sunnuntai 5. marraskuuta 2006

Elämä on pelkkä pitkä rippikoulu! — 22. Sunnuntai helluntaista - Uskonpuhdistuksen muistopäivä — Uskon perustus. 3. vsk. Epistolasaarna.


22. Sunnuntai  helluntaista - Uskonpuhdistuksen muistopäivä
Uskon perustus
05 nov MMVI Saarna Auran kirkossa
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Elämä on pelkkä pitkä rippikoulu!

Epistolasaarna


Evankeliumi Matt. 5: 13-16
Jeesus sanoo: »Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa. Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.»


Saarnateksti Room. 10: 12-18
Kaikilla on sama Herra, ja häneltä riittää rikkautta kaikille, jotka huutavat häntä avukseen. Onhan kirjoitettu: »Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu.» Mutta kuinka he voivat huutaa avukseen sitä, johon eivät usko? Kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Kuinka he voivat kuulla, ellei kukaan julista? Kuinka kukaan voi julistaa, ellei häntä ole lähetetty? Onhan kirjoitettu: »Kuinka ihanat ovat ilosanoman tuojan askelet!» Mutta kaikki eivät ole olleet evankeliumille kuuliaisia. Jesaja sanookin: »Herra, kuka on uskonut meidän sanomamme?» Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana. Nyt kysyn: eivätkö he ehkä ole kuulleetkaan sitä? Varmasti ovat: - Heidän äänensä on kaikunut kaikkialle, heidän sanansa maan ääriin asti.



Alkukertomus:
Voi jo sanoa että kauan sitten, tai ainakin että viime vuosituhannella sai tämä saarnamies mennä eräänä iltana nukkumaan ja todeta: ”Ei sitä ihmislapsi tiedä aamulla mitä ilta tuo tullessaan.” Olin erään toisen papin kanssa pitänyt luentoja Vanhasta testamentista ja sinä päivänä pidin luennon Vanhan testamentin apokryfikirjoista. Nehän ovat niitä kirjoja, joita ei vuoden 1938 jälkeen ole enää sisällytetty raamattupainoksiin lukuun ottamatta ns. isoja perheraamattuja. Väkeäkin oli kuulemassa ihan mukavasti. Ihmiset alkoivat jo käydä tutuiksi tuossa Kainuun pääkaupungissa, mutta eräs mieshenkilö oli vähän tuntemattomampi. Näin kyllä että hän oli tullut paikalle mopolla, aivan oikealla pappatunturilla, riisunut pilkkihaalarinsa ja toppavaatteensa ja siellä hän istui oikein tyytyväisenä muiden joukossa Linnantauksen seurakuntakeskuksen isossa salissa.

Luento tuli loppuunsa ja oli kysymyskierroksen aika. Kenellähän olisi jotain kysyttävää? Aivan oikein, vanhalla mopomiehellä. Ja mikä olikaan kysymys? Miksi apokryfikirjat poistettiin raamatusta? Siinä oli se kysymys. Arvioin miestä ulkonäöltä. Lähemmäs 80 vuotta täytyy olla miehellä ikää. Vastahan minä sen kerroin! Noh! Otetaan uusiksi. Hän täsmensi kysymystä ja sanoi: ”Kun minä ennen sotia menin rippikouluun niin vanhemmat käskivät kysymään siltä papilta, että miksi apokryfikirjat poistettiin raamatusta. Silloinkin sai tehdä kysymyksiä. Ne kirjoitettiin paperille ja laitettiin laatikkoon. Taisi olla uusinta uutta silloin rippikoulutyössä tuollainen. Pappi ei ollut antanut kunnollista vastausta, oli ollut lähinnä ylimielinen. Minähän selitin sitten asian uudelleen ja varmuuden vuoksi vielä toisen kerran eri sanakääntein. Asian mittakaava ja jänneväli alkoi siinä muihin kysymyksiin vastaillessani minulle vasta valjeta, siis tuon miehen kysymys ja hänen olemuksensa ja kaikki mitä hänen sanojensa takana oli.

Ja kun muu väki alkoi olla jo lähtöpuuhissa niin hän tuli vielä luokseni, vai meninkö minä hänen luoksensa, mutta ryhdyimme vielä juttusille ja kertasin asian hänelle vielä kaksi kertaa uudelleen. Samalla pahoittelin kauan sitten eläneen kollegani käytöstä, sanoja ja ennen kaikkea tietämättömyyttä. Vakuutin hänelle, että ei tuo mies voinut sitä tietää koska harva sen silloin tiesi ja osasi selittää. Sanoin hänelle, että tänäkin päivänä ehkä kaksi pappia sadasta osaa sen kunnolla selittää että miksi ne eivät ne apokryfikirjat enää raamatussa ole. Mutta illan yllätys oli vielä edessä. Jänneväli oli todella hahmottunut minulle. Mies oli käynyt rippikoulun vuonna 1938, siis 62 vuotta sitten ennen tuota iltaa! Mutta ei siinä kaikki. Hän oli edellisenä päivänä kuullut Radio Kajauksessa, siis paikallisradiossa, että Kajaanin seurakunnassa järjestetään luento jossa aiheena olisi Vanhan testamentin apokryfikirjat. Ja hän päätti lähteä kuuntelemaan tuota luentoa. Mutta ei siinäkään vielä mitään niin kummallista ole. Radio Kajausta kuunnellaan laajalti tuossa maakunnassa ja rajan toisella puolella myös Venäjänmaalla. Sunnuntain jumalanpalveluksella on esimerkiksi kuulijoita aina vähintään 5000. Nöyränä kuuntelin kuinka hän kertoi miten hän oli aamusella seitsemän aikaan lähtenyt liikkeelle Venäjän rajan tuntumasta mopolla. Käynyt pari kertaa kahvilla kerran syömässä. Matkaa oli yhteen suuntaan 90 kilometriä. Sitä vain hän sanoi ettei kukaan häntä enää kuskaa mihinkään joten hän päätti lähteä mopolla liikkeelle. 77-vuotias mies. Keli oli keväisen loskainen. Lunta töylyytti välillä oikein kunnolla joten jos semmoisella vanhalla mopolla pääsee siinä kelissä 12 kilometriä tunnissa niin ihan hyvä; onhan se reilumpaa kuin kävelyvauhti ja jos se muutetaan maratonjuoksuvauhdiksi niin se vastaa sitä vauhtia jolla 42 kilometriä juostaan aikaan 3.40. Joka tapauksessa aika verkkaista kyytiä. Hän puki vaatteensa, käveli mopolle ja hävisi hitaasti horisontista. Takapyörä siinä vain vähän vispasi, leikö vanne soikkelina vai sen liike pehmeässä lumessako sai minut niin näkemään. Kello oli puoli yhdeksän. Sinne hän hävisi yön selkään. Laskeskelin että jospa hän on kotona aamu kahdeksalta niin hyvä niin...

Miltäpä meistä tuntuisi odottaa vastausta 62 vuotta noinkin triviaalilta tuntuvaan kysymykseen? Hänen elämänsä oli ollut ainakin tuon asian suhteen pelkkä pitkä rippikoulu. Ja jos joku ihmettelee sitä mistä tämä saarnamies on tuon hokeman päähänsä saanut niin voin vakuuttaa että varmastikin tuon illan jälkeen... Mutta sitä se elämä on, se on pelkkä pitkä rippikoulu. Tätä tukee vanha rippikoulun opetuskin siitä mikä on elämämme kallein asia. Sehän on vanhassa patentti vastauksessa tässä: ”Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja hänen opetuslapsekseen pääseminen on elämämme kallein asia. Ja se on iso asia jolle on varattava koko elämä.

Luterilainen umpikuja ja J-15
Uskomme perustus on yksinkertainen, mutta sitä voisi sanoa luterilaiseksi umpikujaksi. Tämän umpikujan parissa, juuri siinä umpikujassa, olemme saarnatekstin, roomalaiskirjeen katkelman, äärellä. Kyse on siitä, kuinka löydämme Jumalan. Löytää Jumala, se on kovin ihmislähtöisesti sanottu. Tästä asiasta puhutaan rippikoulussa, siis jollakin rippikouluoppitunnilla, ja valmis mallivastauskin annetaan. Tuo mallivastaus, oppitunnin kova ydin voidaan tiivistää neljääntoista sanaan. Mutta tiedättekös mitä? Sitten kun kysytään sitä, miten ihminen voi oppia tuntemaan Jumalan, siis löytää Jumalan, onkin vastauksena aivan jotain muuta. Selityslista on pitkä... Tämän kysymyksen äärellä olemme todellisessa luterilaisessa umpikujassa. Ihmisellä ei ole mitään osuutta pelastukseensa. Ja sitten sanotaan että ”Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana.” Eikö kuuleminen ole sitten meidän aktiivinen ja oma tekomme. Jotta Luther ja kumppanit pääsivät pois tästä umpikujasta, ihmisen mahdottomuudesta tehdä oman pelastuksensa eteen mitään täytyi selittää muutama asia. Ja tämän kannalta saarnatekstimme yksi jae on aivan keskeisessä asemassa. ”Kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Kuinka he voivat kuulla, ellei kukaan julista.” Tämän lauseen ympärille piti selittää luterilainen seurakunta-oppi ja oppi sanan julistamisesta ja sakramenttien hoitamisesta. Jumala itse toimii siellä missä on kelvollisia sananjulistajia ja ylipäätänsä sananjulistajia. Se, että sanaa julistetaan ja syntyy mielenmuutoksia ei ole kenenkään sananjulistajan ansio. Kukaan ei kuule jos kukaan ei julista. Miten voi uskoa jos eiu tiedä mihin voi uskoa? Ja tässä ollaan nyt kiinni siinä mallivastauksessa josta voidaan täyttää vaikkapa nimeä J-15. Nuo neljätoista sanaa ovat: IHMINEN VOI OPPIA TUNTEMAAN JUMALAN VAI SITEN ETTÄ JUMALA ON ITSE ENSIN ILMOITTANUT MEILLE ITSENSÄ. Vain tällä konstilla päästään ulos luterilaisesta umpikujasta. Mutta sen tajuamiseen voidaan tarvita pitkäkin aika; tässäkin suhteessa elämä on pelkkä pitkä rippikoulu.

Mutta onko se totta?
Mutta kuinka voimme olla varmoja siitä että asia on näin? Jokainen sukupolvi joutuu kyselemään tätä samaa; ja jos onkin uskovia ihmisiä, niin hankitut ominaisuudet eivät periydy. Omakohtaista varmuutta ja vakaumusta etsii tavallaan jokainen ihminen. Jokainen sukupolvi kuvittelee olevansa erikoinen ja erityisessä asemassa; tosiasia on kuitenkin se, että murrosaikaa ainakin uudella ajalla on elänyt jokainen sukupolvi. Ja jokaisella sukupolvella on ollut uskonnollisia vaikeuksia, jokaisella sukupolvella on uskon kriisi. Omana aikanamme monet ihmiselämän peruskysymyksiin liittyvät asiat ovat syynä tähän, ja pienemmätkin asiat. Oma kirkkomme pähkäilee johtajineen naispappeus-kysymystä ja parisuhde-lain jälkiseuraamusten kanssa. Niin kuin niissä riippuisi kaikki.

Mutta jospa uskon ja kirkon kriisi johtuukin siitä, että kaikki käsitteet ja nimet ovat keinotekoisia ja ennen kaikkea ihmisperäisiä. Maailman muuttuessa ja ihmistiedon lisääntyessä järkevän maailmankuvan luominen on yhä vaikeampaa. Joidenkin on erityisen vaikea nähdä sitä kuinka Raamatussa esiintyvät vanhat maailmankuvat eivät enää välttämättöminä kuulukaan kristillisyyteen, vaan ne edustavat vain oman aikansa katsomuksia. Ne jotka voittavat nämä vaikeudet, käsittävät, että opinkappaleet ja uskontokunnat edustavat erilaisia ilmaisujärjestelmiä ja pitäytyvät uskossaan itse Elämän ja Valon lähteeseen, joka on kaikkien oppi- ja uskomusjärjestelmien takana. He voivat perinteellisistä ennakkotulkinnoista vapaana sisäisessä elämyksessä kokea persoonallisen kosketuksen itse elämän syvimpään todellisuuteen. Niinpä yksi kristinuskon suurimpia tulkitsijoita, kirkkoisä Augustinus, joka oli kahlannut läpi kaikki aikansa tietouden ja uskomusten syvyydet, Jumalansa löydettyään lausui: ”Etsiskelin sinua ulkopuolella itseäni enkä löytänyt sydämeni Jumalaa... Katso sinä olit minussa, mutta minä harhailin maailmassa ja etsin Sinua siellä. Sinä olit minun kanssani, mutta minä en ollut sinun kanssasi.” Augustinus kävi omaa pitkää rippikouluansa...

Samoin sitä kävi Martti Luther kun hän oivalsi, että ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Jeesuksen Kristuksen tähden. Hän astui ulos luostarista Jumalan vapaan taivaan alle persoonallisessa elämänyhteydessä Armahtajaansa. Persoonallinen usko perustuu syvälliseen Jumala-elämykseen eikä ole pelkän järjen avulla saavutettavissa. Ei ihminen voi sitä ottaa, ellei hänelle anneta sitä ylhäältä.

Lopetus
Uskonpuhdistuksen perintö oli lopulta yksinkertainen. Sillä on selkeä muoto ja sisältö, joka ilmaistiin latinan sanassa ”solus”; suomeksi ”ainoastaan” tai ”yksin”. Uskonpuhdistuksen muotoperiaate tarkoittaakin, että ainoastaan Raamatun sanan tuli olla kirkon opetuksen ylimpänä ohjeena. Sen sisältöperiaate puolestaan merkitsee, että syntinen pelastuu yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden. Kirkko ei voi luopua kummastakaan ”yksin”-periaatteesta. Ilman Raamatun arvovaltaa kirkosta tulee vain ihmismielipiteiden viisastenkerho. Ja ilman Kristukseen perustuvaa uskoa kirkko jää uskontohuoltolaitokseksi ja ”kaikki käy” -ideologian pienpiiriksi, jota pyörittää vielä pienempi, korkean koulutuksen saanut papukaijalauma: se toistaa samaa, mitä kaikki muutkin sanovat.

Tästä on uskonpuhdistuksessa myös kyse, että kaikkien luotujen ihmisoikeus on tulla rakastetuksi Jumalan rakkaudella, armolla ja anteeksiannolla. Siksi tähän tarvitaan ihmistä suurempi muutosvoima ja arvovalta. Sen tähden tarvitaan Raamatun sana ja kaikki rajat ylittävä kutsu meille ilmaiseen armoon ja kaikkensa likoon panevaan Jeesuksen seuraamiseen. Ja tie tajuamiseen on pitkä; elämä on pelkkä pitkä rippikoulu. AMEN.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti