Jospa odotus onkin Pyhää huolettomuutta — Valvomisen sunnuntai — Valvokaa. 3. vsk.

Jospa odotus onkin Pyhää huolettomuutta

Valvomisen sunnuntai

Valvokaa

Saarna 18 nov mmxviii

Kirkkoherra Torsten Sandberg

Grande omelia omelia

 
Evankeliumi
 
Matt. 24: 36-44
Jeesus sanoi opetuslapsille:
 ”Sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan, eivät taivaan enkelit eikä edes Poika, sen tietää vain Isä. Niin kuin kävi Nooan päivinä, niin on käyvä silloinkin, kun Ihmisen Poika tulee. Vedenpaisumuksen edellä ihmiset söivät ja joivat, menivät naimisiin ja naittivat tyttäriään aina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin. Kukaan ei aavistanut mitään, ennen kuin tulva tuli ja vei heidät kaikki mennessään. Samoin käy, kun Ihmisen Poika tulee. Kaksi miestä on pellolla: toinen otetaan, toinen jätetään. Kaksi naista on jauhamassa viljaa: toinen otetaan, toinen jätetään.
    Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee. Ymmärrättehän, että jos talon isäntä tietäisi, mihin aikaan yöstä varas tulee, hän valvoisi eikä antaisi murtautua taloonsa. Olkaa siis tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista.”

 
I Näytös. Valelääkäreitä ja leipäpappeja.


Jokunen vuosi siten tuli ilmi ns. valelääkäritapaus ja asia on nyttemmin puitu. Oikeus tutki asiaa ja mikä onkaan totuus ja tuomio on aivan, aivan eri asia. Tähän yhteen keissiin kantaa ottamatta voidaan edelleen todeta, että valelääkäreitä on nähty maailman sivu ja ilmiö on tuttu monessa muussakin ammattikunnassa. Eikä siinä mitään ja sen kummempia, jotkut ovat harjoittaneet lääkärin työtä meillä ja maailmalla, tehneet jopa vaativia leikkauksia ilman muodollista pätevyyttä ja vieläpä menestyksekkäästi. Väitetäänpä jopa että sama henkilö on toiminut joskus valelääkärinä, valelentokapteenina ja valetiesminämillaisena. 

Lääkärin ammatti on ammatti jossa korostuu erityisen paljon se, että asioita on opiskeltava koko elämän ajan ja vanhat ja kokeneet lääkärit ovatkin sitten parhaassa mahdollisessa tapauksessa nähneet kaiken mahdollisen. Voisi tietysti sanoa että työ tekijäänsä opettaa jos opettaa. Akateeminen arvo on meidän yhteiskunnassamme laatutae monesta asiasta, tai ainakin sen pitäisi olla. Lääkäri tekee työtä tiukan valvonnan alaisena ja virheitä hänelle toki sallitaan. Kuolemaan johtanut hoitovirhe ei vie välttämättä lääkärinoikeuksia, mutta vaikkapa niin sanottu hörhöily  rajatiedon alalla kyllä johtaa tilanteeseen jossa katsotaan että lääkäri on menettänyt mahdollisuutensa toimia uskottavasti työssään. Ehkä tuollaisessa tilanteessa mietitään myös normaaliuden rajoja ja kyseisen tapauksen mielentilaa muutenkin. Lääkärin oikeuksien menettäminen on aika harvinaista ja velvollisuudentunto on porukalla hyvin tiukka. Tuossa joukkokunnassa yleensä valvotaan. Valvotaan ihmisten terveyden vuoksi ja valvotaan myös että samaisen joukkokunnan maine pysyy hyvänä ja tahrattomana. 

Entäpäs sitten jos mietimme asiaa kirkon ja uskon näkökulmasta. Onkohan olemassa niin sanottua valepappia ja jos on niin millainen hän olisi ja miten hän toimisi. No varmasti valepappi toimisi pappina ja vähintäänkin teologian maisterin paperit taskussaan. Meillä on perinteessäämme puhuttu joskus ns. leipäpapeista joten asia ei ole niin vieras kuin luulemme. Ja itse Lutherilta löytyy asiaan myös helposti liitettävä kanta, lausuma, oli se sitten hänen itsensä sanoma tai jonkun muun. 

Tietyssä perinteessämme, ja näitä perinteitähän on kirkossamme monta, jumaluusopin harjoittamista ja lukeneisuutta on tietyllä tavalla aina halveerattu. Nuorempia jumaluusopin opiskelijoita on kehotettu lukemaan opinnot nopeasti ja sitten myös nopeasti unohtamaan kaikki opiskeltu. Sitten ollaan vain töissä pappina. Täyttäisiköhän tällainen helposti valepapin tuntomerkit? Tietyllä tavalla se täyttää ja meidän kirjakielemme isä Mikael Agricola puhui jo omana aikanaan siitä kuinka papin tehtävä se on stuudeerata ja rukoilla. Itse Martti Lutherin erään varsin vavahduttavan ajatuksenjuoksun mukaan valepappi voi olla keskuudessamme, saarnata Jumalan sanaa ja jopa jakaa ehtoollista. Sillä ei Martin mukaan ole mitään merkitystä onko papin asussa itse pääperkele kunhan vain saarnataan sanaa ja ehtoollinen on oikea ja pätevä vaikka Antikristus sen jakaisi. Mutta entäs nämä leipäpapit ja valepapit sitten? Toimiiko valvonta?



II näytös. Päivän teksti lyhyesti ja tuokiokuva Milanon adventista ja Martin 
mietteitä.


Valvomisen sunnuntain kaikki päivän tekstit, ja aivan erityisesti evankeliumi-tekstit, puhuvat valvomisesta ja hyvin voimakkaasti puhutaan myös lopun ajan tapahtumista. Kristillisessä mielessä valvomiseen liittyy odottaminen. Niinpä tämä sunnuntai aloittaa, ei ainoastaan tietyllä tavalla, vaan ajan suositun ilmauksen mukaisesti jopa ihan oikeasti adventtiajan. Yleensähän adventti aloitetaan nelisen viikkoa ennen jouluaattoa, ja toleranssi voi liikkua marraskuun noin seitsemänkolmannesta päivästä joulukuun kolmanteen päivään. Ortodoksit viettävät pitempää joulupaastoa ja siihen kuuluu kuuden pyhäpäivän kattava ajanjakso. 

Yhdessä paikassa läntistä hiippakuntaa vietetään kuitenkin pitkää adventtia joka kestää kuuden sunnuntain käsittävän ajanjakson. Kyseessä on kirkkoisä Ambrosiuksen jalanjäljissä edelleenkin kulkeva Katolisen kirkon suuri ja kunniakas hiippakunta, Milanon Arkkihiippakunta Italian Lombardiassa. Ylpeästi heidän kotisivunsa otsikko on Chiesa di Milano — Il Portale della Diocesi Ambrosiana. Milanon Arkkihiippakuntaan kuuluu väkeä suurin piirtein yhtä paljon kuin Suomen valtiossa on asukkaita kansalaisuutta odottavien maahanmuuttajineen ja muine asukkaineen. Joku on sanonut että hän ei Katolisesta kirkosta niin paljoa perusta, mutta muutaman asian siitä toki meille haluaisi. Nuo asiat ovat kuulemma apokryfinen Jeesus Siirakin kirja Raamatun täysivaltaisena kirjana, jouluyön messun jouluyön julistus ja seurakunnan ja esilaulajan toteuttama vuoropsalmi. Tähän listaan voisi vielä lisätä milanolaisen erikoisuuden eli pitkän adventin joka alkaisi juuri tästä pyhästä, valvomisen sunnuntaista. Jos näin kävisi, että tuo toivelista tuolla pitkällä adventilla lisättynä toteutuisi, niin tietysti perinteinen hoosianna-sunnuntai säilyisi mukana ja olisi tietyllä tavalla se ainoa ja oikea vuosisatainen adventtisunnuntai, ja vain silloin olisi oikea päivä laulaa Hoosianna-hymni ja virsi Avaja porttis, nuo virsikirjamme kaksi ensimmäistä virttä. 

Adventtiin olisi, jos sitä pitkällä kaavalla vietettäisiin mahdollista liittää silloin kirkkovuoden loppu ja sen vakavat ja tärkeät aiheet paremmin kuin nyt tapahtuu. Syksy on sellaista aikaa että mitä pitemmälle menee niin sitä enemmän on mielessä joulu ja sitä myötä adventin odotus. Nyt kirkko on vähän jälkijunassa kun adventti aloitetaan niin myöhään ja kovin virkamiesmäisesti. Tänä vuonnahan ensimmäiset joulu-oluet ilmestyivät kauppoihin kun juuri oli vietetty syyskuun 23 päivä 18. sunnuntai helluntaista.

Oikea odottaminen on vähän sama asia kuin mitä päivän evankeliumissa kolmannen vuosikerran mukaan sanotaan lyhyesti, ja mitä sanotaan ikiaikaisessa ensimmäisen vuosikerran mukaisessa suuren näyn kertomuksenpalasessa kymmenestä morsiusneidosta. Jeesuksen lähimmät seuraajat eivät saanet kokea hän toista, fyysistä tulemistaan, joten sen on näkevä ja kokeva joku toinen sukupolvi tai sitten pysymme enmmän Johanneksen evankeliumin avaamassa todellisuudessa jossa Jeesus on jo läsnä tässä ja nyt.

Luterilaisille asia on tehty helpommaksi kuin uskommekaan; saamme tulla ikään kuin valmiiseen pöytään. Avain löytyy Ison Katekismuksen kolmannen käskyn selityksestä.

Hartauden harjoittaminen ja jumalanpalvelus on loppujen lopuksi sama asia kuin valvominen. “Huomaa siis: tämän käskyn pääpaino ei ole lepäämisessä, vaan pyhittämisessä: tälle päivälle kuuluu erikoinen pyhä harjoitus. Muita tekoja ja toimia ei näet tarkkaan ottaen sanota pyhiksi harjoituksiksi, ellei ihminen sitä ennen ole pyhä. Mutta tässä on tapahtuva teko, jonka avulla itse ihminen tulee pyhäksi, ja se tapahtuu, niin kuin kuulimme, yksinomaan Jumalan sanan välityksellä; sitä vartenhan on määrätty ja järjestetty paikkoja, tilaisuuksia, henkilöitä ja koko ulkonainen jumalanpalvelus, että tämä kaikki julkisestikin pysyisi voimassa.”
   

Yhtä kaikki. On valvomisen sunnuntai ja valvomisen voi aloittaa miettimällä perusasioita, etsimällä yksinketaisinta tapaa ymmärtää tämäkin asia. Kun pääsemme siitä perille niin sen mukana saamme kaiken muunkin. Emme siis odota vaan vaion olemme. Liikaa odottaessamme kaikki elämän todellisuus ja kauneus kulkee ohitsemme, kaikki ihmiset ja kaikki mitä voimme heidän hyväkseen tehdä. Oikea odotus on loppujen lopuksi olemista jossa ei liikaa yritetä eikä olla. Siinä on oltava ripaus ja kasvava ripaus sitä Pyhää huolettomuutta josta Nasaretin mies meille kertoi:

”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.”  (Matteus 6:33-34)

Tänään tässä olemisessa ja Pyhässä huolettomuudessa saa olla mukana jo hieman ensimmäisen adventin riemua vaikka emme milanolaisia olekaan. Mutta tiedä vaikka meissä kohta asuisi kaikissa pieni milanolainen. AMEN.

Martin matkassa ja muutenkin — Uskonpuhdistuksen muistopäivä — Uskon perustus. 3.vsk.

Uskonpuhdistuksen muistopäivä
Uskon perustus
21 oct MMXVIII Saarna Auran kirkossa
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Martin matkassa ja muutenkin
Omelia DOCG

Evankeliumi Matteus: 5:13-16

Jeesus sanoo: ”Te olette maailman suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa.

Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valo ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.”

Johdanto

Nimittäin viime aikoina, viime vuosins, ja ihan kirkon viralliselta taholta, on annettu ymmärtää, että olisi viimein aika puhua rakentavam-paan sävyyn asiasta. Ei uskon puhdistuksesta vaan reformaatiosta. Ja sitten ollaankin todella ihmeellisessä tilanteessa. Pitkään käytössä ollut sana pitäisi vaihtaa edelleen kuitekin varsin vierasperäiseen sanaan. Asia voi toki onnistua käskyttämällä, ja sitä voivat käyttää ne henkilöt jotka ajattelevat asiaa työkseen. Tosiasia on kuitenkin myös siinä, että aika harva kansankirkon jäsen on sisäistänyt mitä uskonpuhdistus todella tarkoitti? Joten onko sillä nyt sitten niin suurta väliä?

Mistä oli kyse?

Voimme kysyä aina uudelle saman kysymyksen. Mitä oikein oli kyse kun Martti Luther asettui käytännössä koko maailmaa vastaan. Ja voimme kysyä myös sitä miten joku uskaltaa asettua tuohon tilanteeseen? Asiaa on paljon pohdittu, ja nimenomaan pohdittu. Tietysti sitä on myös tutkittu ja sitä enemmän kaikki tutkimus vahvistaa vain samaa kysymystä: “Miten joku uskaltaa asettua tuohon tilanteeseen? Ja lopulta kun tarkastelemme historiaa ja sen kulkua aivan uudesta näkökulmasta, niin kysehän oli kaikkien aikojen suurimmasta vallankumouksesta ja Martti jää ihmiskunnan suurten vaikuttajien joukkoon, ja kaikki mistä saamme tänään iloita johtuu tuosta hänen alulle panemastaan vallankumouksesta joka oli koskettava kaikkea inhimilliseen elämään kuuluvaa kaikkia yhteiskuntia.

Martti oli poikkeuksellinen ihminen joka eli kahden aikakauden murroksessa. Hän oli vimmainen mies joka kirjoitti valtavan määrän tekstejä jotka myös levisivät valtavan nopeasti. Tietysti joku voisi kysyä, aivan kuka tahansa meistä. Olemmehan kouluja käyneitä ihmisiä ja emme suinkaan sillä tavalla kuuroja ja yksinkertaisia. Siis voisimme kysyä, että olihan ennen Marttia toki renesanssi ja uudistuminen. Olihan se, mutta liikkeenä se ei koskettanut kaikkia ihmisä vaan oli suoraan sanoen pienen ja varsin elitistisen porukan puuhastelua, jolle on vain annettu viimeisen lähemmäs 700 vuoden aikana varsin ihanteellinen kuva. Renesansi ei ollut vallankumous joka kosketti kaikkia ihmisiä ja joka laittoi ihmiset liikkeelle, joka laittoi ihmismielen liikkeelle muuttamaan maailmaa ja myös tutustumaan siihen asiaan josta olemme tottuneet käyttämään nimeä “Jumalan sana.”

Luterilaisuus on tietenkin tänä päivänä ja tässäkin kirkossa varsin eri asia kuin se oli vaikkapa 100 vuotta sitten jolloin olitiin vieteety uskonpuhdistuksen 400-vuotisjuhlaa. Itselläni ei ole tapana paljoa tauluja harrastella eikä kuvia seinille ripustella, mutta jos jotain pappilan seinällä on niin olkoot sitten vaikka Paavin kuva, ja tietenkin kivipainos siitä maalauksesta jossa Martti viettää pehe-idylliä luuttua soittaen. Vanhin poika Hans laulaa ja muut sisarukset katsovat häntä palvoen ja taustan hämyssä pöydän ääressä Melanktooni istuu tinatuopin äärellä hieman epämäärisesti Marttia katsellen. Paavi ei siis enää ole antikristus.

Niin! Tässä nimenvaihdoiksessa, tai paremminkin käsiteenvaihdoksessa, on kyse siitä, että sana “Uskonpuhdistus” on mukamas tullut jollain tavalla loukkaavaksi. Tai sitten ongelma on joidenkin asiaa työkseen pohtivien lähinnä päänsisäinen ongelma. Ja kysmyksiä herättää se, että kyse on vain ja ainoastaan suomalaisten ongelmasta jos nyt sitten mikään ongelma edes onkaan. Kaikissa muissa kielissä asiasta sanalla jonka sisältö nousee siitä sanasta joka ilmaisee uudistamista tia uudelleen muotoutumista.

Oli miten oli ja onnistuu miten onnistuu tämä kirkkomme uusien johtajien aika koomiselta tuntuva käsite-terapia, johon he ovat lähteneet miten tahansa niin siitä ei kukaan yli eikä ympäri pääse, että kyllä sille menolle piti laittaa vissi stoppi jota elettiin silloin kun Martti kasvoi tietoiseksi, kantaa ottavaksi ja toimivaksi ihmiseksi. Tuossa tilanteessa tarvittiin uutta suolaa ja uutta valoa. Ja hyvin selkeästi Martista voidaan sanoa, että hän oli kaikella tavalla se ihminen josta tämän päivän evankeliumiteksti, teksti joka on Herramme ja Vapahtajamme vuorisaarnasta, saattaisi puhua. Ja ei tarvitse vääritellä eikä edes vääntää mustaa valkoiseksi kun toteamme että sanat “Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa,” kuvaavat aivan hyvin kirkkoa ja sen tilannetta 500 vuotta sitten.

Ja itse Martti on mies joka saa olla maailman valona, todellakin toimia Jumalan työkaluna. Ei hän voinut, eikä hänen uutta luova mielensä, voinut pysyä kätkössä. Eikä hän todellakaan laittanut sytytettyä lamppua vakan alle, vaan lampunjalkaan. Ja lopulta valo loisti kaikille huoneessa oleville ja sitä se tekee edelleenkin. Ja kun edelleen kysymme sitä mikä sai tuon miehen uskaltamaan niin ainoa uskottava selitys on siinä, että hän oli suunniltaan oleva mielipuoli tai sitten Jumala oli hänen kanssaan. Ehkäpä, ja aivan varmasti, uskomme mieluummin jälkimmäisen. Varmasti uskomme näin koska juuri näin vuorisaarna tuli kerran eläväksi sanaksi.

Konkluusio
Kaiken tämän jälkeen voimme kysyä: “Mitä nyt?” Kirkko elää elämäänsä ja sen isännät tulevat ja menevät kun heidän aikansa tulee ja aikanaan loppuu. Jokaisella aikakaudella on oman näköisensä isännät ja useimmiten nuo isännät tekevät juuri sen mitä aikakausi heiltä vaatii. Ja se ei aina ole ole sama asia kuin se mitä Jumala ihmisiltä vaatii. Uskonpuhdistus, ja olkaamme nyt ylpeitä siitä että tässä kummallisessa ja vaikeasti opittavassa kielessä todellakin on tuo sana uskonpuhdistus, oli todellakin vallankumous. Uskonpuhdistuksessa, Martin ja hänen kavereidensa ja seuraajien alulle panemassa liikkeessä oli kyse vallankumouksesta.

Puhe vallankumouksesta voi tietysti vetää sun virneeseen, ja niin pitää ollakin. Jollekin voi tulla mieleen 1900-luvulla eläneen George Orwellin teos “Eläinten vallankumous” ja siitä ne kaksi taistelevaa sikaa, karjua, toinen nimeltään Lumipallo ja toinen Napoleon ja kaikki mielikuvat yksinkertaisista lampaista jotka määkivät sloganiaan ja tietenkin suuri työn sankari Jysky-hevonen jolla on lopulta karmea kohtalo. Niinhän siinä kävi, että hyvä sika, inhimillinen Lumipallo, jouti karkotukseen ja vallan vei itsekäs ja ihmismäinen Napoleon jatkoi vääristetyn ja vesitetyn vallankumouksen johtajana. Orwellin tarina on hämmästyttävä ja hämmästyttävää on se, että ihmismieli saattoi luoda noin paljon ns. arkkityypeillä kyllästetyn kertomuksen vielä 1900-luvulla. Eihän enää pitänyt olla mitään kovin paljon uutta auringon alla.

Mutta pohdimme vielä lopuksi juuri tätä. Onko tässä käsiteenmuokkaus-kampanjassa johon kirkossamme on nyt lähdetty kyse siitä, että vallan onkin saanut saanut enemmän Napoleon-sika kuin Lumipallo-sika. Vallankumouksen käsitteeseen kun nimittäin kuuluu myös se, että se on oltava jatkuvaa. Vallankumouksenkin on oltava uudistuva aina ja joka hetki. Uskonpuhdistusta ei pidä jäädä odottamaan viittä vuotta, vallankumous on uudistettava joka sunnuntai, joka siunattu pyhä-päivä uudelleen. Nimittäin meissä kaikissa asuu Lumipallo ja Napoleon ja on aina urheilukielellä sanotuna “päiväkohtaisesta kunnosta” kiinni se kumpi on voitolla. Mutta ei hätää meillä on Jumalan sana joka pohjimmiltaan miksikään muutu vaikka sitä kuinka tulkitaan aina aikakauden mielen mukaiseksi. Meillä on sana ja sakramentit. Meillä on Jumala ja Vapahtaja. Meillä on Ihmisen Poika. Meillä ei ole mitään hätää! AMEN.

Balsamia ruhjotuille sieluille - 15. Sunnuntai helluntaista - Kiitollisuus. 3. vsk

15. Sunnuntai  helluntaista

Kiitollisuus

Saarna 02 sept mmxii

Kirkkoherra Torsti Äärelä
Balsamia ruhjotuille sieluille
Grrande omelia omelia

Evankeliumi  Matt. 11: 25–30

Tuohon aikaan Jeesus kerran puhkesi puhumaan ja sanoi: »Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt. Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa. Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.»

I näky. Tykkimiehen ruhjottu sielu
Vuonna 1997 kuollut Helsingin Sanomien musiikkiarvostelija Seppo Heikinheimo ei ollut niitä helpoimpia lähimmäisiä jos näin asia halutaan ilmaista. Niin, ihmisistä voidaan olla montaakin mieltä, Heikinheimon muistelmat julkaistiin hänen kuoltua ja tuo kirja on hyvin erikoista luettavaa ja äärimmäisen kiehtova. Kiehtova myös sen käyttämän kielen suhteen. Yksi se kuvaamista tuhansista asioista on muistelus hänen armeija-ajoistaan. Tuossa näyssä joku aliupseeri, kantahenkilökuntaan kuuluva mies opettaa alokkaille kuinka osumiin voidaan tehdä korjauksia ja mistä johtuu niinkin merkillinen asia kuin vapaasti liikkuvan kappaleen radan poikkeama. Elettiin 1950-luvun loppua. Tykillä ammuttaessa kun kranaatti tekee pienen poikkeaman aina tiettyyn suuntaan. Tuo kanta-aliupseeri väitti sen johtuvan siitä, että kranaatin edessä oleva ilmapatsas taipuu aina vähän säästä ja ilmanpaineesta riippuu jompaan kumpaan suuntaan, mutta aina yleensä vasempaan pain. Joku alokkaista, joka asian oikean laidan oli tiennyt oli sitten puhuttelulupaa pyytäen, tietenkin, yrittänyt oikaista asiaa kertomalla, että kysehän on ns. coriolis-kiihtyvyydestä ja siitä kuinka kranaatti tekee poikkeaman aina pohjoiseen suuntaan pohjoisella pallonpuoliskolla ja vastaavasti etelään pain kun ollaan päiväntasaajan eteläpuolella. Luonnollisesti tuo nuori mies oli oikeassa ja näinhän asia on ja se oli tiedetty maailman parhaassa tykistössä jo ennen toista maailmansotaa. Vääpelis-miehen vastaus oli kuitenkin ollut tyrmäävä ja suurin piirtein seuraava: “Täällä armeijassa meillä ei ole tapana viisastella.”

Heikinheimo puhuu useasti kirjassaan ns. tykkimiehen ruhjotusta sielusta ja eihän tuollainen ole mitenkään asiallista puhetta. Kuulijajoukossa oli tuossa tilanteessa ainakin yksi viisaampi henkilö kuin opettajaksi joutunut ehkä vähän yksinkertainen ja yksitotinen mies. Toisaalta ihmetyttää se, että miten tuohon aikaan edelleenkin maailman parhaan ja tarkimman kenttätykistön koulutuksessa sallittiin tuollainen. Olikohan kyse siitä, että varsinaiset tulenjohtajat ja upseeriaines ja tykinjohtajat oli valittu koulutukseen. Ehkä kuitenkin oltiin vielä aivan koulutuksen alkuvaiheessa jossa niin sanotusti kaikki ovat vielä yhdessä, niin tulevat upseerit kuin tykkimiehetkin. Tuo vääpelis-mies oli kuitenkin väärässä ja hänen opetuksensa hyvin alkukantaista. Toisaalta on sanottu, että tavallisen tykkimiehen ei tarvitse paljoa päätänsä vaivata laskutoimituksilla ja teorialla. Toisaalta tykillä ampumiseen oli valmiina taulukot joiden avulla korjausten tekeminen oli helppoa. Tässä tapauksessa kenttätykistön salaisuus oli varattu viisaille ja oppineille ja se oli salattu oppimattomilta ja tavallisilta tykkimiehiltä.

Suomen armeijassahan on näihin aikoihin asti liikkunut sanonta “On tyhmä kuin tykkimies.” Se on saanut alkunsa vähän toisesta yhteydestä ja johtuu siitä, että komennot huudetaan tänäkin päivänä erittäin kovalla äänellä. Aikaan ennen kuulosuojaimia oli tavallista, että varusmiespalveluksesta kotouduttiin kuulovaurion kera. Huonokuuloinen henkilö voi antaa itsestään joskus aika poissaolevan vaikutelman. Toinen asia on sitten se, oliko tuo kantapeikko, jos käytetään taas armeijan kieltä, saanut ihan ohjeet olla opettamatta liian vaikeita asioita alokkaille tai tavallisille tykkimiehille joiden ei tarvinnut ammunnan aikana paljoa päätänsä vaivata. Heikinheimon tarina on varsin opettavainen monellakin tavalla ja liittyy päivän tekstin tulkintaan ja siihen miten jotkin asiat jäävät toisilta salatuiksi.

II näky. Muuan pappi Kaliforniassa ja hänen seurakuntansa
Sitten katsomme vähän toisenlaista näkyä jotta nämä sanat viisaista, oppineista ja lapsenmielisistä avautuisivat meille edes jollain tavalla. Jossain päin Kaliforniaa Amerikan mailla oli muuan pappi, ja nimenomaan protestanttinen pappi. Hänellä oli tietenkin oma seurakuntansa ja se oli hyvin kukoistava. Tuossa maassahan ei ole valtionkirkkoa eikä koulussa opeteta uskontoa vaikka rahassa lukee tänäkin päivänä “In God we trust.” Luonnollisestikaan siellä ei myöskään kerätä kirkollisveroa ja seurakunnat ovat pieniä ja niihin voi kuulua vapaaehtoisesti. Seurakunnan voi valita vapaasti kuten uskontokunnankin. Kuvailemamme miehen seurakunta oli varsin pieni eikä siihen kuulunut kuin muutama tuhat seurakuntalaista. Useasti tuossa maassa pappi on seurakunnan ainoa työntekijä, mutta tuon papin seurakunnassa oli useita palkattuja työntekijöitä. Kaikki johtui tietenkin hyvistä tuloista. Kolehtihaaviin kertyi aina paljon rahaa ja sitä oli kertynyt hänen edeltäjänsäkin aikana. Haavissa oli aina ns. suuria seteleitä. Itse mies eli pappi eli hyvinkin vaatimatonta elämää huolimatta siitä, että hänen seurakunnassaan oli paljon varakkaita ihmisiä ja monella tavalla vaikutusvaltaisiakin henkilöitä, nähtiinpä siellä joskus jopa mies jolla on oikeus päättää elämästä ja kuolemasta eli koko osavaltion kuvernööri, siis mies joka voi armahtaa kuolemaantuomitun osavaltion kansalaisen.

Pappimme tapa opettaa ja puhua herätti paljon kiinnostusta ja joskus hänen puhui paljon suuremmalle joukolle kuin oli hänen seurakunnassaan väkeä. Kaikki eivät hänestä tietenkään pitäneet. Jotkut syyttivät häntä viisastelusta ja pitkävetisistä puheista, oudosta käyttäytymisestä ja tietenkin, seurakunnassa kun ollaan, niin myös epäraamatullisuudesta. Pappimmehan, kuten hänen edeltäjänsäkin, olivat olleet oli hyvin oppinut mies ja myös hyvin käytännön mies. Kun häneltä kysyy sitä miksi hän puhuu noin ja opettaa noin ja muutenkin on juuri noin, niin hän vastaa jos kysyjä itse on rehellisin aikein liikkeellä jotenkin näin: “Voisihan sitä tietysti puhua eri tavalla, mutta silloin väki kaikkoaa ja pyrin aina sovittamaan sanani sen mukaan miten kymmenen prosenttia seurakunnastani ajattelee ja mitä he haluavat kuulla. Nimittäin tuo porukka maksaa kaiken tämän lystin, minun ja työntekijöitteni palkat ja kaiken sen laupeudentyön jota voimme harjoittaa.

Hänen kirkkokansaansa kuului elokuvaohjaajia, näyttelijöitä, menestyviä paikallisia yrittäjiä joita Amerikassa kutsutaan nimellä “liikemies”, lakimiehiä, psykiatreja ja yliopiston professoreita. Ajatellaanpa hieman kontrastia tuohon äskeiseen näkyymme jonka Seppo Heikinheimo kronikassaan “Mätämunan muistelmat meille valaisee.” Oppineet ja viisaat saivat kuulla mitä he halusivat, eri asia sitten olivatko he lapsenmielisiä. Ainakin rahaa he antoivat luottavaisin mielin, eikä tuossa seurakunnassa ole koskaan ollut mitään väärinkäytöksiä eikä skandaaleja. Ja kyse oli aivan tavallisesta protestanttisesta kirkosta eikä pappi ollut kovinkaan paljon edes kallella ns. vapaisiin suuntiin. Rahaa kun voi kerätä muuhunkin kuin laupeudentyöhön. Sanotaanhan että jossain päin Suomea on jossain uskovaisten kokouksessa seurakunnan vanhin pitänyt vielä kokouksen lopussa kehotuspuheenvuoron ja sanonut että meidän pastorimme auto ei ole oikein edustuskelpoinen. Että eiköhän kerätä vähän lisää kolehtia ja niin täyttyi hattu suurista seteleistä ja pappi sai uuden saksalaisen menopelin. Tuo kalifornialainen pappi käyttää tänäkin päivänä muuten polkupyörää. Tosin sanotaan että tuo italiapunainen menopeli on koottu kalliinpuoleisista varaosista niin kuin parhaat polkupyörät aina tehdään. Sellaiselle polkupyörälle saisi meilläkin helposti hintaa tuommoiset 20000 euroa. No, köyhän ei kannata pihistellä…


III näky  Tekstistä elämään
Niin kuin jotkut ehkä huomaavat kiertyy tänäisen saarnamme lähtökohta noihin sanoihin “Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille.” Edellä kuvaamamme kaksi näkyä puhuvat puolestaan ja kun asetamme ne siihen tilanteeseen jossa elämme Suomen kirkon opetus ja julistustoiminnassa niin saisimme oikean kuvan jos vaihtaisimme opettajia. Siis siten, että panisimme tuon tehtävänmäärityksen “puhu niin, että tyhmä tykkimieskin sen ymmärtää, äläkä viisastele! saaneen vääpelis-miehen puhumaan valistunutta väkeä sisältävälle kalifornialaisseurakunnalle. Olisimme siinä tilanteessa jossa moni suomalainen pappi on tänä päivänä ja jossa kirkko itse kokonaisuudessaan tänäänkin on.

Suomen kirkon ongelma pitkään on ollut heikon veljen etiikka. Sanoja ja ajatuksia ei ole voinut eikä saanut asettaa niin kuin ehkä kymmenesosa kirkkokansasta voisi tajuta vaan on pitänyt puhua niin että yksinkertaisin sen ymmärtää, tai paremminkin siten että tietty porukka ei loukkaannu. Ehkä kyse ei ole niinkään heikoista ja yksinkertaisista ihmisistä vaan niistä joiden usko on jotain muuta kuin uskoa, ja mehän tiedämme että siitä mihin usko loppuu, niin siitä alkaa moralismi. Ja tässä on asia josta voimme käyttää nimeä, emme sen enempää ja vahempää kuin Suomen kirkon syöpä. Ja kaikki on tapahtunut aikojen saatossa kirkon johtajien siunauksesta ja suoranaisesta kehotuksesta. Joku johtaja on sanonut “Eivät ne mummot siellä seurakunnassa ole mistään redaktiosta kiinnostuneita." Ja kaiken lisäksi pieni joukko pitää hallussaan kirkon mielipidevaltaa. Kun muistamme Mikael Agricolan sanat “Mikäs se on papin tehtävä muu kuin studeerata ja rukoilla.” Joku nykyajan piispa voi paimenkir-jeessään kehottaa yksinkertaiseen puhetapaan vaikka se tuntuisi niin vaikealta. Niin täytyy tehdä vaikka on maailmaa paljon nähnyt ja sitä monelta kantilta ajatellut. Ja tätä rauhaa hän vaatii seurakuntarauhan vuoksi ja vielä painottaa sitä että heikkoa veljeä ja eli moralistia ei saa loukata. Syöpä on siis todella vallannut ruumiin jota vielä pitäisi kutsua Jeesuksen Kristuksen ruumiiksi ja kirkoksi.

Niinpä niin… Itseäkö varten sitä opiskellaan kun asioista ei saisi puhua julkisesti ja tuoda kaikelle kansalle tykö. Kaiken lisäksi se porukka joka kärkkäimmin on aina arvostelemassa ja jolle pitäisi olla mieliksi ei maksa tätä lystiä, se ei todellakaan voi omalla jyvityksellään olla vaatimassa moralistisisia tulkintojaan eri asioista.

Mitähän oikein tapahtuisi jos Martti Luther tulisi aikaamme. Marttikin ei ollut mikään tyhmä mies eikä hän totellut mitään kirkollista esivaltaa. Ja puhumattakaan Johannes Kastajasta ja itsestään mestaristamme Jeesuksesta Kristuksesta. Mahtaisivat tuomiokapitulien postilaatikot suorastaan tukkeutua valituksista ja kaiken maailman kirjelmistä. Eikä tähän tarvita historian suurmiehiä, otamme esimerkiksi Voitto Viron, edesmenneen papin ja ennakkoluulottoman ajattelijan. Hänhän tuli tunnetuksi uudentyyppisestä tavastaan hoitaa virkaansa ja palvella seurakuntalaisia. Hänen tavoitteenaan oli ihmisten avoin ja ennakkoluuloton kohtaaminen, olivat he sitten vaikkapa juoppoja tai prostituoituja. Sanotaan että hänestä tehtiin niin paljon valituksia ja kanteluita, että siinä helposti täyttyisi helposti pienen seurakunnan arkistohuone. Virossa oli varmasti paljon samaa kuin toisen näkymme kalifornialaisessa pastorissa. Ja vaikka molemmat painottivat sitä, että kristittynä ei voi olla oikeassa puhtaasti älyllisessä mielessä, vaan  ainoastaan rakkauden tasolla, sillä Jumala on rakkaus ja kaikki se, mikä ei ole rakkautta, merkitsee Jumalan ulkopuolella olemista. Mutta kun juuri tuota on vaikea saada mahtumaan joidenkin päähän niin siitähän soppa on valmis.

4 näky  Oikea toiminta
Tietysti on niin, että opetus ja toiminta on aina yhteydessä tosiinsa ja meillä kaivataan paljon toimintaa. Jos toimintaa ei ole, niin ei ole seurakuntaakaan. Seurakunnan elämä ei ole pelkkää säkenöivää sanan ja maailman tulkintaa vaan toimintaa ihmisten parissa. Aivan kuten siellä Enkelten kaupungissa Amerikan mailla.

Mutta kirkon on kestettävä uus-protestanttinen vaatimus ellei sen aika ole kulkenut ohitse ellei ole jo siirrytty aikaan jolloin kristinuskoa on suorastaa muutettava, aikaan jolloin kirkon muuttuminen ei enää riitä. Mitä tämä tarkoittaa…

Lyhyesti ja yksinkertaisesti olisi kyse siitä että edes yrittäisimme riippua kiinni kirkon tunnustuksessa ja sanoissa: “Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa oikea sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava.” Tämän jälkeen olisi vain pohdittava sitä, mitä tämä periaate voisi tänään tarkoitta kirkollemme. Mutta ehkä jotain on menetetty ja syöpä on edennyt liian pitkälle. Eletäänkö haikeissa tunnelmissa jolloin voidaan laulaa muistolaulu kirkollemme sanoin “Pois kauas pilvet karkaava, ja niin minäkin…”

Mutta jotain hyvääkin.  Enää ei ihmisiä pakoteta uskomaan järjettömiin asioihin, mutta samalla on menetetty tähtäyspiste. Hyvää löydämme paljolti siitä, mitä rippikouluoppikirjat sisältävät ja mitä tunneilla loppujen lopuksi opetetaan ja puhutaan. Tie ei ehkä ole enää niin lavea kuin se oli ennen, mutta se on kovempi ja kestävämpi ja siinä on jopa kaiteet.

Tänään puhutaan myös kiitollisuudesta ja siitä kuinka Jeesuksen seuraamisen tulisi olla helppoa ja kevyttä. Sitä se voi olla, mutta onko seurakunnan elämä aina sitä. Ihanne ei varmastikaan ole ensimmäisen näkymme tilanteessa jossa vääpelis-mies on laitettu, ehkä juuri laitettu, puhumaan pehmoisia puolitotuuksia alokasjoukolle, vai väittääkö joku toisin…

Toinen näkymme sieltä enkelten kaupungista ei ole kaikkialla mahdollista. Sellaisia pappeja ei joka puussa kasva ja kirkkokansasta ei löydy sellaista kymmentä prosenttia joka olisi valmis maksamaan koko lystin, myös moralistien touhuilun, omasta pussistaan tai jopa maksamaan sen moninkertaisesti. Tai mistä me sen tiedämme.

Että viisaat, oppineet ja lapsenmieliset voisivat elää yhdessä, siihen tarvitaan paljon.  Kaikkia tarvitaan. Ja on ehkä väärin puhua lapsenmielisistä ja yksinkertaisista sillä suoranaista arkipäivän neroutta löytyy kaikkien parista. Olisi hyvä puhua maanläheisistä. Jos rauha vallitsee ihmisten kesken niin silloin viisaat, oppineet ja maanläheiset rakentavat yhdessä kirkkoa ja heistä voidaan sanoa, että he ovat yhtä. He ovat löytäneet lempeän ja nöyrän Vapahtajan joka kuoli heidän puolestaan. Kuorma on kevyt kantaa ja toistenkin kuormia on helppo kantaa. Mutta niin kauan muin moralismi korvaa uskon ei rauha voi vallita. Niin kauan kuin asioista ei puhuta rehellisesti eikä ole suvaitsevaisuutta ihmisen ulkonäköön ja kaikkeen muuhun kiinnitetään aivan ensimmäiseksi huomiota. Mutta mitä suvaitsevaisuus lopulta on.  Suvaitsevaisuus merkitsee sen tosiasian hyväksymistä, että ihmisillä, jotka ovat luonnostaan erilaisia ulkomuotonsa, asemansa, puhetapansa, käyttäytymismuotojensa ja arvojensa puolesta, on oikeus elää rauhassa ja olla sellaisia kuin ovat. AMEN.

Melkein selkeää — Kirkastussunnuntai — Kirkastettu Kristus. 3. vsk.

Kirkastussunnuntai

Kirkastettu  Kristus
15julius MMVIII Saarna Auran kirkossa
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Melkein selkeää
Grande omelia

Evankeliumi: Luuk. 9: 28-36
Noin viikon kuluttua siitä, kun Jeesus oli tämän puhunut, hän otti mukaansa Pietarin, Johanneksen ja Jaakobin ja nousi vuorelle rukoilemaan. Hänen rukoillessaan hänen kasvonsa muuttuivat ja hänen vaatteensa sädehtivät kirkkaan valkoisina. Samassa siinä oli kaksi miestä, Mooses ja Elia, keskustelemassa hänen kanssaan. He ilmestyivät taivaallisessa kirkkaudessa ja puhuivat Jeesuksen poislähdöstä, joka oli toteutuva Jerusalemissa.

Pietari ja hänen kanssaan olevat opetuslapset olivat vaipuneet syvään uneen. Havahtuessaan he näkivät Jeesuksen kirkkaudessaan ja ne kaksi miestä, jotka olivat hänen kanssaan. Kun nämä olivat lähtemässä Jesuksen luota, Pietari sanoi: »Opettaja, on hyvä, että me olemme täällä. Me teemme kolme majaa: sinulle ja Moosekselle ja Elialle.» Mutta hän ei tiennyt mitä sanoi.

Pietarin puhuessa tuli pilvi ja peitti paikan varjoonsa. Opetuslapset pelästyivät, kun näkivät miesten peittyneen pilveen. Pilvestä kuului ääni: »Tämä on minun Poikani, minun valittuni, kuulkaa häntä!» Äänen vaiettua opetuslapset näkivät Jeesuksen olevan yksin. He pysyivät vaiti kaikesta kokemastaan eivätkä vielä silloin kertoneet siitä kenellekään.


Eräs saamelaisvanhus käveli taannoin kirkkoon Inarin Juutuanlahdelle. Miehen nimellä ei niin suurta väliä, vuosi taisi kuitenkin olla kuluvan vuosisadan 30-lukua, niitä satumaisen kauniita ja turvallisen auringonpaahteisia kesiä jolloin kaurakin melkein kypsyi tuon pohjoisen seurakunnan toimeliaan kirkkoherran pellolla. Mies oli kävellyt jo pitkälti toista peninkulmaa erään etelänmiehen matkassa. Eikä kolmituntisessa kirkkomatkassa ollut tuon 77-vuotiaan mielestä itään merkillistä. Vanhus oli yksikseen elelevä ja vaatimaton mies — hän oli kuin metsän pystypäinen petäjä — ylväine ryhteineen. Hän sanoi: ”Olen luterilaisessa uskossa, enkä luovu siitä niin kauan kuin henki on”. Siinä kaikessa karuudessaan oli korven miehen uskontunnustus.

Hän tapasi olla kuukausimääriä yksin, eikä sellaiselta mieheltä ole lupa odottaa ensimmäiseksi monisanaisuutta. Ehkä korven mies tajusi myös herkästi sen, että ei meidän sanoillamme aina ole katetta... Puhumme toista ja ajattelemme toista. ”Älä ole kerkeä suultasi, älköönkä sydämesi kiirehtikö lausumaan sanaa Jumalan edessä, sillä Jumala on taivaassa ja sinä olet maan päällä; sen tähden olkoot sanasi harvat.” Tai ehkä vanhus tajusi saman asian, jonka eräs ajattelija lausui:

”Paljon sanoja ja vähän ajatuksia on aina vääjäämätön keskinkertaisuuksien tuntomerkki; mutta suurten henkien tunnusmerkkinä on lausua paljon ajatuksia harvoilla sanoilla.”

Vanhus sanoi tulleensa kirkkoon, jotta hän saisi kuulla ”Kuinka ylläinen asia on”. Lapin mies sanoo, ettei hän pelkää kuolemaa. Miksi hän pelkäisikään.

”On kaikki kirkasta ja selkeää, maa, vesi, taivas yllä jänkien.”

Kaikki päivän teksti kuvaavat suurta kokemusta, elämystä. Mooses koki elämyksen, joka kutsui hänet elämässään aivan uusille raiteille. Jeesuksen opetuslapset kokivat ihmeellisen näyn; Jeesus piti palaveria Mooseksen ja Elian kanssa. Opetuslapset ikään kuin siirtyivät hetkeksi tämänpuoleisesta tuonpuoleiseen.

Vaan miksipä Jeesus otti mukaan vuorelle juuri nuo kolme apostolia, apostolien ykkösketjun? Tiedot Jeesuksen elämästä perustuvat viime kädessä Jerusalemin alkuseurakunnassa julistettuun ja talletettuun perimätietoon. Alkuseurakunnan johdossa oli kolme nuo miestä: Sepeteuksen pojat Jaakob ja Johannes sekä Pietari. Apostolien tekojen kuvauksesta voimme päätellä, että opetuslasten uskosta ylösnousseeseen Jeesukseen vastasivat ensisijassa Pietari ja Johannes. Toisen Sepeteuksen pojan, Jaakobin, merkitys ja asema käy taas ilmi siitä, että hänet mestattiin ensimmäisenä apostoleista. Ja tavatessamme saman luottokolmikon juuri jo evankeliumien kuvauksissa, voimme olla melkoisen varmoja siitä, että apostolinen todistus Jeesuksesta on alusta alkaen perustunut noiden kolmen yhteisiin kokemuksiin. He antoivat sisällön alkukristilliselle sanomalle Jeesuksesta, ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta.

Toinen evankeliumi, vanhin evankeliumi Markus, antaa lisää valoa kirkastusvuoren tapahtumiin ja tuo esiin sen tulkintamahdollisuuden, että Jeesus halusi jo ennalta valmistella luotto-opetuslapsiaan tulevaan pääsiäiseen ja ylösnousemukseensa. Markuksen mukaanhan opetuslapset puhuivat keskenään kuolleista nousemisesta, kun Matteuksen kertomuksen mukaan puheenaiheeksi tulee hetimiten kysymys Eliasta ja Messiaasta. ”He pitivät  Jeesuksen sanat mielessään ja pohtivat keskenään, mitä kuolleista nouseminen saattoi merkitä.” Ajatus heidän rakkaan opettajansa kuolemasta ja Jeesuksen sanat ”ennen kuin Ihmisen Poika olisi noussut kuolleista” järkyttivät ja hämmensivät opetuslapsia, noita kolmea apostolia. He olivat vasta vähän aikaa sitten, Pietarin johdolla, vakuuttuneet uskovansa häneen Vapahtajana, Jumalan poikana, enemmän poliittisena Messiaana, ja juuri hetki sitten he olivat omin silmin nähneet hänet kunniassa kirkastettuna palaveeraamassa juutalaisen kansakunnan muinaisten sankarihahmojen kanssa, ja nyt hän alkoi puhua ”kuolleista nousemisesta.” Merkillisen miehen matkaan he olivat lähteneet...

Opetuslapset tuntuvat haluavan vaihtaa puheenaihetta, ja kääntää keskustelun uskomukseen siitä että profeetta Elia, elämästä hengissä selvinnyt ja taivaaseen otettu, tulisi mahdollisesti ennen Messiasta. Ajatus rakastetun Mestarin kuolemasta, joka luonnollisesti edeltäisi kuolleista nousemisesta oli aivan liikaa opetuslapsille.

Tuon päivän jälkeen mikään ei enää olisi kuin ennen. He tunsivat kokeneensa jotain pysähdyttävää, vaikka olivatkin vielä päästään pyörällä, eivätkä he kertoisi asiasta kenellekään vielä pitkään aikaan. Ehkä nuo kolme muistivat päivän tapahtumineen vasta pääsiäisen jälkeen.

On sanottu, että tehdään väärin jos Kirkastussunnuntain evankeliumi-teksti haluttaisiin vertauskuvallisesti rinnastaa meidän ihmisen voimakkaisiin uskonnollisiin kokemuksiin. Tekstin keskuksena kun olisi pelkästään kirkastettu Jeesus Kristus. Yhtä hyvin voidaan kyllä asettaa koko kappaleen tarkoitus ja asema kyseenalaiseksi, mitä sillä on tekemistä Jeesuksen evankeliumin ja työn kannalta. Tietämättään tuollaisen näkökulman esittäjä, sen ohella että vaatii yksinoikeutta tulkintaan, nostaa myös ihmeen kaltaisen kokemuksen todistusperusteeksi evankeliumin aitoudelle, ihmeestä ja vaikeasti, lähes mahdottomasti selitettävästä tulee todistusperuste.

Meille on siis ominaista ajatella asioita vertauskuvallisesti. Kertomus Jeesuksen kirkastumisesta ja sen näkemisestä tuo mieleen hyvin voimakkaan uskonnollisen kokemuksen, herätyksen tai kirkastumisen. Uskova ihminen voi päästä osalliseksi tietynlaisesta huippukokemuksesta tai elämyksestä. Voimallisilla kokemuksilla ja elämyksillä on vain tapana ennen pitkää haihtua. Tapahtuu paluu maan pinnalle ja arkeen vuorelta on laskeuduttava alas. Mutta se juuri voikin olla armollista ja lohduttavaa. Kokemukset, olivatpa ne aitoja tai vain mielen harhaa, jotka veivät jonkun ihmisen ylös ikään kuin muita korkeammalle, voivat olla ihmiselle hyvin vaarallisia.

Vaikka olemme tarkoituksella valmistettu sitä silmällä pitäen, että voimme vain alhaalta katsella taivaan korkeuksia, emmekä ylhäältä maailman pienuuksia, on meihin kuitenkin istutettu iankaikkisuuden kaipaus, ja iankaikkisuuden kosketuksen ja Kristuksen kirkkauden voimme tunteakin. Voimme hetken aikaa olla vuorella, tarkoitti se sitten mitä tahansa. Mutta hän joka ei kykene laskeutumaan alas vuorelta, ja joka luulee katselevansa muita omista korkeuksistaan, saa päähänsä vaarallisia ajatuksia, joita hän ei aina saisi, jos hän olisi yhtä nöyrä kuin ne, jotka haluavat olla lattian tai maanpinnan tasolla.

Alussa mainitsemamme Lapin vanhus silloin takavuosina oli ehkä oivaltanut jotain, ikuisuus oli viiltänyt läpi hänen sielunsa ja hän sai kokea jatkuvaa ja ylimaallista rauhaa.

”On kaikki kirkasta ja selkeää, maa, vesi, taivas yllä jänkien.”

Hän ei leuhkinut uskonkokemuksillaan. Hengellisessä elämässä ja tietysti elämässä yleensäkin onkin syytä varoa valheellista ylisanaisuutta, myös vanhojen kuluneiden sanojen käyttöä. Olisiko myös syytä puhua ja todistaa vain siitä, joka elää meille itsellemme. Niin, tyhmäkin voi olla nero, jos pitää suunsa kiinni, eikö siis kuka tahansa voisi olla todellinen ajatusten Kymi jos vain hallitsee kielensä. Ja usein on niinkin, että meidän olisi parempi tehdä jotakin eikä vain olla ja puhua. AMEN.