sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Yhdessä uuteen vuoteen; Salatusta Jumalasta Jumalan kuvaan — I Adventtisunnuntai — Kuninkaasi tulee nöyränä. 3. vsk.




Yhdessä uuteen vuoteen; Salatusta Jumalasta Jumalan kuvaan…
I Adventtisunnuntai
Kuninkaasi tulee nöyränä
Saarna 27 nov mmxi
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Grande omelia omelia


Evankeliumi:Luuk. 19: 28–40
Jeesus lähti toisten edellä nousemaan Jerusalemiin vievää tietä. Kun hän oli tulossa Öljymäeksi kutsutulle vuorelle ja oli jo lähellä Betfagea ja Betaniaa, hän lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi: »Menkää tuolla näkyvään kylään. Kun tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te otatte sen, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä.» Miehet lähtivät ja havaitsivat kaiken olevan niin kuin Jeesus oli heille sanonut. Kun he olivat irrottamassa varsaa, sen omistajat kysyivät: »Miksi te viette varsan? »He vastasivat: »Herra tarvitsee sitä.» He toivat varsan Jeesukselle, heittivät vaatteitaan sen selkään ja auttoivat Jeesuksen ratsaille. Kun hän sitten ratsasti, opetuslapset levittivät vaatteitaan tielle. Jeesuksen lähestyessä sitä paikkaa, mistä tie laskeutuu Öljymäen rinnettä alas, koko opetuslasten joukko alkoi riemuissaan suureen ääneen ylistää Jumalaa kaikista niistä voimateoista, jotka he olivat nähneet. He huusivat:

– Siunattu hän, kuningas,
joka tulee Herran nimessä!
Taivaassa rauha,
kunnia korkeuksissa!

Muutamat fariseukset sanoivat väkijoukon keskeltä Jeesukselle: »Opettaja, kiellä opetuslapsiasi!» Mutta Jeesus vastasi: »Minä sanon teille: jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.»

I Näytös. Japanilaisessa keittiökoulussa.
I adventtina ei ole perinteisesti puhuttu Salatusta Jumalasta ja ainakaan tämän kyseisen kirkkorakennuksen historiassa tuo Vanhan testamentin psalmien kirjan psalmiin 42 pohjautuva virsi ei ole ollut päivän virtenä, virtenä, jonka tehtävänä on johdattaa päivän aiheeseen eli siihen kuinka kuninkaasi tulee nöyränä. Päivän kokonaiskuvaan se ei välttämättä, ainakaan ensi kuulemalta, sovellu kovin hyvin. Toisaalta iloon kuuluu myös sen kääntöpuolen tunnustaminen ja kokeminen, ja tietysti Jumala on Salattu Jumala, ja jos on olemassa jokin virsi joka sopii jokaiseen sunnuntaihin niin se on juuri ”Niin kuin peura janoissansa.”

I adventtina mieli matkaa harvemmin myös Kauko-Itään, ja vaikkapa siihen kuinka perinteisen japanilaisen keittiömestarin ja oppilaan dynamiikka toimii, ja miten keittiömestariksi tullaan. Tietyllä tavalla koko itämainen hengenelämä toimii periaatteella ”Se tietää joka ei puhu ja joka puhuu ei tiedä.” Monen kohtalona on ollut jäädä valaistumista vaille kun on kerran sattunut kysymään mestarilta niin sanotusti typerän kysymyksen. Mestari on voinut antaa vastauksen johon ei sitten ole koko ikänänsä keksinyt mitään vastausta. Varsinkin japanilaisessa kulttuurissa eletään, tai on ainakin eletty tiukan koodin mukaan ja mestarilta ei todellakaan ole kyselty turhia. Mestaria ympäröi tietty salaisuuden verho.


No kyllä meillä Suomessakin kerrotaan edelleenkin juttua eräästä varomattomasta pappishenkilöstä, joka erehtyi kysymään eräältä taannoiselta piispalta eräässä kirkkomme hiippakunnassa joitain kysymyksiä pappien kokouksessa. Piispahan ei mitään vastannut ja kysymyksiä tehnyt mies sai kuulla jälkeen päin, että tässä hiippakunnassa piispalta ei ole tapana kysellä asioista, hän osaa kyllä kertoa meille sen mitä tarvitsemme. Joku onkin sanonut, ja varmasti tämä pitääkin paikkansa, että meillä suomalaisilla ja japanilaisilla on paljon yhteistä.

Japanilaisessa perinteisessä keittiössä on opin tie ollut kova ja ehkä tietyllä tavalla vaarallinenkin. Ammattisalaisuus on todellakin verhonnut mestarin olemusta. Kun oppilas tuli keittiöön ei mestari puhunut hänelle koko koulutusaikana mitään, ja oppi saattoi kestää montakin vuotta. Oppilaan piti vain oppia tekemään tiettyjä asioita oikealla ajalla ja oikeassa paikassa, ja mestari kyllä saattoi joskus äityä vihamieliseksi ja jopa aggressiiviseksikin. Kerrotaan että tuollaisessa tilanteessa keittiöveitsikin on lentänyt ilmassa ja vallan vihaisesti. Oppia on kuitenkin saatu ja pitänyt tuossa koulussa saada. Ja kun opissa on sitten oltu useita vuosia niin nuorelta kokilta odotetaan jossain vaiheessa että hän osaa valmistaa kaikkien taiteen ääntöjen mukaisesti valmistetun juhla-aterian. Maan tapoihin ei kuulu mestarin arvosteleminen, ja uudelta mestarilta odotetaan omaperäisyyttä eikä sen mestarin arvostelemista jolta hänen oppinsa on saatu.
Kuulostaa varsin helpolta, eikö vain…

II näytös. Kuinka Adventti oikein syntyi?
I adventti ja sen jumalanpalvelus muodostunut yhdeksi kirkkomme menestystuotteeksi josta tänäkin iltana varmasti uutisoidaan ja tuossa pienessä uutispalassa soi myös Hoosianna. Näin on vaikka adventti on sinänsä hieman keinotekoinen asia. Alun perin I adventti oli hyvin keinotekoinen rakennelma ja sen synty oli lähinnä kirkkopoliittinen ratkaisu. Tai miten se nyt sanotaan, asia oli jopa hieman elämää suurempi asia ainakin joillekin. Rooman valtakunta jatkoi olemassa oloaan ja pääkaupunkina oli 400-luvulla Konstantinopoli, se paikka joka nykyään tunnetaan nimellä Istanbul. Kaupungissa oli tietenkin myös silloinen kirkon johto vaikka Rooman kaupungilla olikin jo silloin erityisasema. Konstantinopolissa oli tapana viettää keisari Konstantinoksen kaupunkiintulon vuotuista juhlapäivää vielä senkin jälkeen kristinuskosta tuli valtionuskonto. Vanhat roomalaiset tavat elivät ja keisareita oli pidetty jumalina, ja vielä Konstantinos Suuren jälkeen eräs toinen keisari Julianus luopio, yritti palauttaa vanhan roomalaisen uskonnon ja sen tavat voimaan. Vanha ja uusi ovat eläneet hyvin pitkään rinnakkain ja vanhojen suomalaisten keskuudessa monet kristinuskoa edeltäneet tavat ja uskomukset elivät voimakkaasti aivan meidän päiviimme saakka.


Varhaisen kirkon meno oli hyvin värikästä ja aiheutti päänvaivaa uuden valtionuskonnon johtajille ja aivan erityisesti vuotuinen Konstantinos Suuren kaupunkiintulon juhla. Adventti on keksitty tuossa tilanteessa ja kuka tuon ajatuksen ensimmäisenä keksikään niin hänen järjenjuoksunsa meni suurin piirtein näin: ”29 lokakuuta vietettävä Konstantinoksen muistojuhla on kiusallinen, Jeesus Kristus jää varjoon. Siirretään juhlapäivän ajankohtaa ja aletaan samana päivänä tai samaan aikaan juhlia adventtia. Antakaamme vanhalle juhlalle uusi sisältö, ja otetaan pääsiäisteksti käyttöön." Ja niin sai Konstantinoksen kaupunkiin ratsastamisen tulojuhla vähitellen unohtua, oli keksitty adventti. Ja eikä montakaan vuosikymmentä tästä kun koko kirkkovuosi oli jo järjestynyt nykyisin tunnistettavaan muotoonsa. Tuo puhtaasti kirkkopoliittinen juoni koitui sitten lopulta suureksi siunaukseksi, se oli kerrassaan mainio teko, kuka sen sitten keksikään.

Niin… Tulimme sanoneeksi adventtia hieman keinotekoiseksi asiaksi. Alun perin se sitä oli vaikka siitä sitten tulikin tärkeä juhlapyhä läntisessä kristikunnassa. Keinotekoinen siitä uhkaa tulla meidän aikanamme jos unohdamme kaiken sen mitä se oikeastaan on, ja mitä näkökulmia se avaa. Kun puhumme kirkkovuodesta emme tule ajatelleeksi välttämättä sitä, että jokaisella pyhäpäivällä on tarkoituksensa ja koko kirkkovuoden sanoma ei avaudu pelkästä ensimmäisestä adventista käsin. Se toki muistuttaa ja avaa näköalan ensimmäiseen pääsiäiseen mutta onko siinä kaikki?

III näytös. Miksi kivet huutaisivat?
Suuria opettajia varjostaa aina suuri salaperäisyys, ja vaikka he puhuvatkin yksinkertaisesti niin ongelma on juuri tuossa yksinkertaisuudessa. Kaikki mitä Jeesus puhui ei ollut mieluisaa ja moni varmasti meni hautaansa ja vei häntä vaivaavan ajatuksen mukanansa, ajatuksen jonka Jeesus oli sanonut, ja jota hän ei sitten millään kyennyt ymmärtämään. Ajatellaanpa nyt vaikka päivän tekstiä ja sanoja: ”Minä sanon teille: jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.” Ja kun vain jaksaisimme lukea evankeliumeja uudelleen ja uudelleen niin löytäisimme sieltä varsin tuskaisia opetuslapsia, joille salaisuudet eivät tahdo selvitä sitten millään vaikka opettaja kuinka selittää ja tolkuttaa asioita. Jeesus tiesi arvonsa, tottakai tiesi, ja hänen oppilaansa myös sen että miehessä oli jotain suurta vaikka jotain jäi sen suuren salaperäisyyden taakse.

Nyt tietysti voimme ihmetellä sitä mitä pieni kertomus japanilaisen keittiön yhdestä syvimmästä olemuksesta tässä yhteydessä oikein tekee? Sepäs tekee tässä paljonkin. Asia voi selkiintyä meille jos ajattelemme noita rooleja, ja kaikkea mitä niiden takana lopulta on ja mitä voimme kuvitella niiden takana olevan. Ja pitää myös muistaa että vaikka kuinka vietämme ensimmäistä adventtia ja päällimmäiseksi asiaksi väitetään iloa ja riemua, niin kaikella on myös kääntöpuolensa ja ennen kaikkea Jumala on niin Salattu Jumala kuin päivän virsi meille kuvaa.


Näky japanilaisesta perinteisestä keittiöstä kuvaa hyvin ilmeikkäällä tavalla ihmisen ja Jumalan ja Jumalan ja ihmisen välistä suhdetta. Mestari ei puhu mitään ja hän tuntuu hyvin vaativalta ja mahdottomalta mieheltä. Sinun pitää kuitenkin tehdä töitä mestarille. Ei mestari kyni kanoja eikä pilko vihanneksia. Oppilaan tulee tämä tehdä ja valmistaa asiat, ja muutenkin keittiön pitää olla hyvässä järjestyksessä jotta mestari voisi tehdä työtänsä parhaalla mahdollisella tavalla. Ehkäpä nyt ymmärrämme psalmin 42 sanoja paremmin. Tuohon psalttarin lauluun, yhteen Jeesuksen virsikirjan kappaleeseen pohjautuu päivän virtemme joka vertaa ihmistä janoiseen peuraan. Salattu Jumala ei ole vain nykyajan jumaluusoppineiden keksimä ajatus. Taas kerran löydämme Vanhan testamentin Saarnaajan kirjasta oivan kappaleen kuvaamaan tätä tunnetta:

”Kun koetin perehtyä viisauteen ja tutkistella sitä työtä, jota ihminen maan päällä yötä päivää tekee saamatta untakaan silmiinsä, niin havaitsin, ettei ihminen voi käsittää Jumalan tekoja, sitä mitä auringon alla tapahtuu; vaikka ihminen kuinka ponnistelee yrittäessään ymmärtää, ei hän käsitä. Ja vaikka viisas väittäisikin ymmärtävänsä, ei hän kuitenkaan ymmärrä.”


 Tietysti meidän on varsin helppo löytää vastaus siihen miksi kivet huutaisivat kun tutkimme tuota yhtä lausetta päivän evankeliumista. Opetuslapset olivat varmoja jostain vaikka eivät osanneet vielä sitä sanoiksi pukea. He olivat ainutlaatuisen Mestarin seurassa ja se Mestari oli puhunut heille puhumasta päästyään ja kaiketi ollut enemmän kuin se mitä voimme käsittää parhaaksi ystäväksi. Sukupolvet sukupolven jälkeen ovat turvautuneet häneen ja aivan omana aikanamme aikana joka ei ole meistä kovin kaukana menneisyydessä  jolloin elettiin ehkä ihmiskunnan historian pimeintä aikaa saattoi Dietrich Boenhoeffer salattua Jumalaa, ja hänen tarkoitusperiään pohdittuaan pukea ajatuksensa niiksi sanoiksi, jotka tänään tunnemme virren 600 sanoina, sen virren jota Saksassa tänä päivänä lauletaan sillä eri sävelmällä kuin meillä. Salaisuuden verho oli joskus auennut eikä maailma ole todellakaan yksi suuri japanilainen keittiö. Tällä ei tietenkään tarkoiteta sitä että japanilainen keittiö olisi turha asia, ja etteikö sen viehätys ja ainutlaatuisuus olisi juuri siinä tavassa, jolla siellä oppilaan ja mestarin keskinäinen vuorovaikutus toimii.

IV näytös. Yhdessä uuteen vuoteen
Adventti avaa siis uuden kirkkovuoden ja kirkoissa on tänään poikkeuksellisen paljon kävijöitä. Voimme karkeasti sanoa että ainakin joka viiden suomalainen käy tänään kirkossa. Hoosianna-kirkko kaikkine mausteineen on varmasti vuoden kohokohta. Mutta kirkkovuosi on enemmän. Meillä pähkäillään kirkossa parhaillaan sitä miten saarnan voisi uudistaa. Kieltämättä jos joka pyhä väkeä olisi näin paljon niin se väkisinkin uudistaisi saarnaa kaikkialla, ja toisi hyvin yksinkertaiset perusasiat uudelleen esiin. Isompi joukko tuo aina enemmän vuorovaikutusta ja pohjimmiltaan luterilainen seurakunta-oppi tukee tätä ajatusta. Saarna syntyy yhdessä ja kaikkien rukouksen voimalla ja saa muotonsa erityisen saarnaviran kautta.

Vuosia on niin monenlaisia. On tietenkin ajanlaskennallinen vuosi, lomanmääräy-tymisvuosi ja varsinainen lomavuosi, verovuosi ja tietenkin tämä meidän kirkkovuosi. Jokaisen on perusteltu omalla tavallaan ja kuten kertasimme niin kirkkovuoden synnylläkin on oma lähtökohtansa. Normaalin kalenterivuoden eli vuosi-vuosivuoden alussa on meillä tapana tehdä joskus uudenvuodenlupauksia. Ne eivät vain ole kovin kovassa kurssissa ja monet varoittelevat niiden tekemisestä. Lupausten tekeminen ei pitäisi olla kristitylle ja kristilliselle mielenlaadulle mahdoton ajatus. Kirkko on myös parannuksen kirkko ja parannusta pitää saarnata. Voimme siis lähestyä lupausta ja uudistumista tästä näkökulmasta käsin.

Jos nyt joku sitten päättää heittäytyä niin sanotusti japanilaiseksi keittiömestariksi ja käyttäytyy niin kotonaan, työpaikalla tai kaveripiirissä tekee tietenkin hyvin mielenkiintoisen kokeilu. Miten hyödyllinen ja hedelmällinen se sitten onkaan on eri asia. Jeesuksessa oli tietenkin aikamoinen annos myös japanilaista keittiömestaria, ja sitä on kaikissa opettajissa kaikkina aikoina ja niin pitää varmasti ollakin. Mutta hänessä oli jotain joka todellakin olisi saanut kivet huutamaan jos hänen opetuslapsensa olisivat olleet hiljaa. Uusi aika oli murtautunut ihmiskunnan historiaan ja tietoisuuteen. Jumala ei ollut enää salattu vaan hän oli ilmoittanut itsensä meille juuri hänessä.

Mutta miten käy nyt hienon psalmin 42 ja virren 348? Ne eivät häviä minnekään vaan muistuttavat meitä ilon, riemun, tajuamisen ja tietämisen toisesta puolesta. Kirkkovuosi on suuri näytelmä ja seuraavaksi saamme katsoa kohti Vapahtajan syntymäjuhlaa, sitten kohti pääsiäisen suuria juhlapäiviä, kiirastorstaita eli ensimmäisen ehtoollisen päivää, Jeesuksen kuoleman päivää eli pitkääperjantaita, kuoleman voittamisen aamua eli pääsinpäivää kuten vanhat suomalaiset sanoivat, ja helluntaita eli Hengen juhlaa ja monien tärkeiden opettavien pyhien jälkeen myös kirkkovuoden loppua ja kovenevia panoksia ja puhetta viimeisestä tuomiosta ja ihmisen vastuusta.

Suuret mestarit ja opettajat haluavat opettaa meitä. Oppiminen ei pohjimmiltaan ole jäljittelyä kuten olemme nyt oivaltaneet japanilaisen keittiön johtavasta periaatteesta. Oppilas kunnioittaa mestaria mutta haluaa tulla omaperäiseksi. Mestari Jeesus Kristus tulee luoksemme, ja haluaa että kasvaisimme kukin omana persoonanamme, ja tulisimme siksi ainutlaatuiseksi Jumalan kuvaksi kuin meidät on tarkoitettu. Tässä meitä auttaa yhden vuoden lukujärjestys eli kirkkovuosi. Että tekee asiat aina samalla tavalla on tietenkin turvallista mutta ihan arkisestikin ajatellen se tekee ihmisen hyvin onnettomaksi. Jeesus oli Vapahtaja ja hän halusi että hänellä on paljon oppilaita jotka löytävät uuden tavan elää. Näitä asioita voimme miettiä nyt kun saamme käydä yhdessä uuteen vuoteen. AMEN.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Ne ja ne — Pyhäinpäivä — Pyhien yhteys. Epistolasaarna. 2.vsk.


Ne ja ne.
Pyhäinpäivä
Pyhien yhteys
Saarna 05 nov mmxi
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Epistolasaarna
Omelia DOCG


Evankeliumi:


Matt. 5: 1–12

Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle. Hän istuutui, ja opetuslapset tulivat hänen luokseen. Silloin hän alkoi puhua ja opetti heitä näin:
»Autuaita ovat hengessään köyhät,
sillä heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen.
Autuaita kärsivälliset: he perivät maan.
Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan.
Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan.
Autuaita puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan.
Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen.
Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan: heidän on taivasten valtakunta.
Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä  valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.»


Saarnateksti:
Hepr. 11: 13–16

Uskovina nämä kaikki kuolivat. Sitä, mikä heille oli luvattu, he eivät saaneet; he olivat vain etäältä nähneet sen ja tervehtineet sitä iloiten, tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä. Ne, jotka puhuvat näin, osoittavat kaipaavansa isänmaata. Mutta jos heidän mielessään olisi ollut se maa, josta he olivat lähteneet, he olisivat toki voineet palata sinne. Ei, he odottivat parempaa, taivaallista isänmaata. Sen tähden ei Jumalakaan häpeä heitä, vaan sallii itseään kutsuttavan heidän Jumalakseen, sillä hän on heitä varten jo rakentanut valmiin kaupungin.

I näytös. Perinteinen näky
On se aika vuodesta jolloin hautuumaat ovat täynnänsä kynttilöitä. Tästä päivästä sanotaan, niin kuin monessa saarnassa oli tapana sanoa 1950-luvulla ja myöhemminkin, että on siunattu päivä. Kuusipäiväistä viikkoa tekeville ihmisille Pyhäinpäivä oli todellinen keidas vuotuisessa elämässä. Suurin osa niistä, jotka olivat työelämässä joutuivat lepäämään työstänsä, tai sanotaan että lepo oli tavallaan pakollista. Pyhäinpäivänä tultiin monesti kotimaisemiin kaukaakin, varsinkin jos joku lähiomainen oli edellisen vuoden aikana kuollut.


Mitä tulee päivän kirkolliseen aiheeseen niin siitä sanotaan että tätä päivää vietetään kaikkien marttyyrien, uskonsa puolesta todistaneiden muistoksi, samalla muistetaan kaikkia uskovia vainajia. Muistelun kohteena ovat sekä kaikki kristikunnan marttyyrit että muut uskossa kuolleet. Samalla saamme muistaa että tämä päivä ei todellakaan vain viittaa kuolleisiin. Nimittäin jokainen Kristuksen oma on pyhä. Hän on Pyhä koska hän on osallinen näkymättömästä pyhien yhteydestä. 

Paljon voidaan sanoa päivän perinteisestä evankeliumista Matteuksen evankeliumin vuorisaarna alussa olevasta autuaaksijulistuksesta. Uusi evankeliumikirja antaa kuitenkin mahdollisuuden lähestyä Pyhäinpäivän olemusta toisenkin tekstin kautta. Kyseessä on heprealaiskirjeen katkelma sen yhdennestätoista luvusta. Katsomme saarnatekstiä vielä kerran uudelleen.

“Uskovina nämä kaikki kuolivat. Sitä, mikä heille oli luvattu, he eivät saaneet; he olivat vain etäältä nähneet sen ja tervehtineet sitä iloiten, tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä. Ne, jotka puhuvat näin, osoittavat kaipaavansa isänmaata. Mutta jos heidän mielessään olisi ollut se maa, josta he olivat lähteneet, he olisivat toki voineet palata sinne. Ei, he odottivat parempaa, taivaallista isänmaata. Sen tähden ei Jumalakaan häpeä heitä, vaan sallii itseään kutsuttavan heidän Jumalakseen, sillä hän on heitä varten jo rakentanut valmiin kaupungin.”

Perinteinen päivän teksti autuaaksijulistuksista ei ole missään tapauksessa loppuun kulunut, ja monelta taholta kaluttu kuten esim. on jouluevankeliumin laita. Joskus on vain tarpeen etsiä uusia näkökulmia. Matteuksen vuorisaarnan alku pitää tietenkin ymmärtää sen syntymästä lähtien, ja jos tarkastelu vie siihen että lopuksi mietitäänkin sitä onko tämä teksti tälle päivälle kaikkein paras saarnateksti, niin sekin on otettava vain yhteiseksi rakennukseksi.

II näytös. Roskia maton alla?
Heprealaiskirjeen kirjoittaja on miettinyt isoja asioita. Edellä hän on puhunut uskon esikuvista. Tietysti uskosta puhuu myös Jeesus päivän perinteisessä saarnatekstissä eli autuaaksijulistuksissa. Pelkästään heprealaiskirjeen teksti nostaa esiin monta asiaa ja luetellaan ne vielä tässä;


se puhuu uskosta ja kuolemasta,
lupauksesta jota ei saada,
näkemisestä ja ilolla tervehtimisestä,
vieraudesta ja muukalaisuudesta,
isänmaasta ja paremmasta taivaallisesta isänmaasta,
uskovat tunnustavasta Jumalasta ja heille rakennetusta valmiista kaupungista


Heprealaiskirje on yksi Uuden testamentin kirja kuten rippikoulun käyneen tai raamattunsa lukeneen tulee tietää. Tämä on aivan perusoppimäärä. Matkan varrella voi kuulla sitten sellaista, että se on yksi Uuden testamentin sisältämistä monista äänistä. Tietyllä tavalla siitä voidaan sanoa kuten Apostoli Paavalin roomalaiskirjeestäkin, että se on evankeliumi. Sanotaan sitä vaikka kuudenneksi evankeliumiksi. 

Puhe uskon esikuvista herättää tietenkin kysymyksiä ja myös tekstimme eräs lause ”Ne, jotka puhuvat näin, osoittavat kaipaavansa isänmaata.” Ketkä ihmeen ne? Ja keitä ovat sitten mahdollisesti vielä toiset “ne” jotka eivät kuulu ensimmäiseen ne-joukkoon?

Sanotaanpa asia suoraan. Näyttää siltä, että kirkossamme on lakaistu paljon roskia maton alle. Siltä tuntuu ja välillä on sellainen olo että kun matolla kävelee niin se alla on niin paljon roskia että nilkat nyrjähtelevät. Se ei ole suinkaan ollut hyvästä vaan se on johtanut siihen, että lopulta kaikki on sitä mitä tänään näemme. Julistuksesta voidaan sanoa, että se on väljähtynytä. Kirkko ei yritäkään olla vieras vaan se on kotoutunut tänne ja rakentanut oman isänmaansa tänne. Paremmasta taivaallisesta isänmaasta ei oikein jakseta puhua.

Kansankirkon henkeen ei oikein kuulu sanoa Pyhäinpäivän aaton hautuumaiden valomerta katselle että siellä ne kahdenlaiset ne-ihmiset nyt lepäävät. Siellä oikeamielinen ja syntinen, hyvä ja paha, ovat saaneet leposijan vierekkäin. Näinhän asia on. Muuten kiistämme Vapahtajamme sanat: 

”Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille.”

III näytös. Naapurihelvetistä moniäänisyyteen.
Voisimme tietysti puhua paljonkin kahdenlaisista ne-joukoista. Ja aivan oikeutetustikin. Puolen minuutin aikana voidaan lausua niin suuret tuomion sanat että puolet ihmisistä pahastuu ja toisestakin puolesta suuri osa pahastuu toisen puolen puolesta. Pitää kysyä onko kymmenen kovan sanan joukossa yhtä rakentavaa sanaa. Tietysti edellä sanotussa on totuus, on parempi rakentaa kuin rikkoa. Mutta siitäkään emme pääse eroon, etteikö välillä pidä rikkoa ja jos siltä näyttää niin monta kertaa korjattu rakennus on joskus pistettävä nurin perutuksiaan myöten, ellei peräti maahan isketyt paalutuksetkin ole kiskottava maan pinnalle että voidaan rakentaa kunnollinen maanjäristyksen kestävä, uusien ohjeiden mukaisesti rakennettu rakennus.


Noin varmasti tehdään monessa paikassa. Saamme aina tasaisin väliajoin kuulla maanjäristyksistä jotka rikkovat taloja ja aivan erityisesti huonosti rakennettuja taloja. Jossain päin ongelmana on se, että vaikka järistyksiä on useita ja säännöllisinkin väliajoin, niin korjauksia ei tehdä vaikka tiedettäisiinkin että uusi järistys jääjäämättä joskus tulee, ja tulee varmasti. Talot ja ihmisasumukset on hyvä rakentaa näin, ja niin tehdäänkin jos vain siihen on varoja.

Mutta miten on kirkon laita? Asuuko se ränsistyneessä talossa joka on kokenut järistyksiä järistysten perään. Onko tuo kirkko vain talo jota on aina vain hätäkorjattu korjauksen perään. Kirkon historia osoittaa että näin asia on? Sitten voi vielä kysyä aiheellisesti sitäkin, kannattaako niin heikkokuntoisessa talossa ylipäänsä asua ja aikaa viettää, talossa jossa ei kaiken lisäksi asu mitään ihannenaapureita. Ja kaiken keskellä päivän saarnatekstimme sanat tulevat ikään kuin irvistelemään meille puhuessaan” uudesta valmiiksi rakennetusta kaupungista.”

Naapurihelvetti voi olla monelle arkipäivää ihan konkreettisessa ihmiselämässäkin kun puhutaan lähekkäin asuvista ihmisistä ja perheistä. Harvemmin kun naapurit voidaan valita. Kun puhumme kirkosta vertauskuvallisesti rakennuksena, ja vielä liitoksistaan jatkuvasti natisevana rakennuksena, niin ymmärrämme tilanteen. Huonossakin talossa voi asua ja nykyään valitetaan niin helposti monesta asiasta. Ei tarvitse mennä kuin muutama sukupolvi taaksepäin niin ymmärrämme mistä on kyse. Mutta jos joutuisimme menemään takaisin savupirtteihin ja ankaraan työntäyteiseen elämänrytmiin niin kyllä siinä miettisi aivan konkreettisesti elämän jatkamisen mielekkyyttä. Kaikkeen kyllä sopeutuu ja ensimmäinen päivä on aina pahinta, hirsipuussakin.

Mutta että tuossa huonossa kunnossa olevassa talossa, kirkossa, on sitten vallalla monitasoinen naapurihelvetti onkin jo vaikeampi asia. Voi tietysti eristäytyäkin ja etsiä toisia samanmielisiä. Joku voi nähdä asian mahdollisuutena. Nythän saa todellisen mahdollisuuden kehittää lähimmäisenrakkautta. Joku toinen puhuu moniäänisyydestä ja joku toinen taas muukalaisuudesta. Kuitenkaan lopulta ei ole muuta mahdollisuutta kuin jatkaa asumista yhä huonompaan kuntoon menevässä rakennuksessa jossa, mitä enemmän yrität olla ihminen, niin sitä enemmän löydät uusia ongelmanaapureita. Ja aika ajoin jotkut kyselevät sitäkin, että miksi vuokraisäntä tai talon omistaja ei tee remonttia tai rakenna aivan uutta taloa?

IV näytös. Uuteen kaupunkiin eivät kaikki pääse, mutta…
Mutta millaista väkeä talossa sitten asuu? Vastauksen löydämme tähän kysymykseen päivän evankeliumista. Talossa asuu hengessään köyhiä, siellä on paljon murheellisia, siellä on kärsivällisiä, siellä on niitä joilla on vanhurskauden nälkä ja jano, siellä on varmasti paljon armahtavaisia ihmisiä, siellä on myös puhdassydämisiä, siellä on rauhantekijöitä, mutta on myös vainottuja ja siellä on myös muita. Siellä on se toinen ne-joukko, ja tämä on pakko sanoa ääneen vaikka kansankirkon henki ja sen uusien johtajien henki ei sellaista ehkä suvaitse.


Uuteen kaupunkiin, joka on rakennettu kestäväksi ja uusista aineista eivät nimittäin kaikki pääse! Jos näin sanotaan niin se on sitä halvan armon julistamista jota aikamme on tulvillaan. Mutta miten sitten elämme tämän näyn kanssa? Kovin helposti lähdemme miettimään sitä josko kuulumme siihen toiseen ne-joukkoon. Voimme ajatella sitäkin että varmasti voi olla jokin ajallinen merkki siitä joka antaa osviittaa siihen, että kuulumme siihen, ei siihen ne-joukkoon, vaan siihen jolle uusi kaupunki on rakennettu?

Loppujen lopuksi on kuitenkin niin, että on mahdotonta sanoa kumpi joukko on se joka perii uuden kaupungin, taivaallisen isänmaan. Kaiken tämän epävarmuuden keskellä on kuitenkin elettävä ja etsittävä lohtua sanasta joka on meille annettu. Loppuun saakka saa niin hyvä kuin pahakin sateensa ja aurinkonsa ja samaan kirkkomaahan heidät kerran tuodaan. Näin on ollut ennenkin ja niin on vastakin oleva.

Mutta mitä sanoisimme vielä lopuksi. Pohdiskelumme on saanut mielen vähän neuvottomaan tilaan! Joku on sanonut, että saarnan tulee olla kuin morsiamen hääpuku. Kun näin sanotaan on tietysti mielessä englantilaistyyppiset vaikutukset ja kuninkaallisten häiden esimerkki. Mutta sanotaan että morsiamen hääpuvussa tulee olla, jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistä ja jotain varastettua. Edelleen se joku kehitteli ajatusta saarnan olemuksen suhteen sanomalla, että saarnassakin tulee olla jotain vanhaa, jotain uutta, jotain sinistä ja vaihtoehtoisesti ajan hengen mukaan ja/tai vihreää ja jotain lainattua. 

Vanhaa meillä on ollut varmasti tässä kaikki sillä ”ei ole mitään uutta auringon alla.” Uutta voi olla se, että herätimme pienen kysymyksen siitä, onko Pyhäinpäivän perinteinen evankeliumi eli Matteuksen evankeliumin sisältämän Jeesuksen vuorisaarnan autuaaksijulistus sittenkään paras mahdollinen saarnateksti tälle päivälle. Sinistä tai vihreää löydämme ajatuksesta tuosta ränsistyneestä talosta. Vihreää kaiken ajan mittapuiden mukaan on kierrätysasuminen ja tyytyminen vähän ränsistyneempiin oloihin. Mutta entäs kirjallinen lainaus. Kirjallisia lainauksia tai varkauksia ovat saarnat aina olleet täynnänsä, ja niin on toisaalta maailmankirjallisuuskin. Mutta jos nyt tällä kertaa sanomme suoraan mistä otamme loppuun vielä pienen lainauksen. Kirjana on vuonna 1960 ilmestyneen Suomalaisen saarnakirjan ensimmäinen osa joka sisälsi saarnat ensimmäisen vuosikerran evankeliumiteksteihin. Ja sieltä tietenkin Pyhäinpäivän saarnasta sen viimeisen kappaleen ilman viimeistä lausetta ja kahta siihen lainattua virren säkeistön. Saarnaajankin nimen voimme mainita ja hän on Jyväskylän jos silloin entinen kirkkoherra Paunu. Kuulemmepa miten hän päätti saarnansa kauan sitten:

”Vaikka siis Jeesukseen uskovat ihmiset, Jumalan ihmiset, eivät voikaan tämän elämän aikana kerskua korkeasta hengellisyydestään ja suurista aikaansaannoksistaan, ja vaikka heidän asemansa kristittyinä joskus voi käydä tukalaksikin, toisinaan aivan vainotuksi Kristuksen nimen tähden, Jeesus heitä kuitenkin rohkaisee: autuaita, ikionnellisia te olette! Sillä hän avaa ystävilleen vielä paljon avarammat näköalat, ja kilvoittelijat saavat päästä taivaan kotiin voiton jo saavuttaneiden pyhien pariin. ”Ole uskollinen kuolemaan asti,” hän sanoo toisaalla, ”niin minä annan sinulle elämän kruunun” (Ilm. 2:10). AMEN.