23. Sunnuntai
helluntaista
12 nov MMVI Saarna Auran kirkossa
Antakaa toisillenne anteeksi
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Monenlaisia luomuksia
Grande Omelia
Vanhan testamentin saarna
Evankeliumi
Matt. 6: 14-15 Jeesus sanoo:
"Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa
myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi
toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne."
Saarnateksti: Jes 64: 3-8
Ikimuistoisista ajoista ei ole tietoon tullut,
ei korva ole kuullut, ei silmä nähnyt,
että olisi muuta jumalaa kuin sinä,
Jumalaa, joka auttaa
niitä, jotka häntä odottavat.
Sinä olet etsinyt
niitä, jotka iloiten täyttäisivät tahtosi,
jotka sinua muistaen kulkisivat teitäsi.
Mutta me teimme syntiä, ja sinä vihastuit,
me rikoimme sinun tahtoasi vastaan, ja sinä kätkit kasvosi meiltä.
Kuin saastaa me olemme olleet,
kuin tahrainen riepu on koko meidän vanhurskautemme.
Me kaikki olemme kuin kuihtuneita lehtiä,
ja syyllisyytemme pyyhkäisee meidät pois kuin tuuli.
Ei ole ketään, joka kutsuisi sinua avuksi,
joka havahtuisi ja turvaisi sinuun.
Sinä olet kätkenyt meiltä kasvosi
ja jättänyt meidät pahojen tekojemme valtaan.
Mutta olethan sinä, Herra, meidän isämme!
Me olemme savea, sinä saven valaja,
kaikki me olemme sinun kättesi tekoa.
Herra, älä ylen määrin vihastu meihin,
älä loputtomiin muistele meidän pahoja tekojamme.
Katso meitä. Kaikki me olemme sinun kansaasi.
Aloitus: kirkkovuoden
loppu lähenee — käsikirjoitus etenee
Kirkkovuoden juoni kulkee
kohti loppuaan. Jesajan sanoissa kohtaamme jo kirkkovuoden loppukohtauksen;
pitkällä johdannolla varustetun tuomion. Tänään on esillä vaatimus anteeksi
antamisesta. Mitä se on, siitä on usein puhuttava. Useimmin miellämme se
rikkomuksiksi, pitää antaa anteeksi lähimmäisen huonous ja pahat teot. Mutta
entäpä jos käännämme ainakin tänään asetelman ympäriinsä ja mietimme sitä, että
miten vaikeaa onkaan antaa anteeksi lähimmäisen hyvyyttä, lahjakkuutta ja hänen
hyvää työtänsä. Siinä kohtaamme Jesajan sanat: ”Mutta olethan sinä, Herra,
meidän isämme! Me olemme savea, sinä saven valaja, kaikki me olemme sinun
kättesi tekoa.”
Kertomus: Ikätoverini ja Gretzky
Mutta millaista savea ihminen voi olla luojansa käsissä? Haluanpa ottaa
esimerkiksi erään ikätoverini, jonka tunnen hyvin, aina hänen sisäisimpiä
soppiaan ja syövereitä myöten. Hän on sanonut minulle: jos en olisi syntynyt
Suomessa enkä haluaisi olla oma itseni, olisin halunnut syntyä Kanadassa ja
nimenomaan aikalaisekseni, jääkiekkoilija Wayne Gretzkyksi. Niin!
Lähimmäistemme ajatusmaailmat ovat arvoituksellisia. Itse jääkiekkoilija
Gretzky oiva esimerkki lahjakkaasta ihmisestä, joka sai myös kärsiä
kateellisten ihmisten toiminnasta. On joskus vaikea ymmärtää sitä, mihin hänen
erinomaisuutensa perustui. Hän ei koskaan ollut väkivahva voimapelaaja, ei
taklaaja, ei kovan ja viuhuvan laukauksen omaava pelaaja, ei paras eikä nopein
luistelijakaan. Hänen lahjakkuutensa ilmeneminen perustui siihen, että hän
omasi ihmeellisen kyvyn olla aina aavistuksen tai kaksikin aavistusta muita
edellä. Hän ei koskaan mennyt sinne, minne kiekko meni, vaan sinne, minne se
sieltä seuraavaksi menisi, asia jota hänen isänsä takoi pikkumiehen
päähän pääsemästä päästyään. Se lisättynä hyvään pelisilmään ja
pelitovereiden huomioonottamiseen loi taianomaisen vaikutuksen. Hän oli
useimmiten edellä voimapelaajia ja häntä parempia ja nopeampia luistelijoita ja
hänen tapansa tehdä maaleja oli monesti hyvin erikoinen. Kun liigan
parhaalta taklaajalta Denis Potvinilta kysyttiin
miksei hän koskaan taklaa Gretzkyä vastasi
tämä: "Olen yrittänyt sitä monta
vuotta mutta en vain saa miestä
kiinni ja hollille." Asian tekee
ihmeelliseksi se, että Potvin oli paljon
parempi luistelija kuin Gretzky, ja vieläpä
nopeampi. Tuo erikoinen lahjakkuus ilmeni hänessä jo pikku-poikana ja
luonnollisesti hän joutui kateellisten, toisten lapsien vanhempien hampaisiin.
Suoraan sanoa hän joutui muuttamaan pois kotikaupungistaan Brentfordista
kaksitoistavuotiaana.
Hän loi mahtavan uran ja uudisti esimerkillään koko tavan pelata jääkiekkoa, ja
hänellä oli mahtava vaikutus joukkuetovereihinsa. Hän laittoi koko NHL-liigan
ennätyskirjan uuteen uskoon, monilta osiltaan ehkä ikuisiksi ajoiksi. Mutta
tuli aika jolloin hänen joukkueensa omistaja, Albertan karja-keisari Läski -
Pete Pocklington halusi pistää Gretzkyn lihoiksi, eli kaupata hänet toiseen
seuraan hyvää korvausta vastaan. Hän ilmaisi asian joukkueen valmentaja Glen
Satherille. Pocklington kun ei ymmärtänyt kalleutensa perään, vaan luuli
hyvillä siirroilla ja tulevilla varausvuoroilla saavansa vastinetta ja menestystä.
Valmentaja oli asiasta eri mieltä ja sanoi omistajalle. No way Pete! Vaikka
saisimme sata ensimmäisen kierroksen varausvuoroa, niin emme koskaan saisi
mitään vastaavaa tilalle. Tulevat vuodet 1990-luvulla osoittivat, että Sather
oli oikeassa. Todelliset lahjakkuudet ovat joskus korvaamattomia.
Virtuositeetti tulee, ja näyttää monesti istuvan sellaisen henkilön harteille,
joka joissain, joskus monessakin suhteessa on epäsovinnainen ilmestys.
Ikätoverini olisi itse halunnut olla hyvä jääkiekkoilija, ja kyllä hän
uhrasikin nuorempana valtavasti aikaa itsensä kehittämiseen, mutta
mahdollisuutta menestykseen hänelle ei tuolla uralla tullut, hän ei koskaan
edes pelannut missään rekisteröityneessä joukkueessa. Jäljelle jäi
miehuusvuosiin tultaessa vain valtavan kova ja tarkka lyöntilaukaus, jolla
saattoi liiskata kärpäsen seinään viidestätoista metristä yhdeksällä
laukauksella kymmenestä. Tuota kummallista erikoistaitoa, hän sitten saattoi
silloin tällöin esitellä satunnaisille tuttavuuksilleen.
Aikalaiseni, joka ihaili jääkiekkoilija Gretzkyä, löysi elämälleen tarkoitusta
ja sisältöä hänen tavastaan pelata jääkiekkoa. Hän puhui useasti siitä, miten
joku hänen työ- tai opiskelusuorituksensa vastasi niin ja niin monta pistettä.
Laatipa hän joskus vuositilastojakin omista suorituksistaan. Hän oli, ja on
edelleenkin monessakin mielessä toisintekijä- ja ajattelija. Hän ei koskaan
kadehtinut tuon aikalaisensa menestystä. Olipahan vain eräänlainen esikuva.
Joskus kuulee sanottavan: ”Kyllä minäkin olisin tullut hyväksi siinä ja siinä,
jos minulla vain olisi ollut mahdollisuus silloin joskus panostaa tiettyyn
harrastukseen tai ominaisuuteen, todelliseen tai kuviteltuun.” Asia ei
kuitenkaan ole noin. Vaikka joku saisi harjoitella ikuisesti nuorena pysyen
vaikkapa viulusoittoa, runouden kirjoittamista tai sitten niitä jääkiekkoilun
perustaitoja tuhannen vuoden ajan pääosan valveillaoloajastaan, niin ei siitä
kuitenkaan välttämättä mitään tulisi. Joku kirjoittaa aivan ohimennen monta
muuta asiaa miettiessään viidessä minuutissa jotain niin kuolematonta, että
sitä luetaan vielä kahden tuhannen vuoden päästä, Joku muu ei tekisi sitä samaa
kahdessa tuhannessa vuodessa täydellisellä keskittymisrauhallakaan. ”Me olemme
savea, sinä saven valaja, kaikki me olemme sinun kättesi tekoa.” Siitä
viuluviikarista tulisi poikkeuksellisen hyvä, jopa ilmiömäinen musiikin
asiantuntija, runonikkarista hyvä maailmanrunouden ja kirjallisuuden
asiantuntija, ja siitä jääkiekkokaukalossa asuvasta pojannaskalista ihan hyvä
peruspelaaja, taidokaskin, mutta kaikilta heiltä jäisi varmuudella puuttumaan
jotain. Kovakaan työ ei aina tuo viimeisintä menestystä erikoisalalla.
Maailma toisaalta tarvitsee lahjakkaita ihmisiä, toisaalta se kulkee eteenpäin
varsin hyvinkin ilman virtuooseja. Joskus tuntuu aivan käsittämättömältä, jopa
luojan julmalta pilalta, se miten joku saa erityisominaisuuden ja tuhoutuu tuon
lahjakkuutensa myötä. On kuitenkin vielä enemmän niitä, jotka tuhoutuvat koska
eivät kykene sietämään joidenkin toisten erikoisominaisuuksia ja lahjakkuutta.
He ovat niitä ihmisiä jotka eivät pysty antamaan anteeksi.
Jesajan kirjan kohta
Tuossa Jesajan kirjan paljon puhuvassa katkelmassa meitä verrataan saveen ja
Jumalaa savenvalajaan. Kielikuvalla halutaan osoittaa ihmisen itsensä asemaan
Jumalan edessä. Ja vaikka kaksi lausetta irrotettuna koko kappaleesta eivät
oikeutta sille tekisikään, niin jollain tapaa ne ovat kuitenkin sen keskus.
Sitä ennen kirjoittaja tunnustaa ja toteaa ihmisen syyllisyyden ja epäpyhyyden.
Sanat ”Me olemme savea, sinä saven valaja, kaikki me olemme sinun kättesi
tekoa” ovat tunnustus, jonka jälkeen Jumalalle esitetään vetoomus, ettei hän
enää vihastuisi ja muistelisi pahoja tekojamme. Katkelma päättyy toteamukseen
”Kaikki me olemme sinun lapsiasi.” Ja millaisia lapsia? Lahjakkaat ja
tavallisen arjen pistenikkarit, ykkösketjulaiset ja ja jarrukentällisen
pelaajat, supertähdiltä näyttävät ja kovasta elämästä syrjäytyneet ja ihmisten
silmissä maanantaikappaleiksi joutuneet... Lopulta kaikki ovat vain syntisiä,
joilla kaikilla on kuitenkin paikkansa Jumalan valtakunnassa. Mutta
eikö asia ole niin, että jos me
halveksimme jotain ihmistä hänen
erityisominaisuuksiensa vuoksi, niin emmekö
silloin halveksi suoranaisesti myös niiden
antajaa eli Isä Jumalaa.
Hutba ja lopetus
Jeesuksen julistama Jumalan valtakunta oli luonteeltaan eettinen, ihmisten
vastuuta lähimmäisistä korostava. Kyseessä oli valtakunta, jossa Jumala on
kuninkaana. Se oli vanha juutalainen näkemys, suuret profeetat Jeremia sekä
ensimmäinen ja toinen Jesaja olivat siitä julistaneet. Siinä valtakunnassa
Jumala hallitsee jo nyt, mutta valtakunnan rajoja ei piirrettäisi Välimereen,
Jordanjokeen eikä vuoristoon, vaan ihmisten sydämiin. Valtakunta oli kaikkeen
maailmaan yltävä.
Jeesus vaatii kuulemaan hänen sanojaan ja uskomaan Taivaalliseen Isään, hänen
lähettäjäänsä. Sanoillaan Jeesus viittaa opetukseensa, lähinnä rakkauden
kaksoiskäskyn tyhjentävään vaatimukseen. Usko ja tuomio ovat siis yhteydessä
toisiinsa jokaisessa hetkessä. Ja usko tuottaa hyviä tekoja, se tuottaa uuden
mielenlaadun. Jumala kypsyttää omissaan Hengen hedelmät, eettisen,
lähimmäisrakkauteen tähtäävän elämän hyvän sadon, rakkauden, ilon, rauhan,
kärsivällisyyden, ystävällisyyden, hyvyyden, uskollisuuden, lempeyden ja
itsehillinnän. Nuo kaikki ominaisuudet on kirjattava Jumalan valtakunnan
perustuslakiin.
Mutta jos teemme tuosta perustuslaista negaation, tarkastelemme Jumalan
valtakunnan pimeää puolta, synnin näkökulmaa, löydämme seuraavia paheita:
ylpeys, ahneus, kateus, vihamielisyys, hekumallisuus, mässäily ja hengen
velttous. Nuo ns. seitsemän kuolemansyntiä ovat yksi tapa luetella Jumalan
valtakunnan pimeän puolen ilmentymiä. Varmasti luetteloa voisi tarkentaa vaikka
kuinka pitkäksi ja perusteelliseksi.
Kateus esiintyisi varmasti useimmissa luetteloissa. On tietysti vaarallista
nostaa jokin tietty pimeä ominaisuus muiden edelle, mutta yksi asia voi
selittää muita ja niiden syitä. Kateus on vamma, joka estää meitä
tarkastelemasta muita ihmisiä rakentavalla tavalla ja se estää myös meitä
nauttimasta maailmassamme esiintyvistä hyvistä asioista. Se ei yksin selitä
kaikkea pahuutta, mutta varmasti se omalta osaltaan on tuomitsemassa siihen
sortuvaa ihmistä. AMEN.
22. Sunnuntai
helluntaista - Uskonpuhdistuksen muistopäivä
Uskon perustus
05 nov MMVI Saarna Auran kirkossa
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Elämä on pelkkä pitkä rippikoulu!
Epistolasaarna
Evankeliumi Matt. 5: 13-16
Jeesus sanoo: »Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se
saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja
ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa. Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi
pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään,
panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa
oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät
teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.»
Saarnateksti Room. 10: 12-18
Kaikilla on sama Herra, ja häneltä riittää rikkautta kaikille, jotka huutavat
häntä avukseen. Onhan kirjoitettu: »Jokainen, joka huutaa avukseen Herran
nimeä, pelastuu.» Mutta kuinka he voivat huutaa avukseen sitä, johon eivät
usko? Kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Kuinka he voivat
kuulla, ellei kukaan julista? Kuinka kukaan voi julistaa, ellei häntä ole lähetetty?
Onhan kirjoitettu: »Kuinka ihanat ovat ilosanoman tuojan askelet!» Mutta kaikki
eivät ole olleet evankeliumille kuuliaisia. Jesaja sanookin: »Herra, kuka on
uskonut meidän sanomamme?» Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää
Kristuksen sana. Nyt kysyn: eivätkö he ehkä ole kuulleetkaan sitä? Varmasti
ovat: - Heidän äänensä on kaikunut kaikkialle, heidän sanansa maan ääriin asti.
Alkukertomus:
Voi jo sanoa että kauan sitten, tai ainakin että viime vuosituhannella sai tämä
saarnamies mennä eräänä iltana nukkumaan ja todeta: ”Ei sitä ihmislapsi tiedä
aamulla mitä ilta tuo tullessaan.” Olin erään toisen papin kanssa pitänyt
luentoja Vanhasta testamentista ja sinä päivänä pidin luennon Vanhan
testamentin apokryfikirjoista. Nehän ovat niitä kirjoja, joita ei vuoden 1938
jälkeen ole enää sisällytetty raamattupainoksiin lukuun ottamatta ns. isoja
perheraamattuja. Väkeäkin oli kuulemassa ihan mukavasti. Ihmiset alkoivat jo
käydä tutuiksi tuossa Kainuun pääkaupungissa, mutta eräs mieshenkilö oli vähän
tuntemattomampi. Näin kyllä että hän oli tullut paikalle mopolla, aivan
oikealla pappatunturilla, riisunut pilkkihaalarinsa ja toppavaatteensa ja
siellä hän istui oikein tyytyväisenä muiden joukossa Linnantauksen
seurakuntakeskuksen isossa salissa.
Luento tuli loppuunsa ja oli kysymyskierroksen aika. Kenellähän olisi jotain
kysyttävää? Aivan oikein, vanhalla mopomiehellä. Ja mikä olikaan kysymys? Miksi
apokryfikirjat poistettiin raamatusta? Siinä oli se kysymys. Arvioin miestä
ulkonäöltä. Lähemmäs 80 vuotta täytyy olla miehellä ikää. Vastahan minä sen
kerroin! Noh! Otetaan uusiksi. Hän täsmensi kysymystä ja sanoi: ”Kun minä ennen
sotia menin rippikouluun niin vanhemmat käskivät kysymään siltä papilta, että
miksi apokryfikirjat poistettiin raamatusta. Silloinkin sai tehdä kysymyksiä.
Ne kirjoitettiin paperille ja laitettiin laatikkoon. Taisi olla uusinta uutta
silloin rippikoulutyössä tuollainen. Pappi ei ollut antanut kunnollista
vastausta, oli ollut lähinnä ylimielinen. Minähän selitin sitten asian uudelleen
ja varmuuden vuoksi vielä toisen kerran eri sanakääntein. Asian mittakaava ja
jänneväli alkoi siinä muihin kysymyksiin vastaillessani minulle vasta valjeta,
siis tuon miehen kysymys ja hänen olemuksensa ja kaikki mitä hänen sanojensa
takana oli.
Ja kun muu väki alkoi olla jo lähtöpuuhissa niin hän tuli vielä luokseni, vai
meninkö minä hänen luoksensa, mutta ryhdyimme vielä juttusille ja kertasin
asian hänelle vielä kaksi kertaa uudelleen. Samalla pahoittelin kauan sitten
eläneen kollegani käytöstä, sanoja ja ennen kaikkea tietämättömyyttä. Vakuutin
hänelle, että ei tuo mies voinut sitä tietää koska harva sen silloin tiesi ja
osasi selittää. Sanoin hänelle, että tänäkin päivänä ehkä kaksi pappia sadasta
osaa sen kunnolla selittää että miksi ne eivät ne apokryfikirjat enää
raamatussa ole. Mutta illan yllätys oli vielä edessä. Jänneväli oli todella
hahmottunut minulle. Mies oli käynyt rippikoulun vuonna 1938, siis 62 vuotta
sitten ennen tuota iltaa! Mutta ei siinä kaikki. Hän oli edellisenä päivänä kuullut
Radio Kajauksessa, siis paikallisradiossa, että Kajaanin seurakunnassa
järjestetään luento jossa aiheena olisi Vanhan testamentin apokryfikirjat. Ja
hän päätti lähteä kuuntelemaan tuota luentoa. Mutta ei siinäkään vielä mitään
niin kummallista ole. Radio Kajausta kuunnellaan laajalti tuossa maakunnassa ja
rajan toisella puolella myös Venäjänmaalla. Sunnuntain jumalanpalveluksella on
esimerkiksi kuulijoita aina vähintään 5000. Nöyränä kuuntelin kuinka hän kertoi
miten hän oli aamusella seitsemän aikaan lähtenyt liikkeelle Venäjän rajan
tuntumasta mopolla. Käynyt pari kertaa kahvilla kerran syömässä. Matkaa oli
yhteen suuntaan 90 kilometriä. Sitä vain hän sanoi ettei kukaan häntä enää
kuskaa mihinkään joten hän päätti lähteä mopolla liikkeelle. 77-vuotias mies.
Keli oli keväisen loskainen. Lunta töylyytti välillä oikein kunnolla joten jos
semmoisella vanhalla mopolla pääsee siinä kelissä 12 kilometriä tunnissa niin
ihan hyvä; onhan se reilumpaa kuin kävelyvauhti ja jos se muutetaan
maratonjuoksuvauhdiksi niin se vastaa sitä vauhtia jolla 42 kilometriä juostaan
aikaan 3.40. Joka tapauksessa aika verkkaista kyytiä. Hän puki vaatteensa,
käveli mopolle ja hävisi hitaasti horisontista. Takapyörä siinä vain vähän
vispasi, leikö vanne soikkelina vai sen liike pehmeässä lumessako sai minut
niin näkemään. Kello oli puoli yhdeksän. Sinne hän hävisi yön selkään.
Laskeskelin että jospa hän on kotona aamu kahdeksalta niin hyvä niin...
Miltäpä meistä tuntuisi odottaa vastausta 62 vuotta noinkin triviaalilta
tuntuvaan kysymykseen? Hänen elämänsä oli ollut ainakin tuon asian suhteen
pelkkä pitkä rippikoulu. Ja jos joku ihmettelee sitä mistä tämä saarnamies on
tuon hokeman päähänsä saanut niin voin vakuuttaa että varmastikin tuon illan
jälkeen... Mutta sitä se elämä on, se on pelkkä pitkä rippikoulu. Tätä tukee
vanha rippikoulun opetuskin siitä mikä on elämämme kallein asia. Sehän on
vanhassa patentti vastauksessa tässä: ”Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja hänen
opetuslapsekseen pääseminen on elämämme kallein asia. Ja se on iso asia jolle
on varattava koko elämä.
Luterilainen umpikuja ja J-15
Uskomme perustus on yksinkertainen, mutta sitä voisi sanoa luterilaiseksi
umpikujaksi. Tämän umpikujan parissa, juuri siinä umpikujassa, olemme
saarnatekstin, roomalaiskirjeen katkelman, äärellä. Kyse on siitä, kuinka
löydämme Jumalan. Löytää Jumala, se on kovin ihmislähtöisesti sanottu. Tästä
asiasta puhutaan rippikoulussa, siis jollakin rippikouluoppitunnilla, ja valmis
mallivastauskin annetaan. Tuo mallivastaus, oppitunnin kova ydin voidaan
tiivistää neljääntoista sanaan. Mutta tiedättekös mitä? Sitten kun kysytään
sitä, miten ihminen voi oppia tuntemaan Jumalan, siis löytää Jumalan, onkin
vastauksena aivan jotain muuta. Selityslista on pitkä... Tämän kysymyksen
äärellä olemme todellisessa luterilaisessa umpikujassa. Ihmisellä ei ole mitään
osuutta pelastukseensa. Ja sitten sanotaan että ”Usko syntyy kuulemisesta,
mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana.” Eikö kuuleminen ole sitten meidän
aktiivinen ja oma tekomme. Jotta Luther ja kumppanit pääsivät pois tästä
umpikujasta, ihmisen mahdottomuudesta tehdä oman pelastuksensa eteen mitään
täytyi selittää muutama asia. Ja tämän kannalta saarnatekstimme yksi jae on
aivan keskeisessä asemassa. ”Kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet?
Kuinka he voivat kuulla, ellei kukaan julista.” Tämän lauseen ympärille piti
selittää luterilainen seurakunta-oppi ja oppi sanan julistamisesta ja
sakramenttien hoitamisesta. Jumala itse toimii siellä missä on kelvollisia
sananjulistajia ja ylipäätänsä sananjulistajia. Se, että sanaa julistetaan ja
syntyy mielenmuutoksia ei ole kenenkään sananjulistajan ansio. Kukaan ei kuule
jos kukaan ei julista. Miten voi uskoa jos eiu tiedä mihin voi uskoa? Ja tässä
ollaan nyt kiinni siinä mallivastauksessa josta voidaan täyttää vaikkapa nimeä
J-15. Nuo neljätoista sanaa ovat: IHMINEN VOI OPPIA TUNTEMAAN JUMALAN VAI SITEN
ETTÄ JUMALA ON ITSE ENSIN ILMOITTANUT MEILLE ITSENSÄ. Vain tällä konstilla
päästään ulos luterilaisesta umpikujasta. Mutta sen tajuamiseen voidaan tarvita
pitkäkin aika; tässäkin suhteessa elämä on pelkkä pitkä rippikoulu.
Mutta onko se totta?
Mutta kuinka voimme olla varmoja siitä että asia on näin? Jokainen sukupolvi
joutuu kyselemään tätä samaa; ja jos onkin uskovia ihmisiä, niin hankitut ominaisuudet
eivät periydy. Omakohtaista varmuutta ja vakaumusta etsii tavallaan jokainen
ihminen. Jokainen sukupolvi kuvittelee olevansa erikoinen ja erityisessä
asemassa; tosiasia on kuitenkin se, että murrosaikaa ainakin uudella ajalla on
elänyt jokainen sukupolvi. Ja jokaisella sukupolvella on ollut uskonnollisia
vaikeuksia, jokaisella sukupolvella on uskon kriisi. Omana aikanamme monet
ihmiselämän peruskysymyksiin liittyvät asiat ovat syynä tähän, ja pienemmätkin
asiat. Oma kirkkomme pähkäilee johtajineen naispappeus-kysymystä ja
parisuhde-lain jälkiseuraamusten kanssa. Niin kuin niissä riippuisi kaikki.
Mutta jospa uskon ja kirkon kriisi johtuukin siitä, että kaikki käsitteet ja
nimet ovat keinotekoisia ja ennen kaikkea ihmisperäisiä. Maailman muuttuessa ja
ihmistiedon lisääntyessä järkevän maailmankuvan luominen on yhä vaikeampaa.
Joidenkin on erityisen vaikea nähdä sitä kuinka Raamatussa esiintyvät vanhat
maailmankuvat eivät enää välttämättöminä kuulukaan kristillisyyteen, vaan ne
edustavat vain oman aikansa katsomuksia. Ne jotka voittavat nämä vaikeudet,
käsittävät, että opinkappaleet ja uskontokunnat edustavat erilaisia
ilmaisujärjestelmiä ja pitäytyvät uskossaan itse Elämän ja Valon lähteeseen,
joka on kaikkien oppi- ja uskomusjärjestelmien takana. He voivat
perinteellisistä ennakkotulkinnoista vapaana sisäisessä elämyksessä kokea
persoonallisen kosketuksen itse elämän syvimpään todellisuuteen. Niinpä yksi
kristinuskon suurimpia tulkitsijoita, kirkkoisä Augustinus, joka oli kahlannut
läpi kaikki aikansa tietouden ja uskomusten syvyydet, Jumalansa löydettyään
lausui: ”Etsiskelin sinua ulkopuolella itseäni enkä löytänyt sydämeni
Jumalaa... Katso sinä olit minussa, mutta minä harhailin maailmassa ja etsin
Sinua siellä. Sinä olit minun kanssani, mutta minä en ollut sinun kanssasi.”
Augustinus kävi omaa pitkää rippikouluansa...
Samoin sitä kävi Martti Luther kun hän oivalsi, että ihminen pelastuu yksin
uskosta, yksin armosta ja yksin Jeesuksen Kristuksen tähden. Hän astui ulos
luostarista Jumalan vapaan taivaan alle persoonallisessa elämänyhteydessä
Armahtajaansa. Persoonallinen usko perustuu syvälliseen Jumala-elämykseen eikä
ole pelkän järjen avulla saavutettavissa. Ei ihminen voi sitä ottaa, ellei
hänelle anneta sitä ylhäältä.
Lopetus
Uskonpuhdistuksen perintö oli lopulta yksinkertainen. Sillä on selkeä muoto ja
sisältö, joka ilmaistiin latinan sanassa ”solus”; suomeksi ”ainoastaan” tai
”yksin”. Uskonpuhdistuksen muotoperiaate tarkoittaakin, että ainoastaan
Raamatun sanan tuli olla kirkon opetuksen ylimpänä ohjeena. Sen sisältöperiaate
puolestaan merkitsee, että syntinen pelastuu yksin armosta, yksin uskosta ja
yksin Kristuksen tähden. Kirkko ei voi luopua kummastakaan
”yksin”-periaatteesta. Ilman Raamatun arvovaltaa kirkosta tulee vain
ihmismielipiteiden viisastenkerho. Ja ilman Kristukseen perustuvaa uskoa kirkko
jää uskontohuoltolaitokseksi ja ”kaikki käy” -ideologian pienpiiriksi, jota
pyörittää vielä pienempi, korkean koulutuksen saanut papukaijalauma: se toistaa
samaa, mitä kaikki muutkin sanovat.
Tästä on uskonpuhdistuksessa myös kyse, että kaikkien luotujen ihmisoikeus on
tulla rakastetuksi Jumalan rakkaudella, armolla ja anteeksiannolla. Siksi tähän
tarvitaan ihmistä suurempi muutosvoima ja arvovalta. Sen tähden tarvitaan
Raamatun sana ja kaikki rajat ylittävä kutsu meille ilmaiseen armoon ja
kaikkensa likoon panevaan Jeesuksen seuraamiseen. Ja tie tajuamiseen on pitkä;
elämä on pelkkä pitkä rippikoulu. AMEN.
