa kurssissa ja monet varoittelevat niiden tekemisestä. Lupausten tekeminen ei pitäisi olla kristitylle ja kristilliselle mielenlaadulle mahdoton ajatus. Kirkko on myös parannuksen kirkko ja parannusta pitää saarnata. Voimme siis lähestyä lupausta ja uudistumista tästä näkökulmasta käsin.

Jos nyt joku sitten päättää heittäytyä niin sanotusti japanilaiseksi keittiömestariksi ja käyttäytyy niin kotonaan, työpaikalla tai kaveripiirissä tekee tietenkin hyvin mielenkiintoisen kokeilu. Miten hyödyllinen ja hedelmällinen se sitten onkaan on eri asia. Jeesuksessa oli tietenkin aikamoinen annos myös japanilaista keittiömestaria, ja sitä on kaikissa opettajissa kaikkina aikoina ja niin pitää varmasti ollakin. Mutta hänessä oli jotain joka todellakin olisi saanut kivet huutamaan jos hänen opetuslapsensa olisivat olleet hiljaa. Uusi aika oli murtautunut ihmiskunnan historiaan ja tietoisuuteen. Jumala ei ollut enää salattu vaan hän oli ilmoittanut itsensä meille juuri hänessä.

Mutta miten käy nyt hienon psalmin 42 ja virren 348? Ne eivät häviä minnekään vaan muistuttavat meitä ilon, riemun, tajuamisen ja tietämisen toisesta puolesta. Kirkkovuosi on suuri näytelmä ja seuraavaksi saamme katsoa kohti Vapahtajan syntymäjuhlaa, sitten kohti pääsiäisen suuria juhlapäiviä, kiirastorstaita eli ensimmäisen ehtoollisen päivää, Jeesuksen kuoleman päivää eli pitkääperjantaita, kuoleman voittamisen aamua eli pääsinpäivää kuten vanhat suomalaiset sanoivat, ja helluntaita eli Hengen juhlaa ja monien tärkeiden opettavien pyhien jälkeen myös kirkkovuoden loppua ja kovenevia panoksia ja puhetta viimeisestä tuomiosta ja ihmisen vastuusta.

Suuret mestarit ja opettajat haluavat opettaa meitä. Oppiminen ei pohjimmiltaan ole jäljittelyä kuten olemme nyt oivaltaneet japanilaisen keittiön johtavasta periaatteesta. Oppilas kunnioittaa mestaria mutta haluaa tulla omaperäiseksi. Mestari Jeesus Kristus tulee luoksemme, ja haluaa että kasvaisimme kukin omana persoonanamme, ja tulisimme siksi ainutlaatuiseksi Jumalan kuvaksi kuin meidät on tarkoitettu. Tässä meitä auttaa yhden vuoden lukujärjestys eli kirkkovuosi. Että tekee asiat aina samalla tavalla on tietenkin turvallista mutta ihan arkisestikin ajatellen se tekee ihmisen hyvin onnettomaksi. Jeesus oli Vapahtaja ja hän halusi että hänellä on paljon oppilaita jotka löytävät uuden tavan elää. Näitä asioita voimme miettiä nyt kun saamme käydä yhdessä uuteen vuoteen. AMEN.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Ne ja ne — Pyhäinpäivä — Pyhien yhteys. Epistolasaarna. 2.vsk.


Ne ja ne.
Pyhäinpäivä
Pyhien yhteys
Saarna 05 nov mmxi
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Epistolasaarna
Omelia DOCG


Evankeliumi:


Matt. 5: 1–12

Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle. Hän istuutui, ja opetuslapset tulivat hänen luokseen. Silloin hän alkoi puhua ja opetti heitä näin:
»Autuaita ovat hengessään köyhät,
sillä heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen.
Autuaita kärsivälliset: he perivät maan.
Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan.
Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan.
Autuaita puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan.
Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen.
Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan: heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä  valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.»


Saarnateksti:
Hepr. 11: 13–16

Uskovina nämä kaikki kuolivat. Sitä, mikä heille oli luvattu, he eivät saaneet; he olivat vain etäältä nähneet sen ja tervehtineet sitä iloiten, tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä. Ne, jotka puhuvat näin, osoittavat kaipaavansa isänmaata. Mutta jos heidän mielessään olisi ollut se maa, josta he olivat lähteneet, he olisivat toki voineet palata sinne. Ei, he odottivat parempaa, taivaallista isänmaata. Sen tähden ei Jumalakaan häpeä heitä, vaan sallii itseään kutsuttavan heidän Jumalakseen, sillä hän on heitä varten jo rakentanut valmiin kaupungin.

I näytös. Perinteinen näky
On se aika vuodesta jolloin hautuumaat ovat täynnänsä kynttilöitä. Tästä päivästä sanotaan, niin kuin monessa saarnassa oli tapana sanoa 1950-luvulla ja myöhemminkin, että on siunattu päivä. Kuusipäiväistä viikkoa tekeville ihmisille Pyhäinpäivä oli todellinen keidas vuotuisessa elämässä. Suurin osa niistä, jotka olivat työelämässä joutuivat lepäämään työstänsä, tai sanotaan että lepo oli tavallaan pakollista. Pyhäinpäivänä tultiin monesti kotimaisemiin kaukaakin, varsinkin jos joku lähiomainen oli edellisen vuoden aikana kuollut.


Mitä tulee päivän kirkolliseen aiheeseen niin siitä sanotaan että tätä päivää vietetään kaikkien marttyyrien, uskonsa puolesta todistaneiden muistoksi, samalla muistetaan kaikkia uskovia vainajia. Muistelun kohteena ovat sekä kaikki kristikunnan marttyyrit että muut uskossa kuolleet. Samalla saamme muistaa että tämä päivä ei todellakaan vain viittaa kuolleisiin. Nimittäin jokainen Kristuksen oma on pyhä. Hän on Pyhä koska hän on osallinen näkymättömästä pyhien yhteydestä. 

Paljon voidaan sanoa päivän perinteisestä evankeliumista Matteuksen evankeliumin vuorisaarna alussa olevasta autuaaksijulistuksesta. Uusi evankeliumikirja antaa kuitenkin mahdollisuuden lähestyä Pyhäinpäivän olemusta toisenkin tekstin kautta. Kyseessä on heprealaiskirjeen katkelma sen yhdennestätoista luvusta. Katsomme saarnatekstiä vielä kerran uudelleen.

“Uskovina nämä kaikki kuolivat. Sitä, mikä heille oli luvattu, he eivät saaneet; he olivat vain etäältä nähneet sen ja tervehtineet sitä iloiten, tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä. Ne, jotka puhuvat näin, osoittavat kaipaavansa isänmaata. Mutta jos heidän mielessään olisi ollut se maa, josta he olivat lähteneet, he olisivat toki voineet palata sinne. Ei, he odottivat parempaa, taivaallista isänmaata. Sen tähden ei Jumalakaan häpeä heitä, vaan sallii itseään kutsuttavan heidän Jumalakseen, sillä hän on heitä varten jo rakentanut valmiin kaupungin.”

Perinteinen päivän teksti autuaaksijulistuksista ei ole missään tapauksessa loppuun kulunut, ja monelta taholta kaluttu kuten esim. on jouluevankeliumin laita. Joskus on vain tarpeen etsiä uusia näkökulmia. Matteuksen vuorisaarnan alku pitää tietenkin ymmärtää sen syntymästä lähtien, ja jos tarkastelu vie siihen että lopuksi mietitäänkin sitä onko tämä teksti tälle päivälle kaikkein paras saarnateksti, niin sekin on otettava vain yhteiseksi rakennukseksi.

II näytös. Roskia maton alla?
Heprealaiskirjeen kirjoittaja on miettinyt isoja asioita. Edellä hän on puhunut uskon esikuvista. Tietysti uskosta puhuu myös Jeesus päivän perinteisessä saarnatekstissä eli autuaaksijulistuksissa. Pelkästään heprealaiskirjeen teksti nostaa esiin monta asiaa ja luetellaan ne vielä tässä;


se puhuu uskosta ja kuolemasta,
lupauksesta jota ei saada,
näkemisestä ja ilolla tervehtimisestä,
vieraudesta ja muukalaisuudesta,
isänmaasta ja paremmasta taivaallisesta isänmaasta,
uskovat tunnustavasta Jumalasta ja heille rakennetusta valmiista kaupungista


Heprealaiskirje on yksi Uuden testamentin kirja kuten rippikoulun käyneen tai raamattunsa lukeneen tulee tietää. Tämä on aivan perusoppimäärä. Matkan varrella voi kuulla sitten sellaista, että se on yksi Uuden testamentin sisältämistä monista äänistä. Tietyllä tavalla siitä voidaan sanoa kuten Apostoli Paavalin roomalaiskirjeestäkin, että se on evankeliumi. Sanotaan sitä vaikka kuudenneksi evankeliumiksi. 

Puhe uskon esikuvista herättää tietenkin kysymyksiä ja myös tekstimme eräs lause ”Ne, jotka puhuvat näin, osoittavat kaipaavansa isänmaata.” Ketkä ihmeen ne? Ja keitä ovat sitten mahdollisesti vielä toiset “ne” jotka eivät kuulu ensimmäiseen ne-joukkoon?

Sanotaanpa asia suoraan. Näyttää siltä, että kirkossamme on lakaistu paljon roskia maton alle. Siltä tuntuu ja välillä on sellainen olo että kun matolla kävelee niin se alla on niin paljon roskia että nilkat nyrjähtelevät. Se ei ole suinkaan ollut hyvästä vaan se on johtanut siihen, että lopulta kaikki on sitä mitä tänään näemme. Julistuksesta voidaan sanoa, että se on väljähtynytä. Kirkko ei yritäkään olla vieras vaan se on kotoutunut tänne ja rakentanut oman isänmaansa tänne. Paremmasta taivaallisesta isänmaasta ei oikein jakseta puhua.

Kansankirkon henkeen ei oikein kuulu sanoa Pyhäinpäivän aaton hautuumaiden valomerta katselle että siellä ne kahdenlaiset ne-ihmiset nyt lepäävät. Siellä oikeamielinen ja syntinen, hyvä ja paha, ovat saaneet leposijan vierekkäin. Näinhän asia on. Muuten kiistämme Vapahtajamme sanat: 

”Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille.”

III näytös. Naapurihelvetistä moniäänisyyteen.
Voisimme tietysti puhua paljonkin kahdenlaisista ne-joukoista. Ja aivan oikeutetustikin. Puolen minuutin aikana voidaan lausua niin suuret tuomion sanat että puolet ihmisistä pahastuu ja toisestakin puolesta suuri osa pahastuu toisen puolen puolesta. Pitää kysyä onko kymmenen kovan sanan joukossa yhtä rakentavaa sanaa. Tietysti edellä sanotussa on totuus, on parempi rakentaa kuin rikkoa. Mutta siitäkään emme pääse eroon, etteikö välillä pidä rikkoa ja jos siltä näyttää niin monta kertaa korjattu rakennus on joskus pistettävä nurin perutuksiaan myöten, ellei peräti maahan isketyt paalutuksetkin ole kiskottava maan pinnalle että voidaan rakentaa kunnollinen maanjäristyksen kestävä, uusien ohjeiden mukaisesti rakennettu rakennus.


Noin varmasti tehdään monessa paikassa. Saamme aina tasaisin väliajoin kuulla maanjäristyksistä jotka rikkovat taloja ja aivan erityisesti huonosti rakennettuja taloja. Jossain päin ongelmana on se, että vaikka järistyksiä on useita ja säännöllisinkin väliajoin, niin korjauksia ei tehdä vaikka tiedettäisiinkin että uusi järistys jääjäämättä joskus tulee, ja tulee varmasti. Talot ja ihmisasumukset on hyvä rakentaa näin, ja niin tehdäänkin jos vain siihen on varoja.

Mutta miten on kirkon laita? Asuuko se ränsistyneessä talossa joka on kokenut järistyksiä järistysten perään. Onko tuo kirkko vain talo jota on aina vain hätäkorjattu korjauksen perään. Kirkon historia osoittaa että näin asia on? Sitten voi vielä kysyä aiheellisesti sitäkin, kannattaako niin heikkokuntoisessa talossa ylipäänsä asua ja aikaa viettää, talossa jossa ei kaiken lisäksi asu mitään ihannenaapureita. Ja kaiken keskellä päivän saarnatekstimme sanat tulevat ikään kuin irvistelemään meille puhuessaan” uudesta valmiiksi rakennetusta kaupungista.”

Naapurihelvetti voi olla monelle arkipäivää ihan konkreettisessa ihmiselämässäkin kun puhutaan lähekkäin asuvista ihmisistä ja perheistä. Harvemmin kun naapurit voidaan valita. Kun puhumme kirkosta vertauskuvallisesti rakennuksena, ja vielä liitoksistaan jatkuvasti natisevana rakennuksena, niin ymmärrämme tilanteen. Huonossakin talossa voi asua ja nykyään valitetaan niin helposti monesta asiasta. Ei tarvitse mennä kuin muutama sukupolvi taaksepäin niin ymmärrämme mistä on kyse. Mutta jos joutuisimme menemään takaisin savupirtteihin ja ankaraan työntäyteiseen elämänrytmiin niin kyllä siinä miettisi aivan konkreettisesti elämän jatkamisen mielekkyyttä. Kaikkeen kyllä sopeutuu ja ensimmäinen päivä on aina pahinta, hirsipuussakin.

Mutta että tuossa huonossa kunnossa olevassa talossa, kirkossa, on sitten vallalla monitasoinen naapurihelvetti onkin jo vaikeampi asia. Voi tietysti eristäytyäkin ja etsiä toisia samanmielisiä. Joku voi nähdä asian mahdollisuutena. Nythän saa todellisen mahdollisuuden kehittää lähimmäisenrakkautta. Joku toinen puhuu moniäänisyydestä ja joku toinen taas muukalaisuudesta. Kuitenkaan lopulta ei ole muuta mahdollisuutta kuin jatkaa asumista yhä huonompaan kuntoon menevässä rakennuksessa jossa, mitä enemmän yrität olla ihminen, niin sitä enemmän löydät uusia ongelmanaapureita. Ja aika ajoin jotkut kyselevät sitäkin, että miksi vuokraisäntä tai talon omistaja ei tee remonttia tai rakenna aivan uutta taloa?

IV näytös. Uuteen kaupunkiin eivät kaikki pääse, mutta…
Mutta millaista väkeä talossa sitten asuu? Vastauksen löydämme tähän kysymykseen päivän evankeliumista. Talossa asuu hengessään köyhiä, siellä on paljon murheellisia, siellä on kärsivällisiä, siellä on niitä joilla on vanhurskauden nälkä ja jano, siellä on varmasti paljon armahtavaisia ihmisiä, siellä on myös puhdassydämisiä, siellä on rauhantekijöitä, mutta on myös vainottuja ja siellä on myös muita. Siellä on se toinen ne-joukko, ja tämä on pakko sanoa ääneen vaikka kansankirkon henki ja sen uusien johtajien henki ei sellaista ehkä suvaitse.


Uuteen kaupunkiin, joka on rakennettu kestäväksi ja uusista aineista eivät nimittäin kaikki pääse! Jos näin sanotaan niin se on sitä halvan armon julistamista jota aikamme on tulvillaan. Mutta miten sitten elämme tämän näyn kanssa? Kovin helposti lähdemme miettimään sitä josko kuulumme siihen toiseen ne-joukkoon. Voimme ajatella sitäkin että varmasti voi olla jokin ajallinen merkki siitä joka antaa osviittaa siihen, että kuulumme siihen, ei siihen ne-joukkoon, vaan siihen jolle uusi kaupunki on rakennettu?

Loppujen lopuksi on kuitenkin niin, että on mahdotonta sanoa kumpi joukko on se joka perii uuden kaupungin, taivaallisen isänmaan. Kaiken tämän epävarmuuden keskellä on kuitenkin elettävä ja etsittävä lohtua sanasta joka on meille annettu. Loppuun saakka saa niin hyvä kuin pahakin sateensa ja aurinkonsa ja samaan kirkkomaahan heidät kerran tuodaan. Näin on ollut ennenkin ja niin on vastakin oleva.

Mutta mitä sanoisimme vielä lopuksi. Pohdiskelumme on saanut mielen vähän neuvottomaan tilaan! Joku on sanonut, että saarnan tulee olla kuin morsiamen hääpuku. Kun näin sanotaan on tietysti mielessä englantilaistyyppiset vaikutukset ja kuninkaallisten häiden esimerkki. Mutta sanotaan että morsiamen hääpuvussa tulee olla, jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistä ja jotain varastettua. Edelleen se joku kehitteli ajatusta saarnan olemuksen suhteen sanomalla, että saarnassakin tulee olla jotain vanhaa, jotain uutta, jotain sinistä ja vaihtoehtoisesti ajan hengen mukaan ja/tai vihreää ja jotain lainattua. 

Vanhaa meillä on ollut varmasti tässä kaikki sillä ”ei ole mitään uutta auringon alla.” Uutta voi olla se, että herätimme pienen kysymyksen siitä, onko Pyhäinpäivän perinteinen evankeliumi eli Matteuksen evankeliumin sisältämän Jeesuksen vuorisaarnan autuaaksijulistus sittenkään paras mahdollinen saarnateksti tälle päivälle. Sinistä tai vihreää löydämme ajatuksesta tuosta ränsistyneestä talosta. Vihreää kaiken ajan mittapuiden mukaan on kierrätysasuminen ja tyytyminen vähän ränsistyneempiin oloihin. Mutta entäs kirjallinen lainaus. Kirjallisia lainauksia tai varkauksia ovat saarnat aina olleet täynnänsä, ja niin on toisaalta maailmankirjallisuuskin. Mutta jos nyt tällä kertaa sanomme suoraan mistä otamme loppuun vielä pienen lainauksen. Kirjana on vuonna 1960 ilmestyneen Suomalaisen saarnakirjan ensimmäinen osa joka sisälsi saarnat ensimmäisen vuosikerran evankeliumiteksteihin. Ja sieltä tietenkin Pyhäinpäivän saarnasta sen viimeisen kappaleen ilman viimeistä lausetta ja kahta siihen lainattua virren säkeistön. Saarnaajankin nimen voimme mainita ja hän on Jyväskylän jos silloin entinen kirkkoherra Paunu. Kuulemmepa miten hän päätti saarnansa kauan sitten:

”Vaikka siis Jeesukseen uskovat ihmiset, Jumalan ihmiset, eivät voikaan tämän elämän aikana kerskua korkeasta hengellisyydestään ja suurista aikaansaannoksistaan, ja vaikka heidän asemansa kristittyinä joskus voi käydä tukalaksikin, toisinaan aivan vainotuksi Kristuksen nimen tähden, Jeesus heitä kuitenkin rohkaisee: autuaita, ikionnellisia te olette! Sillä hän avaa ystävilleen vielä paljon avarammat näköalat, ja kilvoittelijat saavat päästä taivaan kotiin voiton jo saavuttaneiden pyhien pariin. ”Ole uskollinen kuolemaan asti,” hän sanoo toisaalla, ”niin minä annan sinulle elämän kruunun” (Ilm. 2:10). AMEN.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Tynnyrit, rumspringa ja armollinen Jumala — 20. Sunnuntai helluntaista — Usko ja epäusko. 2. vsk


 
Tynnyrit, rumspringa ja armollinen Jumala
20. Sunnuntai helluntaista
Usko ja epäusko
Saarna 30 oct mmxi
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Omelia DOCG


Evankeliumi:

Joh. 9: 24–38

Mies, joka oli ollut sokea, kutsuttiin kuultavaksi. Fariseukset sanoivat hänelle: »Anna kunnia Jumalalle! Me tiedämme, että se mies on syntinen.» Mies vastasi: »Onko hän
syntinen, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen.» He kyselivät: »Mitä hän sinulle teki? Millä tavoin hän avasi silmäsi?» Mies vastasi: »Johan minä sen teille sanoin, te vain ette kuunnelleet. Miksi te taas tahdotte sen kuulla? Tekeekö teidänkin mieli hänen opetuslapsikseen?» He vastasivat hänelle pilkallisesti: »Sinä hänen opetuslapsensa olet, me olemme Mooseksen opetuslapsia. Me tiedämme, että Jumala puhui Moosekselle, mutta mistä tuo mies on peräisin, sitä emme tiedä.» »Merkillistä», mies vastasi, »että te ette tiedä, mistä hän on – ja kuitenkin hän on antanut minulle näköni. Kaikkihan me tiedämme, että Jumala ei kuuntele syntisiä, mutta sellaista hän kuulee, joka kunnioittaa häntä ja elää hänen tahtonsa mukaisesti. Ikipäivänä ei ole kuultu, että joku olisi avannut sokeana syntyneen silmät. Jos hän ei olisi Jumalan mies, hän ei olisi pystynyt sellaiseen.» Silloin fariseukset sanoivat: »Sinä olet syntymästäsi syntinen, syntiä täynnä koko mies – ja sinä rupeat opettamaan meitä!» He ajoivat miehen ulos. Jeesus sai kuulla, että mies oli ajettu ulos, ja tavatessaan tämän hän kysyi: »Uskotko Ihmisen Poikaan?» »Herra, kuka hän on?» mies kysyi. »Sano, jotta voisin uskoa.» Jeesus sanoi: »Sinä olet nähnyt hänet. Hän on tässä ja puhuu kanssasi.» »Minä uskon, Herra», mies sanoi ja lankesi maahan hänen eteensä. 

I näytös. Amishit ja rumspringa.
Meidän suomea puhuvien suomalaisten korvissamme sana ”rumspringa” voi kuulostaa hauskalta jos otamme vain sanan pelkästään sanana emmekä tiedä sen alkuperää. Sanasta voi tulla mieleen ensimmäisenä ns. rumsteeraus elikkä lähinnä tahallisenoloinen värteeraus, tärkeily, asioiden toistaminen ja muuta kielteistä. Harvempi tietää mihin asia oikeastaan liittyy. Jotta ymmärrämme asian ja voimme luoda jonkinlaisen kuvan siitä niin meidän pitää matkata varsin kauan Amerikan maille ja lähinnä Yhdysvaltojen itärannikolle. Pennsylvanian osavaltiosta ja Harrisburgista löydämme sopivan näyn. Näemme siellä ikivanhalla tavalla tehdyt hevosvetoiset kärryt jotka vetävät heinäkuormaa, ja jossain taustalla kohoavat taannoin kuuluisaksi tulleet ytyvoimalan höyryävät jäähdytystornit. Voimme kuvitella kärry-kuskin pukeutuvan nahkajatsareihin, sarkahousuihin, rohdinpaidaan ja päässään hänelle on vilttihattu. Hyvinkin tuo heinäkuormaa kuskaava mies pureskelee suussaan heinäkortta. Kotona hänellä ei ole käytössään sähköä eikä muitakaan nykyajan mukavuuksia. Useimmat heistä ovat tyytyväisiä elämäänsä. Jotain heidän ajatusmaailmastaan kuvaa se, että he eivät halua käyttää vaatteissaan edes nappeja sillä se on vain maallista koreilua.

Joku sanoisi varmasti tuosta alkunäkymme miehestä, että siinäpä on tynnyrissä kasvanut mies, täysin sivistymätön maalaisjuntti joka ei maailmasta mitään tiedä. Kyseessä on amishien uskontokuntaan kuuluva mies joka viettää oman yhteisönsä kannalta aivan normaalia elämää. Joka ei tiedä mitä sana rumspringa tarkoittaa voi todellakin pitää tuota maalaisjuntin oloista miestä tynnyrissä kasvaneena oliona joka ei halua eikä pysty elämään nykyaikaista elämää, eikä varmasti ole siitä kiinnostunut. Hehän puhuvatkin omaa merkillistä ja vanhaa kieltä, pennsyvanian-saksaa.


Ulkokuori voi kuitenkin pettää ja niin se tekee tässäkin tapauksessa. Tämän uskontokunnan edustajat ovat eläneet tiukan yhteisön rajoissa murrosikään saakka ja siitä vuoden pari ylikin. Mutta sen jälkeen heillä on ollut mahdollisuus kokeilla ympäröivän maailman elämää ennen aikuiskastetta. Jos joku ei halua palata synnyinyhteisöönsä hän voi jättäytyä sen ulkopuolelle. Useimmat kuitenkin palaavat viimeistään parin vuoden kuluttua takaisin, ja jatkavat meidän näkökulmastamme katsottuna hyvin vanhanaikaista elämäntapaansa. Onko veri vettä sakeampaa ja suku rakkaampaa, siitä voivat yhteisötutkijat ja erinäiset psykologit keskustella ja kiistellä.

Itse asiassa rumspringa ei ole niin ihmeellinen asia vaikka se herättääkin kansanomaisen onomatopoeettisesti kutkuttavia mielleyhtymiä. Se ei ole mikään suuri hilluntakausi vaikka tietyssä populaari-kulttuurissa tällaisiakin kuvauksia on esitetty. Tällaista elämä voi olla, amishit ovat omanlaisensa joukkokunta. Alun perin he ovat halunneet eristäytyä koko maailmasta saadakseen elää heidän näkökulmastaan katsoen oppiensa mukaista täydellistä elämää ja täydellisemmin pyrkiä noudattamaan Jeesuksen opetuksia. Amisheista puhuvat Amerikassa jotkut hyvin kriittiseen ja tarkoituksellakin hyvin sävyyn. Väitetään että heidän keskuudessaan esiintyy poikkeuksellisen paljon raiskaustapauksia, lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, ja myös sodomiaa eli eläimiin sekaantumista.

Mikä lie totuus sillä ei taida ulkomaailmassakaan olla kovin paljoa kehumista. Ja jos hillumisesta puhutaan niin monen ulkomaailmassa elävän elämä taitaa olla melkoista hilluntaa, vapauden ja rajojen etsimistä koko elämän ajan. Itse asiassa rumspringa onkin lyhenne pitemmästä sanasta ”herumspringa,” joka tarkoittaa ”ympäriinsä hypekselemistä.” Ja jos sanotaan mistä on kyse noin uskonto-sosiologiaa ja psykologiaakin karkeasti yksinkertaistaen, niin tässä on nimenomaan kyse aikuistumiseen liittyvästä siirtymäriitistä. Ja jos sitäkin on tarpeen selkokielellistää niin sanotaan sitten yhteisön vaatimasta koe-ajasta tulla aikuiseksi ja täysivaltaiseksi yhteisön jäseneksi. Joka tapauksessa monen korvissa ja ajatuksissamme sana rumspringa aiheuttaa hauskoja ajatuksenjuoksuja.

II näytös. Sokeana syntynyt ja epäuskoinen usko.
Ja tässä on heti sanottava, että kokeneenkin raamatunlukijan on syytä lukea tekstiä parin luvun verran edeltä jotta päästään jonkin verran jyvälle siitä mitä oikein tässä oikein tarkoitetaan. Johanneksen evankeliumi on kuin yhdestä langasta kudottu vaate. Aivan erityisesti näin on tehtävä juuri tänään ja tämän tekstin kanssa.


Sokeana syntyneen kohtalo oli entisaikojen maailmassa kova kohtalo niin lapselle kuin hänen vanhemmillekin. Erityisesti se oli sitä vanhemmille. Kysyttiin ja ihmeteltiin sitä, mitä syntyä he olivat oikein tehneet tuollaisen kohtalon ansaitakseen? Nykyään sokea voi elää aika tavalla täysipainoista elämää ainakin jos sitä verrataan menneiden aikojen tilanteeseen. Tietysti voisi sanoa, että hän, Johanneksen evankeliumin kuvaama sokeana syntynyt oli eräällä tavalla tynnyrissä kasvanut. Näin voidaan sanoa jos puhutaan asiasta hirtehisellä tavalla. Joskus, itse asiassa aika monesti, tämän sunnuntain saarnoja on kirjoitettu juuri tietystä näystä; ”Miten tämä sokea koki maailman saatuaan näkönsä.” Ja nyt emme voi todellakaan sanoa, että hän sai näkönsä takaisin sillä hän oli sokeana syntynyt. Häntä ei ainoastaan otettu pois tynnyristä, vaan se tynnyri jossa hän oli joutunut olemaan koko ikänsä oli nyt särjetty. Voidaan sanoa että hänet oli siirretty uuteen, aivan uuteen todellisuuteen, todellakin aivan uuteen todellisuuteen. Alkoiko hänellä nyt sitten eräänlainen ”rumspringa” ja minkälainen se mahtoi olla? 
Paluuta entiseen eli sokean elämään hänellä ei enää olisi…

Johanneksen evankeliumi poikkeaa kolmesta muusta, Markuksesta, Matteuksesta ja Luukkaasta sikäli että kun se on kirjoitettu niin paljon noiden kolmen muun jälkeen niin siinä on aivan eri näkökulma. Ja siinä on jo selkeää oppia. Painopiste ei ole niinkään tapahtumissa, Kaanaan häissä, aviorikoksesta tavatussa naisessa eikä tässä sokeana syntyneessäkään. Kaiken tarkoitus on todistaa vain Jeesuksesta ja siitä että hän on Jumalan poika ja Messias. Jeesuksen oma kansa, juutalaiset, saavat varsin kovan kohtelun osakseen.

Tänään meidän on kuitenkin katsottava Johanneksen todistusta hieman uskon ja epäuskon näkökulmasta ja silmälaseilla. Ja se jonka kanssa käymme nyt hetkeksi katselemaan maailmaa on tietenkin tuo sokeana syntynyt. Se ei olisi millään tavalla hyödyllistä ellemme miettisi ainakin yhtä asiaa. Kun otimme tuohon alkunäkyymme amerikkalaiset amishit niin emme tehneet sitä aivan tahattomasti. Ihminen joka elää kuusitoista ensimmäistä vuotta eristettynä ulkopuolella muusta maailmasta on hyvin konkreettisella tavalla tynnyrissä kasvanut. Hän voi kysellä vanhemmiltaan ja sukulaisiltaa sitä, että mikä se rumspringa oikein on, aivan samalla tavalla kuin sokeat kaipaavat mielikuvia siitä millainen oikein on se näkevien maailma.

Sokeana syntynyt tuli siirretyksi aivan yhdessä hetkessä aivan toiseen todellisuuteen. Vaikka äsken totesimmekin, että Johanneksen todistustapaa arvioidessamme, että henkilöt ja tapahtumat eivät niinkään ole tärkeitä vaan puhe Jeesuksesta, niin kyllä tämän kertomuksen taustalla on aito tapahtuma. Tapahtuma on siinä, että sokeana syntynyt sai näkönsä takaisin. Ja juuri hänen kauttaan voimme tarkastella sitä millaista toiseen todellisuuteen, aivan erilaiseen todellisuuteen siirtyminen voi olla. Älkäämme luulko että elämä oli hänelle helppoa kun hän oli saanut näkökyvyn, kyvyn tarkastella maailmaa samalla tavalla ja tasa-arvoisesti kuin muutkin. Kyllä siinä varsinainen rumspringa alkoi. Ja kun hän sai nähdä maailman kauheuden, kurjuuden ja köyhyyden niin aivan varmasti hänkin koki epäuskoa ja saattoi toivoa ainakin muutaman silmänräpäyksen verran että hän saisi palata entiseen elämäänsä. Kertomuksia tunteva henkilö saattaa tässä vaiheessa muistaa mitä koulun opettaja on saattanut kertoa Siddharta Gautamasta ja siitä mitä tapahtui hänelle kun hän näki maailman kurjuuden. Palaamme asiaan joskus toiste, paremmalla ajalla ja toisessa yhteydessä. Mutta toteamme että ne kysymykset, kuvat ja näyt joiden kanssa ihminen askartelee ovat ikuisia. 

III näytös. Oliko Martilla rumspringa?
Vaikka Johanneksen evankeliumi on todistusta ja yhtä loputonta ja hieman sävyissään monotonista saarnaa siitä, miten Jeesus ja Isä ovat yhtä ja joka on nähnyt Jeesuksen on nähnyt isänkin, niin sokeana syntynyt ei jätä päästä meitä helpolla. Retkemme Amishien luo jätti mieleen monta kysymystä. Mikä on loppujen lopuksi uskon ja epäuskon suhde ja tietenkin kysymys siitä onko aikuiskasteessa sittenkin jotain järkeä? Sokeana syntynyt ja näkökyvyn saanut nostattaa vielä enemmän kysymyksiä.


Emme saa jäädä tarkastelemaan esimerkiksi sitä, onko kertomuksen takana jokin todellinen tapahtuma vai ei? Tällaiseenkin tarkasteluun voi juuttua kiinni eikä siitä pääse millään eroon. Jos annamme kuvauksen johdattaa meidät sen ajatuksen ääreen että millaista elämä voisikaan olla jos saisimme sellaisen näkökyvyn josta käytetään vaikka nimeä ”hengellinen näkökyky.” Siis miten pääsisimme pois tästä viheliäisestä tynnyristä joka rajoittaa olemistamme ja estää meitä tekemästä oikeita hengen tekoja. Että etsintä ja kuohunta voisi lakata, että ikään kuin pääsisimme jatkuvasta rumspringasta hengen täyttämään elämään?
Että lauloimme tänään yhdessä Lutherin taisteluvirttä "Jumala ompi linnamme" ei ole tänä vuonna mikään sattuma. Poikkeuksellisen myöhäinen pääsiäinen tekee sen, että kahdeskymmenes toinen helluntain jälkeinen sunnuntai jää tänä vuonna pois. Ja juuri tuo sunnuntai on uskonpuhdistuksen muistopäivä. Jumala ompi linnamme sopii varsin hyvin tässä tilanteessa tähän sunnuntaihin. Sopiiko se sitten siihen ajatuksenjuoksuun joka on noussut evankeliumi-tekstin ja näkyjemme seurauksena. Tietysti voimme heti kysyä oliko Martilla mitään rumspringaa eli hengellistä juoksuaikaa? Nythän löydämmekin sanalle rumspringa hyvän ja täsmällisen merkityksen, vaikka paljastetaankin tässä vaiheessa, että amishien mailla rumspringa palvelee tuon uskonnollisen joukkokunnan parinmuodostus-prosessia. Veri on heillä niin sakeaa että kyllä yhteisöstä eroaminen on enemmän poikkeus…

Lutherhan on sellainen mies, että jokainen aikakausi löytää hänestä kyllä kaiken tarpeellisen jotta hän olisi juuri se esimerkillinen mies jota tarvitaan. Voimme vain kuvitella millainen määrä häneen ja uskonpuhdistukseen liittyvää tavaraa julkaistaan vuonna 2017 kun on uskonpuhdistuksen D-juhlavuosi eli tulee kuluneeksi 500 vuotta siitä kun Lutherin käsitetään kokeneen jotain joka muutti hänen ajattelunsa suuntaa lopullisesti. Palaamme vielä monta kertaa Marttiin ja hänen tekemisiinsä ja tietysti sanomisiinsakin kunhan tuo vuosi 2017 tulee lähemmäksi. Vuonna 2011 Martti on nyt 28-vuotias jos haluamme katselle häntä viidensadan vuoden ikkunan takaa. Martti on juuri määrätty Wittenbergin uuteen yliopistoon ja hän on joutuva opettamaan ja luennoimaan erityisesti Vanhan testamentin kirjoista ja hän toimii kaupungin linnakirkon saarnaajana. Muuten hän viettää augustiinolaismunkin elämää luostarissa.

Luostarielämälle ominaisia olivat jumalanpalvelukset joita pidettiin seitsemän kertaa vuorokaudessa, rukoukset, mietiskelyt, paastot, valvomiset, itseruoskinta, ripittäytymiset ja katumusharjoitukset. Tynnyrissä Martti ei välttämättä elänyt, mutta armollista Jumalaa hän etsi etsimistään. Voimme sanoa kysymykseen joka leijuu ilmassa selkeästi kyllä. Martti eli omaa pitkää rumspringaansa ja tuo sana sopii häneen oikein hyvin. Tosin nyt kaikki on hieman nurinkurin sillä jos kuvaannollisessa mielessä amishien rumspringa voi tuntua, kuten olemme todenneet, tynnyristä pois tulemiselta, niin Marttipa otti ja menikin tynnyriin tietyllä tavalla tehdessään munkkilupauksensa. No hänkin pääsi viimein tynnyristään ulos.

Martin kohdalla ei ollut missään vaiheessa kyse siitä, etteikö hän olisi uskonut Jumalaan. Uskonpudistajaksi ja maailman mullistajaksi ei noin vain ryhdytä ateisti-pohjalta. Martti oli kastettu lapsena muutaman tunnin ikäisenä aikakauden tavan mukaisesti. Lapsi piti viemän pikatteen kasteelle ettei paholainen pääsisi käsiksi häneen. Lopun tiedämmekin pääpiirteissään varmasti me kaikki. Mies eli vimmaista elämää ja sanotaan ettei hän rauhoittunut vasta kuin avioiduttuaan. Ja tietyllä tavalla hän ei enää tuota mitään merkittävää uutta tuon tapahtuman jälkeen. Ennen kaikkea Martti etsi koko ikänsä armollista Jumalaa ja niin tulisi meidän kaikkien myös etsiä.

IV näytös. Armollinen Jumala.
Mikä on toiselle toista sen toiselle aivan varmasti toista. Jollekin monipuuhaisuus on mitä suurinta rauhaa kun taas joku toinen tekee aina vain yhtä asiaa kerrallaan. Joku käsittää alkutapahtumaksi Jumalan sanan tutkistelun kun taas toiselle lähimmäisten kohtaaminen on kaikkein tärkein asia, ja tietenkin kolmannelle hänen oma henkilökohtainen kokemuksensa on se tärkein. Otapa tuosta nyt sitten selvää…


Jospa tarkastelisimme vielä hetken vanhaa sanontaa joka on seurakuntaelämässäkin joskus esillä. Joskus, aika monestikin, puhutaan uskoon tulemisesta. Tulemiseen liittyy aina liike, ja tässä ilmeneekin raamatullisen uskonkäsityksen merkillinen piirre. Emme koskaan tule uskossa valmiiksi. Usko on uskossa kasvamista, ja Luther ja monet muut hänen jälkeensä ovat toistaneet että se on enemmän tulemista kuin olemista. Kuitenkin uskon olemisen kohde olisi tärkeä. Täydellisintä elämä on silloin kun olemme Kristuksessa. Voimme puhua myös kasvamisesta, ja kasvaminen on nimenomaan liikettä ja monesti ympärikseen hypehtelemistä, yhtä pitkää ja levotonta rumspringaa...

Eräs vanha saarnakirja on jo erään tuonpuoleiseen siirtyneen sananpalvelijan suulla todennut sen mitä tänä pyhänä on monen sadan vuoden ajan toistettu: ”Kasvamisen kautta ei tulla johonkin, mikä on enemmän kuin usko, vaan tullaan yhä enemmän riippuvaiseksi Kristuksesta. Samainen Johanneksen evankeliumi sanoo aiemmin ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.” Ja tiedämme myös että koska uskon kasvatuskeinoihin kuuluu ennen kaikkea koettelemus, niin kasvava usko on kiusattu ja kilvoitteleva usko. AMEN.