sunnuntai 28. marraskuuta 2004

Draamaa elämään. I Adventtisunnuntai - Kuninkaasi tulee nöyränä. 2 vsk.


I Adventtisunnuntai
Kuninkaasi tulee nöyränä

28 nov mmiv Saarna Auran kirkossa.
Khra Torsti Äärelä
Draamaa elämään
Evankeliumi: Mark. 11: 1–10

Kun he lähestyivät Jerusalemia ja tulivat Betfageen ja Betaniaan Öljymäen rinteelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille: »Menkää tuolla näkyvään kylään. Heti kun te tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te niin teette, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä mutta lähettää sen pian takaisin.» Opetuslapset lähtivät ja löysivät varsan, joka oli sidottu kujalle oven eteen. He ottivat sen. Paikalla olevat ihmiset kysyivät: »Mitä te oikein teette? Miksi te viette varsan?» He vastasivat niin kuin Jeesus oli käskenyt, ja heidän annettiin mennä. He toivat varsan Jeesukselle ja heittivät vaatteitaan sen selkään, ja Jeesus nousi ratsaille. Monet levittivät vaatteitaan tielle, toiset taas lehviä, joita he katkoivat tienvarresta. Ja ne, jotka kulkivat hänen edellään ja perässään, huusivat:

– Hoosianna!
Siunattu olkoon hän,
joka tulee Herran nimessä!
Siunattu isämme Daavidin valtakunta,
joka nyt tulee!
Hoosianna korkeuksissa!


Aloitus:
Moni varmaan ihmettelee toistuvasti, joka vuosi, sitä miksi I adventin teksti puhuu pääsiäisen tapahtumista.. Siitähän se puhuukin. Pääsiäistä oli vietetty jo kohta kolme sataa vuotta ennen kuin muodostui kirkkovuosi ja adventti tuli sen alkuun. Kaiken takana oli melkoista politikointia... Vanhan Rooman valtakunnan uudessa pääkaupungissa Konstantinopolissa, nykyisessä Istanbulissa, oli vietetty keisari Konstantinuksen kaupunkiintulon vuotuista juhlapäivää ennen kuin kristinuskosta tuli valtionuskonto kolmannen vuosisadan alkupuolella. Ja tuota juhlapäivää tavattiin viettää vielä pitkään, ja keisarin muisto eli vahvasti. Taidettiinpa häntä pitää melkoisena puolijumalana. Tämä meno taisi aiheuttaa varhaisen kirkon miehille suurta päänvaivaa. Silloin joku keksi adventin. Hänen ajatuksenjuoksunsa saattoi mennä tätä rataa, noin karrikoiden: 29 lokakuuta vietettävä Konstantinuksen muistojuhla on kiusallinen, Jeesus Kristus jää varjoon. Siirretään juhlapäivän ajankohtaa ja aletaan samana päivänä tai samaan aikaan juhlia adventtia. Annetaan vanhalle juhlalle uusi sisältö, otetaan pääsiäisteksti käyttöön. Ja niin sai Konstantinuksen kaupunkiin ratsastamisen tulojuhla unohtua, oli keksitty adventti. Ja eikä montakaan vuosikymmentä tästä kun koko kirkkovuosi oli jo järjestynyt nykyisin tunnistettavaan muotoonsa. Tuosta puhtaasti kirkkopoliittinen juoni koitui sitten lopulta suureksi siunaukseksi, se oli kerrassaan mainio teko, kuka sen sitten keksikään.

Virsi 6:
Tämän päivän päävirsi, virsi 6, sisältää melkoisen näköalan kirkkovuoteen. Tuo pelastusarmeija keskuudesta lähtöisin oleva laulu, jota emme tänään laulaneet tarpeeksi nopealla temmolla, puhuu aika monesta kirkkovuoden kohokohdasta. Tietysti adventista ja palmusunnuntaista avaussäkeistössään, joulusta toisessa säkeistössään kun taivaitten herra laskeutuu maahan, ja hänet lasketaan oljille köyhien lapsena, kolmas säkeistö puhuu pitkäperjantaista, neljäs säkeistö pääsiäisaamun riemusta, viides säkeistö viittaa kirkkovuoden toiseksi suurimpaan pyhään, helluntaihin, ja kuudes säkeistö viittaa jo kirkkovuoden loppuun, siis viime pyhään. Jotta virsi olisi täydellinen, puuttuu siitä yksi säkeistö joka puhuisi kiirastorstaista ja Herran pyhästä ehtoollisesta. Kukapa kieltää tällaisen yrityksen, voihan olla, etä joskus tässäkin kirkossa lauletaan tästä virrestä seitsensäkeistöinen versio. Joka elää, se näkee...

Selitys:
Päivän evankeliumi päättyy kohokohtaan, juuri sopivasti ennen kuin tunnelma latistuu. Seuraava jae toteaa, että Jeesus meni temppeliin, katseli siellä kaikkea mutta koska oli jo myöhä, hän lähti Betaniaan. Siitä kansan innostuksesta ei syntynyt mitään. Jeesus ei millään tavalla hyödyntänyt tilannetta. Temppeliinkin hän meni turistin lailla; katseli ympärilleen ja lähti sitten nukkumaan. Vasta myöhemmin selviää, että ihan tavallinen matkailija hän ei temppelissä ollut. Silloin saavat nimittäin kyytiä rahanvaihtajien pöydät ja jakkarat. Vierailu oli tarkastuskäynti Isän huoneessa. Evankeliumin mukaan Jeesus tiesi, mitä tulee tapahtumaan. Hän tiesi, että opetuslapset näkisivät kylässä kiinni sidotun aasinvarsan. Markus liitti tämänkin ihmeen muiden raportoimiensa ihmeiden joukkoon. Asiat eivät vain sattuneet niin, vaan Jeesus itse oli ohjaamassa tapahtumia. Opetuslasten löytämän aasin selässä ei kukaan ollut vielä istunut. Kyse oli ainutlaatuisesta tapahtumasta. Kaikki oli tarkkaan suunniteltu. Tietoisesti Jeesus liittyi Vanhan testamentin ennustuksiin (Sak. 9:9, 1. Ms. 49:11). Tämä kuningas oli nöyrä, koska hän tiesi oman tehtävänsä. Sitä tietoisuutta ei voinut mikään ulkonainen horjuttaa, ei ihmisten väärät odotukset eikä kiusaus käyttää ihmisten suosiota omaksi hyväkseen. Hän ratsasti Jerusalemiin, tuli kansan keskelle miltei huomaamatta. Hän liikkui ihmisten virrassa, samaa vauhtia. Ei hänen tarvinnut levitellä käsiään eikä kehua itseään. Jokainen sai nähdä hänet sellaisena kuin hän oli. Kirkkovuodessa on myös kyse tästä, vuoden pituisella matkalla saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on. Hän tulee keskellemme. Ei aina niin nöyränä ja hiljaisena, mutta kaiken vaativuudenkin takana on hänen rakkautensa.

Hutba:
Adventin sanoma tahtoo muistuttaa meitä siitä, mikä on uskomme keskus. Se tahtoo muistuttaa meitä myös siitä, että matka kirkkovuodessa on pitkä. Meistä luterilaisista voidaan sanoa, että meillä loppuu välillä, pariin kolmeen otteeseen veto. Vuodessa on kohokohtia, samoin kirkkovuodessa. Ensimmäisen adventin ja joulun into hiipuu viimeistään loppiaisen jälkeen, eikä vähiten asian laita näy kirkonpenkeissä. Pääsiäisaika ja hiljainen viikko on myös oma lukunsa. On sanottu että meidän pääsiäisenviettomme loppuu pitkäperjantaihin, kun se jossain toisessa kirkossa vasta alkaa pääsiäisaamuna. Loppukirkkovuodesta pyhäinpäivä tekee jälleen pienen nousun, muuttaa siinä kaikki. Vain koko kirkkovuosi antaa käsityksen evankeliumitekstien rikkaudesta, virsikirjan koko kirjosta. Ylipääntänsä koko kirkkovuoden draama avautuu vain siitä itsestään käsin. Suurten pyhien välillä olevat ”vaatimattomammat sunnuntait” eivät ole mitään vaatimattomia, vähäisempiä pyhäpäiviä

Lopetus:
Kirkkovuosia ja vuosivuosi eivät ole sama asia. Mutta on tänä vuonna syytä katsahtaa jo ensi vuoden puolelle. Kirkossamme vietetään ensi vuonna juhlavuotta ”Kirkko Suomessa 850-vuotta.” Monessa seurakunnassa, kokonaiskirkon tapahtumien lisäksi, järjestetään joitain tapahtumia. Niin meilläkin. Mutta myös yleisemmin tahdotaan rohkaista myös Raamatunlukemista. Vanhoilla suomalaisilla, sen lisäksi että pyrittiin käymään paljon kirkossa, oli myös kunnia-asia lukea Raamattu läpi kerran vuodessa. Kaikki on kiinni pitkäjänteisestä asennoitumisesta.

Jeesus oli menossa Jerusalemiin antamaan itsensä uhriksi meidän puolestamme. Hän meni sinne, vaikka opetuslapset yrittivät estää häntä. Hän oli menossa vapaaehtoisesti kuolemaan puolestamme. Emmekö mekin antaisi jotakin hänen puolestaan? Tuotuaan varsan Jeesukselle, opetuslapset tekivät vaateistaan satulan ja istuttivat Jeesuksen niiden päälle, levittivätpä vaateitaan tiellekin ratsastavan Jeesuksen eteen. He eivät pitäneet vaatteitaan liian arvokkaina, vaan antoivat ne Jeesuksen käyttöön, siihen käyttöön, jossa kaikille tuli ilmeiseksi, kuka tässä ratsasti. Antaessaan vaatteensa näin tallattaviksi, he todistivat Jeesuksesta. He olivat nähneet ihmeteot. He olivat vakuuttuneita siitä, että tässä oli luvattu messias. Mitäpä he eivät siis olisi antaneet hänelle!

Jeesuksen tuloon valmistautuminen on joskus käsitetty väärinkin.. On ajateltu, että meidän pitäisi parantaa itsemme, tehdä itsestämme parempia ja kelvollisia, jotta Jeesus voisi saapua luoksemme. Tässä piilee kuitenkin suuri vaara, sillä eihän meistä näin koskaan tulisi niin pyhiä, että olisimme kelvollisia ottamaan hänet vastaan. On kyllä olemassa toinenkin asia, jonka voimme antaa Jeesukselle, mutta se ei ole hyvät tekomme, vaan se on syntimme. Jeesukselle saamme antaa syntimme. Saamme sanoa hänelle: "Herra armahda minua syntistä ihmistä." Siinä oikeastaan ovat ne taikasanat, jotka tuovat Jeesuksen sydämeemme. Ja ne osaamme sanoa vasta ja vain kun hän on ensin itse lähestynyt meitä. Kun nöyrrymme pyytämään armahdusta, on kuin sanoisimme suljetun oven edessä: "Seesam, aukene." Silloin Jeesus tulee. Mitään muuta hän ei meiltä halua hartaammin kuullakaan kuin juuri sen, että hän saisi antaa meille syntimme anteeksi, sillä sitä varten hän on maailmaan tullut. Siksi hän syntyi maailmaan, siksi hän ei väistynyt Jerusalemiin vievältä tieltä, siksi hän ei pyytänyt taivaallista sotajoukkoa vapauttamaan häntä vangitsijoilta.  AMEN.

sunnuntai 21. marraskuuta 2004

Toimikuntaa perustamaan. Tuomiosunnuntai - Kristus kaikkeuden Herra. 1. vsk.


Tuomiosunnuntai eli Kristuksen kuninkuuden sunnuntai
Kristus kaikkeuden Herra
21 nov mmiv.  Saarna Auran kirkossa
Khra Torsti Äärelä
Toimikuntaa perustamaan
Evankeliumi:  Evankeliumi Matt. 25: 31–46

Jeesus sanoi opetuslapsille: »Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’ Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’ Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’ Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’ Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.»



Paruusia-toimikunta
Jossain päin Suomea nuori ja varsin innokas pastori ehdotti eräässä seurakunnan työntekijöiden kokouksessa, aluksi vähän leikinpäiten, että seurakuntaan pitäisi perustaa uusi toimikunta, ehkä jopa johtokuntakin. Nimittäin kun Suomi on, sen ohella että olemme tuhansien järvien maa, myös neuvostojen ja toimikuntien luvattu maa. Harva uskalsi tuossa varsin suuressa seurakunnassa kannattaa tuota ehdotusta, nekin jotka joskus rohkenivat pitää itseään niinsanottuina tosiuskovina olivat aika järkyttyneitä tuosta ehdotuksesta. Ehkä pastorimme ei sanonut kuitenkaan mitään uutta auringon alla, mutta varmasti jotain varsin ennenkuulumatonta. Mene ja tiedä... Jaa, että mitä hän sitten oikein ehdotti. Hän ehdotti että seurakuntaan perustettaisiin tulevaisuustoimikunta, tai peräti paruusia-toimikunta, jonka keskeisin työ-ajatus olisi pohtia Jeesuksen toista tulemista, ja ennen kaikkea sen seurauksia, ja ennen kaikkea tuon seurakunnan toimintaympäristössä. No kun kukaan ei sanonut mitään totesi pastori siihen sitten, että vaikeneminen on myöntymisen merkki, asialle on kannatusta. Eikä taaskaan ollut vastauksena muuta kuin järkyttynyttä hiljaisuutta. Asia unohtui pikku hiljaa, mutta viime aikoina on ajatus tulevaisuuden pohtimisesta kirkossamme noussut esiin, aivan kirkolliskokouksessa.

"Liian usein menemme selkä edellä tulevaisuuteen, liian vähän on visioita tulevaisuudesta", tiivisti Mikkelin piispa Voitto Huotari toissa viikolla kirkolliskokouksen puheenvuorossaan.. Hänen mielestään kirkon tulevaa kehitystä on tarkasteltava entistä syvemmin ja monipuolisemmin. Hän näki tarvetta sekä teologiseen että yhteiskunnallis-sosiaaliseen arviointiin. Yhteiskunnassa on meneillään tietty uskonnollisuuden aalto, mutta samalla huomattavaa kirkosta vieraantumista. "Mitkä ovat meidän vahvuutemme?", Huotari kyseli. Piispa Huotari kaipasi myös suomalaisten enemmistön hengellisen elämän tilan analyysiä. Muutenkin puheissa oli vakavuuden makua. Huoli kirkon asemasta tulevaisuudessa; kuinka säilyttää iloiset veronmaksajat. Taidettiinpa sellainen tulevaisuustoimi-kuntakin perustaa. Sen työnäkynä kuitenkaan ei ole tuomiopäivä ja Jeesuksen toinen tuleminen. Veromarkat ne vain kiinnostavat; toisaalta voidaan kysyä onko tarvettakaan ajatella Herran toista tulemista ja tuomiopäivää.

Helvettiä helvetin päälle.
Mutta mikä tuomiopäivä on ja milloin se on? Useimmiten kai ajattelemme, että se on jossakin edessäpäin, tulevaisuudessa. Mutta entäpä jos tuomiopäivä onkin jo ollut? Tuomio on jo annettu. Monet maailman ihmisistä itse asiassa elävät siinä todellisuudessa, että tuomiopäivä on takana. He tuntevat olevansa tuomittuja iankaikkiseen kadotukseen, elämä on jo nyt kuin yhtä helvettiä. Joka ilta, kun aurinko painuu mailleen, lukemattomat ovat ne ihmislapset, jotka käydessään nukkumaan ovat varmoja siitä, ettei huominen tuo mitään muutosta elämään. Aamullakin saa herätä samassa helvetissä. Elämä on monille kylmää kuin suomalainen marraskuinen yö. Sydämessä asuu pimeys. Elämä on kylmää ja pimeää, koska ei ole kunnon mahdollisuuksia edes yrittää elää ihmisarvoista elämää. Kun on syntynyt köyhyyteen, joka merkitsee taistelua jokapäiväisestä leivästä, vaatteista, lämmöstä, kodista. Että olisi jotain syötävää, että olisi jokin katua mukavampi paikka, johon voisi päänsä kallistaa. Että edes yhtenä aamuna voisi herätä ja tietää varmasti, että tästä päivästä tulee parempi.

Toisille elämä on perhehelvettiä, ei yhteyttä, ei rakkautta. Välinpitämättömyyttä ja kaikkialle tunkeutuvaa väsymystä. Sydämessä heilläkin syvä huokaus, että yhtenä aamuna voisi herätä ja tietää varmasti että tästä tulee parempi päivä. Elämä voi olla niin monesta syystä kylmää kuin marraskuinen yö. Se tarkoittaa elämää, joka on liikaa työtä, työtä silloinkin kun ei jaksa. On onnistuttava, on jaksettava, koska muuten ei ole mitään. Joutuu perikatoon, vaikka monesti tuntuu, että jo nyt on perikadossa. Se on helvettiä, kun kukaan ei kaipaa minua töihin. Tai helvetti on alkoholia ja huumeita. Se on itsensä myymistä. Helvetti on köyhän tupakointia pimeässä yksiössä, mieli pirstaleina, ilman rohkeutta kohdata ketään eikä mitään. Ainoana jäljellä sanaton rukous jossakin syvällä tiedostamattomassa, että yhtenä aamuna voisi herätä ja tietää varmasti, että tästä tulee parempi päivä.

Elämä on usein kylmä, pimeä ja tuulinen marraskuu. Se on yksinäinen yö. Pimeässä yössä yksinäisen vierellä valvoo kuitenkin Kristus. Hän valvoo silloinkin kun en häneen jaksa uskoa, en näe häntä ja sydämeni on kylmä. Kristus valvoo. Hän tulee luokseni jakaen lohtua, armoa ja rakkautta monin tavoin. Ei vähiten tule luokseni hän veljenä tai sisarena, joka kutsuu kodittoman luokseen, vaatettaa palelevan, ruokkii nälkäisen, kumartuu sairaan puoleen. Niissä hetkissä maailmanloppu ainakin hetkeksi väistyy. Lopullinen tuomio onkin jossain edessäpäin. Ei kaikki olekaan vain kylmää, pimeää ja tuulista.

Tekstin sanoma
Jeesus vaati seuraajiaan etsimään Jumalan tahtoa, kulkemaan Jumalan valtakunnan valoisaa puolta. Sen hän toteutti itse viimeiseen asti. Eläytyminen lahjakkaiden aikalaistemme olemukseen ja toimintaan ja saavutuksiin voi toimia ajanvietteenä ja jonkinlaisena elämänsisältönäkin, mutta ne voivat helposti ohjata harhaan. Ensimmäisenä esikuvanamme on oltava Jeesus Nasaretilainen ja hänen opetuksensa ja työnsä. Hän on itse ehkä erikoisimmalla tavalla lahjakkain koskaan elänyt ihminen. Ja hän oli aivan maallikko. Jos hän olisi ollut jonkin huomattavan rabbin tai kirjaoppineet oppilas, tietäisimme siitä kyllä jotain. Hän ei koskaan istunut saamassa oppia kenenkään jalkojen juuressa. Hän ei varmastikaan ollut aikansa matkustaneimpien ja kielitaitoisimpien ihmisten joukossa. Mutta hänellä oli jotain sanottavaa. Jeesus ei kaikesta huolimatta ollut niin vallankumoksellinen uusien oppien luoja kuin joskus kuvitellaan. Hän pohjasi paljolti perinteeseen. Hän pystyi luomaan uuden tavan puhua ja opettaa. Tapa opettaa vertauksilla ei ollut hänen keksimänsä, rabbit olivat tehneet jo niin varsin pitkän aikaa. Mutta jollain käsittämättömällä luovuuden keinolla hän pystyi kuitenkin muokkaamaan vanhan sellaiseen asuun, että hänen sanansa jäivät elämään ikuisesti. Hän oli aavistuksen tai kaksi edellä muita, häntä oppineempia ja huomattavassa asemassa olevia kirjanoppineita. Hänen sietämättömän kevyt ja luottavainen tapa puhua Taivaallisesta Isästään oli varmasti hyvin ärsyttävää kuultavaa hänen yksioikoisille aikalaisilleen. Hän saavutti sellaisen tietoisuuden Jumalasta, että hänellä oli kanttia julistaa, että Hänen taivaallinen Isänsä antaa auringon paistaa niin hyville kuin pahoillekin. Se oli kuninkaan puhetta.

Hänen vaikutuksestaan maailmanhistorian kirjat kirjoitettiin uudelleen ja niitä edelleen kirjoitetaan, ja tullaan kirjoittamaan, niitä tullaan kirjoittamaan ikuisesti. Hän on se lahjakas ihminen, jota meidän tulee seurata. Tuskin on liian rohjeta todeta: ”Saa tulla kymmenen, sata, tuhat, kymmenentuhatta ja kymmenen tuhatta kertaa kymmenen tuhatta italialaiseen merkkipukuun pukeutunutta elämänhallintaoppaan kirjoittajaa, mutta he eivät voi korvata ja ylittää Nasaretin miehen työtä ja opetusta, ja jos joku pääsisikin lähelle häntä olisi hän kuitenkin velkaa hänelle kaikessa.” Kuninkaalle ovat hänen kieltäjänsäkin paljon velkaa.

Parhaat kykymme ja lahjakkuus, jota jokaisella on, on pantava työhön. Se ei saa jäädä piiloon. Ja tässä on kaikilla ihmisillä, niin yhden, viiden kuin kymmenkin talentin ihmisellä on vain ja ainoastaan yksi tavoite, ja sen myötä kaikille sama palkinto. Ja tuossa Jumalan valtakunnassa ei kerrota ja todisteta yksinomaan siitä, että kuinka Jumala ja Kristus ovat tehneet minulle sitä ja tätä ja antaneet vielä minulle sitä ja tätä sen jälkeen kun tulin uskoon. Silloin ollaan astumassa jo Jumalan valtakunnan pimeälle puolelle, pois siitä. Siellä kysytään vain sitä, mitä sinä voit tehdä toisen Jumalan kuvan, lähimmäisesi hyväksi. Jeesus näytti meille kuinka pääsemme pois tuomion alaisuudesta, kuinka voimme kulkea Jumalan valtakunnan valoisalla puolella. HÄNELLÄ OLI TODELLAKIN VARAA sanoa: "Totisesti, totisesti: se, joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän. Hän ei joudu tuomittavaksi, vaan hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään.” Todellista kuninkaan puhetta.

Hutba
Kristus on kaikkeuden Herra. Hänen eteensä kootaan kerran kaikki kansat. Siellä ovat sinä päivänä myös ne, jotka tänään kieltävät hänen olemassaolonsa. Sinne on astuttava myös niiden, jotka vastustavat häntä, niiden, jotka vainoavat hänen omiaan puhuen heistä kaikenlaista pahaa, niiden jotka polttavat kristittyjen taloja, jotka surmaavat ja haavoittavat heitä, niiden, jotka eivät halua kuulla puhuttavankaan Hänestä. Kukaan ei vältä sitä suurta kokoamista. Siellä ovat kaikki niin idästä kuin lännestä, etelästä ja pohjoisesta.


Joka ilta paimen kokoaa lampaat ja vuohet yhteen. Hän erottaa ne toisistaan. Vuohet viedään suojaan, sillä ne eivät kestä kylmää kuten lampaat, jotka voivat yöpyä ulkosalla. Paimenella ei ole vaikeuksia erottaa lampaita vuohista. Samoin Suuri Paimen osaa lajitella ihmiset toisistaan kahteen joukkoon. Joukkoja on siis vain kaksi. Puolueettomuus, kolmas joukko olisi monen mielestä tarpeellinen, mutta sitä ei ole. On vain kaksi joukkoa: on kaksi tietä: lavea ja kaita; on kahdenlaisia rakentajia: tyhmiä ja viisaita; on valo ja pimeys; elämä ja kuolema.

On syytä muistaa, että Jeesus on tuomari. Hän suorittaa erottelun, kun sen hetki koittaa. Me ihmiset, niin mieluista kuin se meille olisikin, emme saa tuota rajaa tehdä. On siis oikeastaan väärin sanoa: "Se ja se ihminen on uskossa." tai "Se ihminen ei ole uskossa." Siinähän samalla lausutaan jotakin hänen ikuisesta kohtalostaan, hänen kuulumisestaan joko "lampaisiin" tai "vuohiin." Siinä suoritetaan tuomiota ennen kuin aika on. Jeesus tuntee omansa ja hänen omansa tuntevat hänet. Ei siis ole meidän syytä lähteä tuomareiksi, vaan ainoastaan pitää tarjolla evankeliumin iloista sanomaa, joka voi sydämet sytyttää, rohkaista ja innostaa.

Lopetus
On vain yksi kuningas, yksi Jeesus, ei ole olemassa lähimmäisiä tuomitsevia vara-jeesuksia. Mutta eikö tuollaisia paruusia-toimikuntia kuitenkin voisi perustaa seurakuntiin. Varmastikin voisi, nimittäin Jeesus Kristus on jo läsnä seurakunnassaan. Ensimmäinen kysymys kuuluu: kuinka annamme kuninkaalle hänelle kuuluvan vallan. AMEN.

lauantai 6. marraskuuta 2004

Pyhä yksinkertaisuus. Pyhäinpäivä - Pyhien yhteys. 1. vsk.


Pyhäinpäivä
Pyhien yhteys
06 nov. MMIV Saarna Auran kirkossa
Khra Torsti Äärelä
Pyhä yksinkertaisuus


Evankeliumi:  Matt. 5: 1–12

Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle. Hän istuutui, ja opetuslapset tulivat hänen luokseen. Silloin hän alkoi puhua ja opetti heitä näin: »Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen. Autuaita kärsivälliset: he perivät maan. Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan. Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan. Autuaita puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan. Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen. Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan: heidän on taivasten valtakunta. Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.»




Aloitus: jatkosaarna
Vanhemmat varmasti muistavat entisaikojen, silloin kun oli vain yksi tv-kanava, jatkosarjat. Sellaisen sarjan kuin vaikkapa keskiviikkoiltaisen Peyton Placen. Jatkosarja kiehtoi suomalaisten mieliä pitkään. Noissa jatkosarjoissa oli se hyvä puoli, että aina jakson alussa kerrattiin edellisen jakson keskeinen sisältö. Kärryille saattoi siis päästä vaikka joku jakso jäikin väliin. Ja jatkosarjahan jäi aina varsin jännään kohtaan.

Joskus saarnaa tehdessä, useinkin, huomaa jälkeen päin, että jotain jäi sanomatta, paljonkin. Koko saarna oli vain pohjustusta jotakin laajempaa kysymystä varten, joka jäi vastausta vaille. Niin; onko jatkosaarna mahdollinen. Kokeillaan... Viime pyhänä olimme uskontunnustuksen muistopäivän tunnelmissa. Saarna alkoi siitä ajatuksesta, sen toteamisen jälkeen että ei tullut lotossa vieläkään päävoittoa kenellekään, ja sitten kysymys siitä, onko totta että on lottovoitto syntyä suomalaiseksi, ja millainen lottovoitto se mahtaa olla. Syntyä joksikin on kuolemaa vahvempi voima ja side. Uskonpuhdistus on synnyttänyt lukuisan määrän kirkkoja ja suuntauksia, ja syy tähän on itsessään raamatun sisällössä.

Syntyä luterilaiseksi on vain yksi vaihtoehto, sama syntyjä olisi kasvanut toiseen perinteeseen toisissa oloissa. Ja lopulta uskon perusta ei ole tiukassa opissa ja ajatusrakennelmassa vaan luottamuksessa johonkin näkymättömään, mutta kantavaan voimaan. Lopulta päädyttiin siihen, että ihmiskunta ja kristityt etunenässä joutuvat vielä monien muutoksien kouriin. Jotta elämä maapallolla olisi mahdollista tuleville polville, on täyskäännöksen aika. Luomakunnan antimet ovat kääntyneet ihmiselle kiroukseksi. Olisi kohtuullisempien elämäntapojen aika, koska se on juuri Jumalan tahdon mukaista.

Pyhästä:
Mikä siunattu päivä tämä onkaan. Tänään saa moni pakkolepoa kiireisestä arjesta. Monelle tämä päivä tulee ikään kuin puun takaa. Taisi jäädä monelta ostokset tekemättä. Joka tapauksessa tämä päivä pysäyttää monet, sellaisetkin jotka eivät ole välttämättä vuoden aikana menettäneet läheistä ihmistä. Pyhäinpäivä on poikkeuksellinen keidas kirkkovuodessa, joidenkin on jopa pakko pysähtyä. Mikä siunattu päivä tämä onkaan!
Jo edesmennyt, kannanotoistaan tunnettu kirkonmies, Voitto Viro, kirjoitti 1960-luvulla mainiossa ”Totuuden sanakirjassaan” seuraavasta hakusanan lepopäivä kohdalla:

—Onko luvallista tehdä pyhänä työtä, kun tekee sitä köyhän suuriperherheisen äidin hyväksi, eikä arkisin ole aikaa?
—On, eikä se ole luvallista vaan voi olla jopa omantunnon velvollisuus. On oikein tehdä työtä lepopäivänä, jos kristillinen rakkaus tai välttämätön tarve sitä vaatii. Mutta mahdollisuuksien mukaan pitäisi sitten saada levätä jonain muuna päivänä, koska me tarvitsemme lepoa. Härkä on nostettava kaivosta sapattinakin. Mutta on sanottu, että jos härkä putoaa kaivoon joka päivä, on joko lopetettava härkä tai tukittava kaivo. Sehän ei käy silloin, kun on kysymys jatkuvasta kärsimyksestä, jota on yritettävä lieventää.


Vaatimus lepopäivästä ja lepäämisestä yleensäkin ovat tärkeitä. Muuten emme tajua olennaista, meillä ei voi olla mitään käsitystä myöskään pyhästä, eikä niistä kohtuullisista elämäntavoistakaan. On perin vaikeaa selittää sitä mikä oikeastaan on pyhä, ja mikä on sen arvo. Ehkä sen voi käsittää lopulta vasta kun se on tuhottu, ei ole enää mitään pyhää., tai kun se kokonaan kielletään. Hyvällä alulla pyhän ja levon kieltäminen meillä Suomessakin on. Pyhästä on tehty arjen kaltainen, eikä kukaan ole laittanut pahemmin hanttiinkaan. Se on niin valitettavaa, kun juuri pysähdyttyämme ja levättyämme tulisimme toimeen paljon vähemmällä. Kiireinen ja juuristaan erossa oleva ihminen kun vain hankkii lisää ja lisää lievikkeitä, lievikkeitä joista ei ehdi edes nauttia kunnolla, jos ollenkaan Synti ja epäolennaisuuslista on pitkä, ja jokainen voi sitä tykönänsä miettiä. Olisiko tässä kesken saarna uuden synnintunnustuksen paikka, meille kaikille...

Jos tässä maailmassa vielä joku vallankumous tai merkittävämpi protestiliike syntyy, niin se syntyy vastustamaan rahan- ja työnorjuutta. Siinä liikkeessä pidettäisiin kiinni kauneudesta ja väreistä eikä suostuttaisi harmaaseen yksitoikkoisuuteen. Juhlat pidettäisiin joka sunnuntai. Lepo vaadittaisiin palvelijoille ja herroille, luonnollekin tarjottaisiin vähäpakokaasuinen pyhäpäivä.

Tässäkin asiassa Jeesus Kristus haluaa tulla auttamaan meitä. Vaikka evankeliumit kauttaaltaan antavat kuvan Jeesuksesta lepopäiväsäännöksiä rikkovana kapinallisena, niin kehottaa hän itse lepoon ja levon viettämiseen: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.”

Yhä ajankohtaisemmaksi käyvät Vapahtajan lepoon kutsuvat sanat. Ne koskettavat ihmiselon elinhermoon. Mitä kiihkeämmin elämä sykkii ja mitä väsyttävämmäksi käy kuorman kantaminen, sitä halullisemmin etsitään tilaisuutta sielun ja ruumiin voimia virvoittavaan lepoon, hermojännityksen laukeamiseen.

Jos suurkaupungin hyörinässä silmä saavuttaa pienen puistikon tai vesinäkymän, niistäkin jo säteilee uupuneisiin hermoihin levon tuntua. Arkkitehti suunnittelee sellaisia asemakaavaehdotukseensa. Suurliike järjestää tavarataloonsa levähdyspaikkoja asiakkailleen, seurakunnat rakentavat sinne pienen kappelin jossa pappi päivystää.

Nykyaikainen yhteiskunta pohtii alati kuumeisesti työn ja levon keskinäistä suhdetta. Valtio, kunnat, seurakunnat ja kansalaisjärjestöt hankkivat virkistystä väsyneille. Mutta ei se oikein auta; on vain entistä enemmän väsyneitä ihmisiä. Herää kysymys: pitäisikö viikossa olla enemmän lepopäiviä kuin perinteinen yksi!

Hutba:
Meidän kirkkomme on yrittänyt vasta ajan haasteeseen monilla tavoin. Muutama vuosi sitten laadittiin ohjelma nimeltä ”Läsnäolon kirkko.” Seuraava katkelma tuosta ohjelmasta luo näyn maailmasta, joka on pyhän ajatuksen läpitunkema. Vai mitä sanotte:

Vuoden 2010 kirkon tuntomerkki on, että siellä, missä sen ääni kuuluu, aavistetaan toisen maailman läsnäolo. Kirkko kuljettaa viestiä Jumalan maailmasta, jossa armottomuuden sijasta hallitsee armo ja jossa usko ja rakkaus jatkuvasti luovat uutta toivoa. Toisen maailman ääni on ennen muuta evankeliumin ääni. Toisin kuin tässä maailmassa, kaikki annetaan lahjaksi. Ihmisen ei tarvitse olla suoritustensa vanki. Kun tämä ääni vahvistuu, syntyy luottamusta, siviilirohkeutta ja toivoa paremmasta ja oikeudenmukaisemmasta maailmasta. Kirkkohallitus ehdottaa, että edellä hahmoteltu visio kirkosta kiteytetään sanoihin läsnäolon kirkko. Sillä viitataan sekä Jumalan läsnäoloon kirkossa että kirkon läsnäoloon maailmassa. Kirkko on yhteisö, jonka Jumala on valinnut ollakseen läsnä inhimillisessä ja aineellisessa: julistetussa sanassa, kastevedessä, ehtoollisen leivässä ja viinissä, rakkauden teoissa. Kirkon perustehtävänä on olla itse läsnä ihmisen elämässä, kuolemassa, syntymässä, kasvussa, arjessa, ilossa ja kivussa.

Tässä olisi jäänyt kuitenkin kaipaamaan myös sanoja:, työssä ja levossa, tai paremminkin levossa ja työssä.

Olemme hyvillä jäljillä kun vain muistamme sen, mistä oikea levollisuuden tunne voi virrata keskuuteemme: Kaikki mikä tarkoittaa ihmisen rauhoittumista maailman melun keskellä on säteilyä Jumalan suuresta suunnitelmasta, jota hänen Poikansa tuli toteuttamaan työtätekevien ja raskautettujen hyväksi. Hän tuli lunastamaan meidät kuolemallana, antamalla toivon ylösnousemuksellaan ja pyhittämään meidät. Hän tuli tuomaan syntien anteeksiantamuksen. Vain hänen kauttaan voi oikea pyhän olemus laskeutua päällemme ja keskuuteemme. PYHÄ YKSINKERTAISUUS, siinä se on... Autuaita ovat yksinkertaiset ja vaatimattomat, he saavat levätä ja kokea pyhän... AMEN.