Näillä korteilla pelataan — Jouluaamu — Sana tuli lihaksi.

Jouluaamu
Sana  tuli  lihaksi
25 dec MMVI  Saarna Auran kirkossa
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Näillä  korteilla  pelataan - Johdantosaarna jouluevankeliumin henkilögalleriaan.
Omelia DOC

Evankeliumi Luuk 2:1-20
Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.  Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän  kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa. Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: »Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman,  suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.» Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:
– Jumalan on kunnia korkeuksissa,
maan päällä rauha
ihmisillä, joita hän rakastaa.
Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisil leen: »Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti.» He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä.  Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu.

I  Näytös.  Jouluevankeliumin  henkilögalleria.  Johdanto.
On  sanottu,  että  jos  jouluevankeliumi  ruodittaisiin  puhtaaksi  puhtaasti  raamatuntutkimuksen  keinoin  niin  siitä  ei  jäisi  jäljelle  kuin  keisari  Augustus  ja  aasi.,  ja  tietysti  Luukas.  Aasia  ei  siinä  mainita,  mutta  se  täytyy  olettaa  viimeisillään  olevan  Marian  ratsuksi.  Todellakin  yksi  jouluevankeliumin  henkilögallerian  hahmo  on  myös  Luukas,  evankeliumin  kirjoittaja.  Luukas on  hyvin  tärkeä  mies,  ja  jos  kaikki  jouluevankeliumin  henkilöt  käydään  läpi,  niin  Luukkaalle  ei  tehdä  oikeutta  ellei  häntä  käsitellä  kaikista  viimeisimpänä.  Montakohan  vuotta  papilta  menee  jos  joka  vuosi  saarnaisi  kaikkien  hahmojen  läpikäymiseen.  Lasketaanpas!  Augustuksesta  olisi  puhuttava  aivan  ensiksi,  Sitten  tulee  Quirinius.  Joosef,  Daavid,  Maria,  Jeesus-lapsi,  paimenet;  ollaan  jo  lukemassa  seitsemän.  Lammaslauma,  Herran  enkeli,  Itse  Herra  Jumala,  taivaallinen  sotajoukko.  Peräti  yksitoista  henkilöä,  tai  paremminkin  ryhmää,  ja  sitten  se  Luukas.  Ja  kun  lähtisimme  puhumaan  jouluevankeliumista  noista  kahdestatoista  näkökulmasta  niin  tietysti  jokaisessa  puntaroitaisiin  Jeesusta  hyvin  paljon.  Hänhän  on  kuitenkin  päähenkilö  Ja  koko  komeuden,  tai  pahimmassa  tapauksessa  kaksitoista  vuotta  kestävän  jaarituksen  alkuun  pitäisi  kirjoittaa  vielä  johdantosaarna.  Ja  jos  nyt  oikein  rehellisiä  ollaan  niin  tulihan  tuossa  äsken  unohdettua  vielä  yksi  jouluevankeiumin  henkilö,  aivan  tavallinen  lukija.  Sanotaanhan  koko  Luukkaan  evankeliumin  päällekirjoituksessa  jo  yhden  lukijan,  Teofiloksen  nimi.

II  Näytös.  Onko  jouluevankeliumi  totta?
Jos  siis  sanotaan  että  jäljelle  jää  vain  Augustus,  aasi  ja  Luukas,  ja  ehkä  se  Teofilos,  niin  kannattaako  tällaiseen  hankkeeseen  ryhtyä  ollenkaan?  Meidänkin  kirkossamme  vaanii  aika  ajoin  oven  takana  ryhmä  remonttimiehiä  jotka  ovat  mukamas  laittamassa  kuntoon  jotakin.  Ketä  he  ovat?  1950-luvulla  oli  oma  porukkansa,  1960-luvulla  oli  oma  porukkansa  ja  aivan  viime  aikoina  on  taas  noussut  esiin  oma  porukkansa.  Väitetään  että  kelloja  ei  voida  siirtää  taaksepäin,  raamatulle  ei  voida  enää  palauttaa  sitä  arvovaltaa  mikä  sillä  on  kerran  ollut.  Näin  väitetään  aivan  tosissaan.   

Tosiasia  on  kuitenkin  se,  että  uutta  ilmoitusta  ei  ole  toistaiseksi  annettu.  Näillä  korteilla  on  todellakin  pelattava  jotka  meillä  on  jaettu.  Mitä  tulee  esim.  Kristittyjen  ja  musulmaanien  vuoropuhelusta  jos  emme  kristityssä  maailmassa  arvosta  omaa  perinnettämme?  Vaikea  siinä  on  olla  vakuuttava.  Ei  tule  kuulkaas  yhtään  mitään  sellaisesta  hankkeesta.  Hyvä  pokerinpelaaja  tietää,  että  ei  sitä  kannata  heti  ensimmäisen  jaon  jälkeen  hermostua  ja  pöytää  jättää.  Peliä  ei  kannata  jättää  kesken  vaikkei  ensimmäisessä  jaossa  tulisi  edes  kakkosparia.

Tarvitaan  pitkäjännitteisyyttä  ja  kärsivällisyyttä.  Sama  pätee  siihen  jos  vaikkapa  joulu-evankeliumi  tuntuu  tympeältä,  ja  joku  on  saanut  sinut  uskomaan  että  se  on satua.  Keljuja  asioita  on  opittava  rakastamaan.  Joka  maksaa  veroja  uskollisesti,  ja  on  kiinnostunut  yhteisistä  asioista  huomaa  jossain  vaiheessa,  että  hänhän  saa  nuo  rahat  takaisin,  ja  joskus  moninkertaisesti.  Joku  siis  maksaa  jopa  enemmän  veroja  kuin  minä!
Näin  on  raamatunkin  suhteen.  Joka  ei  sitä  edes  avaa  on  kuin  todellakin  kuin  se  pokerinpelaaja  joka  jättää  pöydän  ensimmäisen  jaon  jälkeen.  Mitä  sitten  jos  se  on  lapsellinen  ja  tuntuu  sadulta!  Tosiasia  on  kuitenkin  se,  että  jos  se  pitäisi  kirjoittaa  uudelleen  voisi  siitä  tulla  täsmälleen  sama,  tai  ainakin  hyvin samannäköinen.  Ja  sitä  paitsi!  Satujen  kautta  on  kerrottu  suuria  asioita  ja opetettu  vielä  suurempia  asioita.  Eikä  niin  paljon  tarua  ettei  totta  toinen  puoli.  Tai  käsittäkäämme  tämä  niin  kuin  meillä  on  lupa  aivan  virallisesti  opettaa:  Raamatussakin,  kuten  Kristuksessa,  on  kaksi  luontoa  tai  puolta;  inhimillinen  ja  jumalallinen.

III  Näytös.  Mikä  jouluevankeliumin  henkilögalleriassa  viehättää?
Voimme  kysyä  aiheellisesti:  Mikä  jouluevankeliumin  henkilö-galleriassa  sitten  viehättää.  Siinä  viehättää  se  että  siinä  on  pääosassa  aivan  tavalliset  ihmiset,  Jeesus,  Joosef  ja  Maria,  paimenet  ja  eläinkunnan  suuri  ja  aliarvostettu  otus,  tuo  aasi.  Jos  jouluevankeliumista  tehdään  vain  typerä  satu  niin  silloin  käy  kuulkaas  niin  että  aivan  tavallisilta  ihmisiltä,  meiltä  jokaiselta,  ja tavallisia  ovat  köyhät  ja  rikkaat,  lähinnä  normaalisti  käyttäytyvät  ja  vähemmän  hillityt,  jotka  kylläkin  voivat  olla  mitä  normaaleimpia  ihmisiä,  niin  silloin  meiltä  kaikilta  viedään  toivo.  Ja  sehän  on  kauhea  teko  ja  kauhea  asia.  Eihän  niin  saa  tehdä!

Jouluevankeliumin  viehätys  on  tietysti  sen  kokonaisuudessa, mutta  myös  aivan  sen  perustapahtumassa.  Ensimmäisen  joulun  puitteet  olivat  erittäin  vaatimattomat  ja  arkiset.  Siinä  toteutuu  kuitenkin  Jumalan  suuri  totuus  ja  rakkaus:  Jumala  toimii  juuri  keskellä  arkea.  Siinä  on  myös  meidän  toivomme  ja  lohtumme.  Vaikka  elämämme  arki  olisi  miten  vaikea,  masentava  tai  surullinen,  niin  elämämme  arki  on Jumalan  toimintaympäristö.

Tapahtuman  sisältö  oli  sitä  merkittävämpi.  Jumala  antoi  sille  juhlalliset,  suorastaan  yliluonnolliset  puitteet:  enkelin  viestin  viejänä,  kokonainen  enkelten  joukko  laulamassa  kunniaa. Mutta  tuo  yliluonnollinen  hetki  kesti  vain  lyhyen  välähdyksen.  Sen  jälkeen  pimeys  laskeutui  jälleen  kaiken  ylle.  Koitti  "arki".  Mutta  tuon  arjen  keskellä,  sen  ratkaisuissa  sanoma  Jeesuksen  syntymästä  lähti  liikkeelle.  Paimenet  lähtivät  liikkeelle  etsimään  heille  kerrottua  "kapaloituna  seimessä  makaavaa  lasta".  Aivan  tavalliset  ihmiset,  paimenet,  saivat  katsella  Jeesus-lasta  ensimmäisinä,  ja  aivan  tavalliset  kalastajat  saivat  levittää  sanomaa  Jeesuksesta  ympäri  asutun  maailman,  saamme  mekin  tulla  osallisiksi  jouluevankeliumin  hyvästä  sanomasta.

IV  Näytös.  Lyhyt  katsaus  tulevaan...

Mutta  kuka  pitäisi  tuota  jatkosaarnaa  kaiket  kolmetoista  vuotta.  Kai  se  onnistuu,  onhan  seuraava  saarna  aina  vasta  vuoden  kuluttua  ja  pappi  voi  ryhtyä  miettimään  sitä  heti  kävellessään  edellisen  saarnaan  jälkeen  saarnastuolista  lukupulpettiin  esirukousta  pitämään.  Mutta  joskus  vuosien  päästä  kun  urakka  tulee  valmiiksi  ei  pidä  luulla  että  jouluevankeliumi  olisi  siitä  tyhjentynyt;  ei  varmastikaan.  Aina  tulee  uusia  näkökulmia,  aina  sinulle  jaetaan  samat  kortit,  ehkä  vain  hieman  eri  järjestyksessä,  mutta  samat  kortit.  Ja  niillä  on  pelattava  kun  kerta  uusia  ei  ole  annettu.  AMEN.

Kannettava isänmaa — Itsenäisyyspäivä — Kiitos isänmaasta. Epistolasaarna.

Itsenäisyyspäivä
Kiitos isänmaasta
06 dec MMVI Saarna Auran kirkossa
Kannettava isänmaa
Kirkkoherra Torsti Äärelä
II Saarna Paavalin Areiopagipuheesta
Epistolasaarna

Evankeliumi Joh. 8: 31-36
Niille juutalaisille, jotka uskoivat häneen, Jeesus sanoi: "Jos te pysytte uskollisina minun sanalleni, te olette todella opetuslapsiani. Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita." He vastasivat hänelle: "Me olemme Abrahamin jälkeläisiä, emme me ole koskaan olleet kenenkään orjia. Kuinka voit sanoa, että meistä tulee vapaita?" Jeesus vastasi: "Totisesti, totisesti: jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja. Orja ei pysy talossa ikuisesti, mutta poika pysyy. Jos Poika vapauttaa teidät, te olette todella vapaita.

Saarnateksti Ap.t. 17: 24-30
Paavali puhui: "Jumala, joka on luonut maailman ja kaiken, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. Häntä ei myöskään palvella ihmiskäsin, ikään kuin hän tarvitsisi jotakin - itse hän antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken muun. Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet. Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Ovathan muutamat teidän runoilijannekin sanoneet: 'Me olemme myös hänen sukuaan.' Koska me siis olemme Jumalan sukua, meidän ei pidä luulla, että jumaluus olisi samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi, kuin ihmisen mielikuvituksen ja taidon luomus. Tällaista tietämättömyyttä Jumala on pitkään sietänyt, mutta nyt sen aika on ohi: hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen."

I Näytös. Ohvi-mies Helsingin rautatieaseman tietämillä ja Paavali Areiopagilla

Meille kaikille on varmasti jossain vaiheessa tullut tutuksi se televisio-mainos jossa se kuuluisa ohvi-mies on Helsingin rautatieaseman tietämillä kovassa pakkashuurussa. Mitä hän sanookaan tohkeissaan kun hän katselee ihmisjoukkoja: ”Täällä sitä on hyttysenruokaa...” Liekö ollut edistämässä ohvi-ideologiaansa vai sukuloimassa. Noh, voihan kovassa  pakkasessa tulla taajat hyttysparvetkin mieleen... Vieraalla maalla kaukana...

Näin voidaan varmastikin sanoa Paavalista kun hän vaelsi lähetysmatkallaan Kreikassa. Voimme kuvitella hänetkin vähän saman tyyppiseen tilanteeseen kuin Ohvi-miehen. Nyt ei ole kuitenkaan kyse pakkashuuruista vaan lämpimän ilmanalan kaupungista. Hänhän kierteli matkakumppaneitaan odotellessa joka puolella kaupunkia ja tuli kuohuksiin nähdessään joka puolella epäjumalankuvia. Mitähän Paavali sanookaan? Ehkäpä tähän tyyliin: ”Täällä sitä on paljon typeryyttä ja tietämättömyyttä.” Olisihan hän tietysti voinut valita vähän helpompiakin tehtäviä kuin mennä tuohon ylimieleisten, itsepäisten ja omalakisten ihmisten kaupunkiin. Mutta eikös jossain päin maailmaa sanota: ”Vastavirtaan ui lohen suku!”

II Näytös. Mikä mies oli Paavali Merkitsikö hänelle jotain Koti, Uskonto ja Isänmaa?

Niin! Paavali oli tullut perinteistä rikkaaseen kaupunkiin, suurten filosofien ja lainsäätäjien kaupunkiin, demokratian kehtoon. Kuitenkin oli tuo kaupunki nähnyt suurimmat loistonsa päivät. Se oli ryöstetty ja valloitettu monta kertaa eivätkä sen hallitsijat juuri koskaan olleet mitenkään suuria valtioviisaita, aina he olivat asettuneet väärälle puolelle monissa sotatilanteissa. Kaupunkia oli kuitenkin aina kohdeltu lempeästi, ei ehkä kuitenkaan sen asukkaiden viisauden ja hyvyyden vuoksi, vaan itse kaupungin kauneuden vuoksi.

Mutta millainen mies oikein oli tullut kaupunkiin? Mitä merkitsi hänelle ”Koti, uskonto ja isänmaa?” Arvot joiden nimeen ateenalaisetkin varmaan vannoivat! Paavali oli ensinnnäkin maailmankansalainen. Hän oli syntynyt nykyisen Turkin alueella, viettänyt paljon aikaa Palestiinassa ja Arabiassa. Jeesuksen kuoleman jälkeen hän oli viettänyt noin reilut 20 vuotta kiertelevää elämää. Ei hän omistanut mitään, kantoi mukanansa käsityöläisen taitonsa ja uutteralla työllä hankitun viisautensa. Tuntuu siltä ettei koko maailma näyttäsi riittävän hänelle. Monessa paikassa häntä oli kohdeltu kaltoin ja hän oli sanalla sanoen; rauhanhäiritsijä. Rauhanhäiritsijä joka perusti seurakuntia ja levitti merkillistä oppiaan. Hän oli vakuuttunut siitä, että oltiin siirrytty aivan uuteen aikakauteen. Ja ennen kaikkea hän oli rohkea mies. Ehkä hän kuitenkin toivoi saavansa vähän inhimillisempää kohtelua perinteikkäässä Ateenassa, noiden omahyväisten mutta kuitenkin sivistyneiden ihmisten keskuudessa. Koko maailma oli hänen kotinsa, hänet tultaisiin muistamaan suurena uskonnollisena uudistajana, uskonnon varsinaisena perustajana ja sen ensimmäisenä suurena teologina, mutta edelleen voimme kysyä: ”Oliko hänellä isänmaata?”

III Näytös. Itsenäisyyspäivän sanoma muuttuvissa oloissa

Itsenäisyyspäivä antaa mahdollisuuden valita saarnatekstin aivan vapaasti, tässä suhteessa se on ainutlaatuinen päivä kirkollisissa oloissamme. Tällaista tapahtuu kuitenkin hyvin harvoin. Paavalin puhe Ateenassa sopisi kyllä moneen muuhunkin tilanteeseen ja pyhään, mutta mitä enemmän sen parissa askartelee, sitä paremmin se sopii meidänkin itsenäisyyspäiväämme. ”Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet.” Kansoilla on siis määrä-ajat ja asuma-alueiden rajat. Niin on varmasti myös kansojen osilla. Näin oli Paavalinkin aikana Kreikassa, ateenalaiset olivat tyystin eri maata kuin monet muut helleeniset maakunnat ja vanhat kaupunkivaltiot... Noita äsken toistettuja saarnatekstimme sanoja vasten voimme kenties hieman tarkastella oman maamme tilannetta ja tietysti itsenäisyyspäivän sanomaa muuttuvissa oloissa. Tarkastelu on sikäli helppo tehdä, että maamme on lunastanut asemansa kansojen perheen joukossa ahkeralla työllä, sitä on puolustettu asein ja vieläpä varsin yksissä tuumin. Tänä päivänä maallamme on erikoisosaamista ja olomme ovat pitkälti vakiintuneet.

Sellaistakin asiaa kuin kunta- ja palvelurakenteen uudistusta katselee historiaan ja maantieteeseen perehtynyt henkilö rauhallisesti ja tyynesti. Rajat tulevat ja menevät, ihmiset menevät ja tulevat, liike on ainoaa pysyvä ja rakentava suure. Maailma oli suuren muutoksen kourissa Paavalin aikana kun hän piti puheensa ateenalaisille, maailma ja siinä sivussa pienet suomalaiset kunnat ovat suurten muutosten kourissa, vain muutos ja liike on pysyvää. Samoin on laita hengellisissä valtakunnissa, seurakunnat tulevat ja menevät, uusia lahkoja tulee ja menee, kristinuskoakin vaaditaan uudistumaan, tosiasiassa sen ainoa uudistumiskeino on kuitenkin vain paluu vanhoille juurilleen, mitä se sitten tarkoittaakin; radikaalit kokeilut eivät ole tuottaneet odotettua hedelmää. Olemme kirjaimellisesti samassa tilanteessa jossa Paavali puhui ateenalaisille.

IV Näytös. Kannettava isänmaa

Mutta lopuksi on kuitenkin kysyttävä yhtä asiaa: Jos Paavalilla oli maailma kotinaan ja aito uskonto niin miten oli hänen isänmaansa laita? Häntä pidettiin omiensa joukossa, juutalaisten joukossa, suurena petturina ja vääristelijänä. Kaikki Jeesuksen seuraajatkaan eivät häntä hyväksyneet tuolloin eivätkä nytkään. Tänäänkin on paljon kastettuja kristittyjä joille Paavali on hyvin vastenmielinen henkilö opetuksineen. ”Hän on käsittämätön?” Ja silti, tehtiin mikä uudistus tahansa aidossa kristinuskon hengessä ei hänestä päästä yli eikä ympäri. Mutta ettemme eksyisi jälleen kauas kysymyksestä ”Oliko Paavalilla isänmaata?” Ehkä hän oli luopio-juutalainen mutta hänessä oli idullaan yksi ajatus josta juutalainen kansa vaellusvuosinaan kirjaoppineidensa suulla niin useasti puhui. Juutalaisella kansalla heidän vaellusvuosinaan ei ollut isänmaata. Juurevalle maanomistajalle voi olla vaikea käsittää sitä että jollakin ei ole ollut oikeutta omistaa maata, näin on ollut kirjattuna monien ihmisten valtakuntien lakeihin. Mitä Paavalilla oli? Mihin hän turvautui, mistä hän ammensi hämmästyttävät voimansa, rohkeuden joka ei todellakaan ollut tästä maailmasta, missä olivat hänen juurensa?

Jokainen meistä tuntee varmasti lapsuutensa maiseman, senkin jälkeen jos se vaikka hävitettäisiin. Todellakin joku voi tuntea jokaisen kiven ja senkin mitä niiden alla on. Paavali tunsi hyvin oman isänmaansa, ja sitä isänmaata hän kantoi aina mukanaan. Hänen ja hänestä tulevien aikojen juutalaisten oppineiden kannettava isänmaa oli Jumalan sana. Kirjanoppinut ei tuona aikana eikä myöhemminkään tarvinnut kirjaa laukkuunsa, sana osattiin ulkoa ja vieläpä sen selityskin. Paavalilla, miehellä joka pelotta puhui ateenalaisille, joka pelotta esiintyi ateenalaisille, oli isänmaa. Ja hänen isämaansa tuli olemaan perustettu aivan toisella tavalla kestävimmille perusteille. Se ei ollut sidottu aikaan eikä paikkaan, ei keinotekoisiin rajoihin ja kaupunginmuureihin, vaan ihmisten sydämiin, sen rajat oli piirtänyt ja perustukset asettanut Pyhä Jumala. AMEN.

Asukoon meissä Kristuksen mieli — I adventtisunnuntai — Kuninkaasi tulee nöyränä. 1. vsk. Epistolasaarna.

I Aventtisunnuntai
Kuninkaasi tulee nöyränä
03 dec MMVI  Saarna Auran kirkossa
Khra Torsti Äärelä

Asukoon meissä Kristuksen mieli
Epistolasaarna
Omelia DOC

Evankeliumi  Matt. 21: 1-9
Kun he lähestyivät Jerusalemia ja olivat tulossa Betfageen Öljymäelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille: »Menkää tuolla näkyvään kylään. Siellä on aasintamma kiinni sidottuna ja varsa sen vierellä; löydätte ne heti. Ottakaa ne siitä ja tuokaa minulle. Jos  joku sanoo teille jotakin, vastatkaa, että Herra tarvitsee niitä mutta palauttaa ne pian.»

 Näin tapahtui, jotta kävisi toteen tämä profeetan sana:
      - Sanokaa tytär Siionille:
      Katso, kuninkaasi tulee!
      Hän tulee luoksesi lempeänä,
      ratsastaen aasilla,
      työjuhdan varsalla.
    

Opetuslapset lähtivät ja tekivät niin kuin Jeesus oli käskenyt. He toivat aasin ja varsan ja panivat niiden selkään vaatteitaan, ja Jeesus istuutui aasin selkään. Ihmisiä oli hyvin paljon, ja he levittivät vaatteitaan tielle, toiset katkoivat puista oksia ja levittivät tielle niitä. Ja ihmisjoukko, joka kulki hänen edellään ja perässään, huusi:
      - Hoosianna, Daavidin Poika!
      Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!
      Hoosianna korkeuksissa!

Saarnateksti: Room. 13: 11-14
Tehän tiedätte, mikä hetki on käsillä. Teidän on aika herätä unesta, sillä pelastus on nyt meitä lähempänä kuin silloin, kun meistä tuli uskovia. Yö on kulunut pitkälle, päivä jo sarastaa. Hylätkäämme siis pimeyden teot ja varustautukaamme valon asein. Meidän on elettävä nuhteettomasti niin kuin päivällä eletään, ei remuten ja juopotellen, siveettömästi ja irstaillen, riidellen ja kiihkoillen. Pukekaa yllenne Herra Jeesus Kristus älkääkä hemmotelko ruumistanne, niin että annatte sen haluille vallan.

I Näytös. Huutava mies pohjoisessa.
Tuolla pohjoisessa sattui kerran niin, että eräs mies oli metsätöissä pienen matkan päässä kotitilaltaan ja loukkasi siellä itsensä. Jäi yksinkertaisesti puun alle ja kauhea hätähän siinä tulee. Siinähän luonnollisesti mies kuin mies alkaa huutamaan apua. Ja apua hän huusikin koko loppupäivän. Illalla miehen veljet ja kotiväki ihmettelivät missä hän on oikein viipyy. Lähtivät katsomaan ja löysivät sieltä hänet puun alta. Auttoivat pois ja kantoivat kotiin. Mies motkotti veljilleen: ”Miksi ette tulleet apuun ajoissa!” Tähän he yhdestä suusta sanoivat: ”Sinä olet aina metsässä laulellut noita kummallisia lauluja kovalla äänellä, huutanut ja metelöinyt. Jo kauan aikaa sitten olemme tulleet kuuroiksi kaikelle tuolle. Mölyapinahan sinä olet.” Varsin luontevan kuuloista vai mitä... Eipä siinä mitään, mies oppi läksynsä ja paransi hieman tapojaan... Joskus niin joutuu itse kukainenkin elämän seikkailussa tekemään...

II Näytös. Työtä ja seikkailua
Sveitsiläinen lääkäri ja kirjailija Paul Tournier oli meilläkin hyvin luettu henkilö viime vuosituhannen viimeisen vuosisadan loppupuolella aina 1980-luvulle saakka. Nuoremmat ikäluokat ovat hänet tyystin unohtaneet. Yksi Tournierin valloittavimmista kirjoita on ”Elämä seikkailuna.” Hän tarkastelee seikkailua monesta näkökulmasta ja eräässä kohden hän puhuu näin:

”Raamattu ylistää yhä uudestaan työtä ja varoittaa joutilaisuudesta ja laiskuudesta, erityisesti sananlaskuissa. Raamattu puhuu kultaseppien ja kutojien taitavuudesta, maan- ja viininviljelijöiden uutteruudesta, oppineiden viisaudesta ja älystä Jumalan antamina lahjoina. Herra sanoo Moosekselle Beselelistä puhuessaan: ”Minä olen täyttänyt hänet Jumalan hengellä, taidollisuudella, ymmärryksellä, tiedolla ja kaikkinaisella kätevyydellä sommittelemaan taidokkaita teoksia ja valmistamaan niitä kullasta, hopeasta ja vaskesta kiinnittämään kiviä ja veistämään puuta, tekemään kaikkinaisia töitä.” Voisin esittää enemmän sitaatteja, mainita että Jeesus itse toimi rakentajana ja että apostoli Paavali katsoi tarpeelliseksi huomauttaa olevansa teologina vain amatööri, ja että hän lähetysmatkoillaankin yhä hankki elantonsa kättensä työllä.”

Päivän teksti on kirjoitettu työn lomassa eikä sen sanelija varmastikaan voinut uneksiakaan, että hänen kirjeitään luetaan vielä tuhansien vuosien kuluttua... Hän teki työtä mutta eli  suurta seikkailua. Uusi seikkailu alkaa aina, kun ihminen kuuntelee Jumalaa ja tottelee häntä uskollisesti. Mutta pian se väsähtää ja sen täytyy alkaa uudestaan. Mutta ”Herra ei väsy eikä näänny.”

Paavalin sanat liittyvät laajempaan jaksoon Roomalaiskirjeessä, joka alkaa luvun 12 alussa. Nuo sanat ovat kehotusta Jumalan mielen mukaiseen elämään. Mutta onko Jumalan mielen mukaisessa elämässä mahdollisuus aitoon seikkailuun?

III Näytös. Mitä Paavali tarkoittaa Jeesuksen Kristuksen päällepukemisella
Saarnatekstimme tarkastelee jälleen Paavalin tärkeää ajatusta, hyvin tärkeää ajatusta siitä, mitä Kristuksessa oleminen oikein tarkoittaa! Tai että ihmisen tulee olla Kristuksessa.  Kristuksessa oleminen on osuutta hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa. Kaikki kristityt ovat kasteessa liitettyjä Kristukseen.

Paavalille olisi ollut hyvin vierasta kiista kasteesta ja uskosta. Noina kristinuskon alkuaikoina asia oli itsestään selvä; kaste ja usko liittyvät yhteen; ja usko tulee kuulemisesta, Jumalan sanan julistamisesta ja opettamisesta,

IV Näytös. Oman aikamme seikkailu
Mutta onko elämässämme seikkailua? Onko seikkailua jos kaikki on vain työtä? Onko meille suotu onni nähdä ja kuulla sellaista, josta toiset sukupolvet ovat vain uneksineet? 1960-luvun alussa saatettiin sanoa: ”Olemme siirtyneet aivan uuteen aikakauteen; atomi- ja avaruusaikaan. Meidän ajatustavalle on ominaista, että kulloinkin elettävä aika saa ihmeel-lisimmän ajan merkityksen. Samaan aikaan pyrimme liioittelemaan niitä vaikeuksia ja vaaroja, joita omaan aikaamme liittyy ja sisältyy. Mutta mikä hetki onkaan käsillä: ”Tehän tiedätte, mikä hetki on käsillä.”

Roomalaiskirjeen tekstistä henkii vapauttava ja valoisa tunnelma. Aikojen käänne on takanapäin. Nykyhetki on paras koska Kristus on läsnä. Mikään historian vaihe, ei edes se, jota juuri elämme, ole verrattavissa siihen ajan täyttymiseen, joka tulee Jeesus Nasaretilaisen kanssa. Mutta se uusi aika joka tuli jatkuu ja on riemullisesti läsnä ja koettavissa Kristuksen seurakunnassa. Ja siinä juuri se on elämämme suuri seikkailu.

Päivän tekstin sanoma on tuossa hyvin tiivistetyssä ja tislatussa muodossaan. Kristillisellä seura-kunnalla on Kristus itse ja hänen alkuperäinen ja alkuvoimainen opetus. Ja seurakunta ei ole mitään muuta kuin joukko ihmisiä Kristuksen, elävän, ylösnousseen Jeesuksen ympärillä. Ja tänään I adventtisunnuntaina, on kuulutettava, että Kristus itse tulee jumalanpalvelukseen kokoontuneen seurakuntansa keskelle. Sitä tarkoitti hoosianna-hymnikin.

V Näytös. Asukoon meissä Kristuksen mieli
Avuksi huutamista on monenlaista. Joku voi aivan oikeasti jäädä puun alle ja on hädissään. Joku ei enää edes jaksa rukoilla vaan huutaa ”Herra armahda.” Paavali puhuu moneen otteeseen Kristuksen avuksi huutamisesta. Kristuksen päälle pukeminen on häneen turvautumista, avuksi huutamaista. Kun laulamme niin tuttua ja rakasta hoosianna-hymniä niin tuskin monellakaan tulee mieleen mitä oikeastaan pyydämme. Silloin huudamme: ”Oi pelasta, oi auta.” Jo profeetta Jesajan kirjasta saamme lukea nämä sanat: ”Etsikää Herraa, kun hänet vielä voi löytää, huutakaa häntä avuksi, kun hän on lähellä! Hylätköön jumalaton tiensä ja väärintekijä juonensa, kääntyköön takaisin Herran luo, sillä hän armahtaa, turvautukoon Jumalaan, sillä hänen anteeksiantonsa on runsas.”

Huudamme avuksi Kristusta, eläväksi tekevää Henkeä. Ja aina kun omat eväämme loppuvat saamme pyytää sanomattomin huokauksin että saisimme Jeesuksen Kristuksen mielen. Asukoon meissä aina laupiaan vapahtajamme mieli. AMEN.

Monenlaisia luomuksia — 23. Sunnuntai helluntaista — Antakaa toisillenne anteeksi. 3. vsk. Vanhan testamentin saarna.

23. Sunnuntai helluntaista
12 nov MMVI  Saarna Auran kirkossa
Antakaa toisillenne anteeksi
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Monenlaisia luomuksia
Grande Omelia
Vanhan testamentin saarna

Evankeliumi
Matt. 6: 14-15 Jeesus sanoo:
"Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne."

Saarnateksti: Jes 64: 3-8
Ikimuistoisista ajoista ei ole tietoon tullut,
ei korva ole kuullut, ei silmä nähnyt,
että olisi muuta jumalaa kuin sinä,
Jumalaa, joka auttaa
niitä, jotka häntä odottavat.
Sinä olet etsinyt
niitä, jotka iloiten täyttäisivät tahtosi,
jotka sinua muistaen kulkisivat teitäsi.
Mutta me teimme syntiä, ja sinä vihastuit,
me rikoimme sinun tahtoasi vastaan, ja sinä kätkit kasvosi meiltä.
Kuin saastaa me olemme olleet,
kuin tahrainen riepu on koko meidän vanhurskautemme.
Me kaikki olemme kuin kuihtuneita lehtiä,
ja syyllisyytemme pyyhkäisee meidät pois kuin tuuli.
Ei ole ketään, joka kutsuisi sinua avuksi,
joka havahtuisi ja turvaisi sinuun.
Sinä olet kätkenyt meiltä kasvosi
ja jättänyt meidät pahojen tekojemme valtaan.
Mutta olethan sinä, Herra, meidän isämme!
Me olemme savea, sinä saven valaja,
kaikki me olemme sinun kättesi tekoa.
Herra, älä ylen määrin vihastu meihin,
älä loputtomiin muistele meidän pahoja tekojamme.
Katso meitä. Kaikki me olemme sinun kansaasi.

Aloitus: kirkkovuoden loppu lähenee — käsikirjoitus etenee
Kirkkovuoden juoni kulkee kohti loppuaan. Jesajan sanoissa kohtaamme jo kirkkovuoden loppukohtauksen; pitkällä johdannolla varustetun tuomion. Tänään on esillä vaatimus anteeksi antamisesta. Mitä se on, siitä on usein puhuttava. Useimmin miellämme se rikkomuksiksi, pitää antaa anteeksi lähimmäisen huonous ja pahat teot. Mutta entäpä jos käännämme ainakin tänään asetelman ympäriinsä ja mietimme sitä, että miten vaikeaa onkaan antaa anteeksi lähimmäisen hyvyyttä, lahjakkuutta ja hänen hyvää työtänsä. Siinä kohtaamme Jesajan sanat: ”Mutta olethan sinä, Herra, meidän isämme! Me olemme savea, sinä saven valaja, kaikki me olemme sinun kättesi tekoa.”

Kertomus: Ikätoverini ja Gretzky
Mutta millaista savea ihminen voi olla luojansa käsissä? Haluanpa ottaa esimerkiksi erään ikätoverini, jonka tunnen hyvin, aina hänen sisäisimpiä soppiaan ja syövereitä myöten. Hän on sanonut minulle: jos en olisi syntynyt Suomessa enkä haluaisi olla oma itseni, olisin halunnut syntyä Kanadassa ja nimenomaan aikalaisekseni, jääkiekkoilija Wayne Gretzkyksi. Niin! Lähimmäistemme ajatusmaailmat ovat arvoituksellisia. Itse jääkiekkoilija Gretzky oiva esimerkki lahjakkaasta ihmisestä, joka sai myös kärsiä kateellisten ihmisten toiminnasta. On joskus vaikea ymmärtää sitä, mihin hänen erinomaisuutensa perustui. Hän ei koskaan ollut väkivahva voimapelaaja, ei taklaaja, ei kovan ja viuhuvan laukauksen omaava pelaaja, ei paras eikä nopein luistelijakaan. Hänen lahjakkuutensa ilmeneminen perustui siihen, että hän omasi ihmeellisen kyvyn olla aina aavistuksen tai kaksikin aavistusta muita edellä. Hän ei koskaan mennyt sinne, minne kiekko meni, vaan sinne, minne se sieltä seuraavaksi menisi, asia jota hänen isänsä takoi pikkumiehen päähän  pääsemästä päästyään. Se lisättynä hyvään pelisilmään ja pelitovereiden huomioonottamiseen loi taianomaisen vaikutuksen. Hän oli useimmiten edellä voimapelaajia ja häntä parempia ja nopeampia luistelijoita ja hänen tapansa tehdä maaleja oli monesti hyvin erikoinen. Kun  liigan  parhaalta  taklaajalta  Denis  Potvinilta  kysyttiin  miksei  hän  koskaan  taklaa  Gretzkyä  vastasi  tämä:  "Olen  yrittänyt  sitä  monta  vuotta  mutta  en  vain  saa  miestä  kiinni  ja  hollille."  Asian  tekee  ihmeelliseksi se,  että  Potvin  oli  paljon  parempi  luistelija  kuin  Gretzky,  ja  vieläpä  nopeampi. Tuo erikoinen lahjakkuus ilmeni hänessä jo pikku-poikana ja luonnollisesti hän joutui kateellisten, toisten lapsien vanhempien hampaisiin. Suoraan sanoa hän joutui muuttamaan pois kotikaupungistaan Brentfordista kaksitoistavuotiaana.

Hän loi mahtavan uran ja uudisti esimerkillään koko tavan pelata jääkiekkoa, ja hänellä oli mahtava vaikutus joukkuetovereihinsa. Hän laittoi koko NHL-liigan ennätyskirjan uuteen uskoon, monilta osiltaan ehkä ikuisiksi ajoiksi. Mutta tuli aika jolloin hänen joukkueensa omistaja, Albertan karja-keisari Läski - Pete Pocklington halusi pistää Gretzkyn lihoiksi, eli kaupata hänet toiseen seuraan hyvää korvausta vastaan. Hän ilmaisi asian joukkueen valmentaja Glen Satherille. Pocklington kun ei ymmärtänyt kalleutensa perään, vaan luuli hyvillä siirroilla ja tulevilla varausvuoroilla saavansa vastinetta ja menestystä. Valmentaja oli asiasta eri mieltä ja sanoi omistajalle. No way Pete! Vaikka saisimme sata ensimmäisen kierroksen varausvuoroa, niin emme koskaan saisi mitään vastaavaa tilalle. Tulevat vuodet 1990-luvulla osoittivat, että Sather oli oikeassa. Todelliset lahjakkuudet ovat joskus korvaamattomia. Virtuositeetti tulee, ja näyttää monesti istuvan sellaisen henkilön harteille, joka joissain, joskus monessakin suhteessa on epäsovinnainen ilmestys. Ikätoverini olisi itse halunnut olla hyvä jääkiekkoilija, ja kyllä hän uhrasikin nuorempana valtavasti aikaa itsensä kehittämiseen, mutta mahdollisuutta menestykseen hänelle ei tuolla uralla tullut, hän ei koskaan edes pelannut missään rekisteröityneessä joukkueessa. Jäljelle jäi miehuusvuosiin tultaessa vain valtavan kova ja tarkka lyöntilaukaus, jolla saattoi liiskata kärpäsen seinään viidestätoista metristä yhdeksällä laukauksella kymmenestä. Tuota kummallista erikoistaitoa, hän sitten saattoi silloin tällöin esitellä satunnaisille tuttavuuksilleen.

Aikalaiseni, joka ihaili jääkiekkoilija Gretzkyä, löysi elämälleen tarkoitusta ja sisältöä hänen tavastaan pelata jääkiekkoa. Hän puhui useasti siitä, miten joku hänen työ- tai opiskelusuorituksensa vastasi niin ja niin monta pistettä. Laatipa hän joskus vuositilastojakin omista suorituksistaan. Hän oli, ja on edelleenkin monessakin mielessä toisintekijä- ja ajattelija. Hän ei koskaan kadehtinut tuon aikalaisensa menestystä. Olipahan vain eräänlainen esikuva.

Joskus kuulee sanottavan: ”Kyllä minäkin olisin tullut hyväksi siinä ja siinä, jos minulla vain olisi ollut mahdollisuus silloin joskus panostaa tiettyyn harrastukseen tai ominaisuuteen, todelliseen tai kuviteltuun.” Asia ei kuitenkaan ole noin. Vaikka joku saisi harjoitella ikuisesti nuorena pysyen vaikkapa viulusoittoa, runouden kirjoittamista tai sitten niitä jääkiekkoilun perustaitoja tuhannen vuoden ajan pääosan valveillaoloajastaan, niin ei siitä kuitenkaan välttämättä mitään tulisi. Joku kirjoittaa aivan ohimennen monta muuta asiaa miettiessään viidessä minuutissa jotain niin kuolematonta, että sitä luetaan vielä kahden tuhannen vuoden päästä, Joku muu ei tekisi sitä samaa kahdessa tuhannessa vuodessa täydellisellä keskittymisrauhallakaan. ”Me olemme savea, sinä saven valaja, kaikki me olemme sinun kättesi tekoa.” Siitä viuluviikarista tulisi poikkeuksellisen hyvä, jopa ilmiömäinen musiikin asiantuntija, runonikkarista hyvä maailmanrunouden ja kirjallisuuden asiantuntija, ja siitä jääkiekkokaukalossa asuvasta pojannaskalista ihan hyvä peruspelaaja, taidokaskin, mutta kaikilta heiltä jäisi varmuudella puuttumaan jotain. Kovakaan työ ei aina tuo viimeisintä menestystä erikoisalalla.

Maailma toisaalta tarvitsee lahjakkaita ihmisiä, toisaalta se kulkee eteenpäin varsin hyvinkin ilman virtuooseja. Joskus tuntuu aivan käsittämättömältä, jopa luojan julmalta pilalta, se miten joku saa erityisominaisuuden ja tuhoutuu tuon lahjakkuutensa myötä. On kuitenkin vielä enemmän niitä, jotka tuhoutuvat koska eivät kykene sietämään joidenkin toisten erikoisominaisuuksia ja lahjakkuutta. He ovat niitä ihmisiä jotka eivät pysty antamaan anteeksi.

Jesajan kirjan kohta
Tuossa Jesajan kirjan paljon puhuvassa katkelmassa meitä verrataan saveen ja Jumalaa savenvalajaan. Kielikuvalla halutaan osoittaa ihmisen itsensä asemaan Jumalan edessä. Ja vaikka kaksi lausetta irrotettuna koko kappaleesta eivät oikeutta sille tekisikään, niin jollain tapaa ne ovat kuitenkin sen keskus. Sitä ennen kirjoittaja tunnustaa ja toteaa ihmisen syyllisyyden ja epäpyhyyden. Sanat ”Me olemme savea, sinä saven valaja, kaikki me olemme sinun kättesi tekoa” ovat tunnustus, jonka jälkeen Jumalalle esitetään vetoomus, ettei hän enää vihastuisi ja muistelisi pahoja tekojamme. Katkelma päättyy toteamukseen ”Kaikki me olemme sinun lapsiasi.” Ja millaisia lapsia? Lahjakkaat ja tavallisen arjen pistenikkarit, ykkösketjulaiset ja ja jarrukentällisen pelaajat, supertähdiltä näyttävät ja kovasta elämästä syrjäytyneet ja ihmisten silmissä maanantaikappaleiksi joutuneet... Lopulta kaikki ovat vain syntisiä, joilla kaikilla on kuitenkin paikkansa Jumalan valtakunnassa.  Mutta  eikö  asia  ole  niin,  että  jos  me  halveksimme  jotain  ihmistä  hänen  erityisominaisuuksiensa  vuoksi,  niin  emmekö  silloin  halveksi  suoranaisesti  myös  niiden  antajaa  eli  Isä  Jumalaa.

Hutba ja lopetus
Jeesuksen julistama Jumalan valtakunta oli luonteeltaan eettinen, ihmisten vastuuta lähimmäisistä korostava. Kyseessä oli valtakunta, jossa Jumala on kuninkaana. Se oli vanha juutalainen näkemys, suuret profeetat Jeremia sekä ensimmäinen ja toinen Jesaja olivat siitä julistaneet. Siinä valtakunnassa Jumala hallitsee jo nyt, mutta valtakunnan rajoja ei piirrettäisi Välimereen, Jordanjokeen eikä vuoristoon, vaan ihmisten sydämiin. Valtakunta oli kaikkeen maailmaan yltävä.

Jeesus vaatii kuulemaan hänen sanojaan ja uskomaan Taivaalliseen Isään, hänen lähettäjäänsä. Sanoillaan Jeesus viittaa opetukseensa, lähinnä rakkauden kaksoiskäskyn tyhjentävään vaatimukseen. Usko ja tuomio ovat siis yhteydessä toisiinsa jokaisessa hetkessä. Ja usko tuottaa hyviä tekoja, se tuottaa uuden mielenlaadun. Jumala kypsyttää omissaan Hengen hedelmät, eettisen, lähimmäisrakkauteen tähtäävän elämän hyvän sadon, rakkauden, ilon, rauhan, kärsivällisyyden, ystävällisyyden, hyvyyden, uskollisuuden, lempeyden ja itsehillinnän. Nuo kaikki ominaisuudet on kirjattava Jumalan valtakunnan perustuslakiin.

Mutta jos teemme tuosta perustuslaista negaation, tarkastelemme Jumalan valtakunnan pimeää puolta, synnin näkökulmaa, löydämme seuraavia paheita: ylpeys, ahneus, kateus, vihamielisyys, hekumallisuus, mässäily ja hengen velttous. Nuo ns. seitsemän kuolemansyntiä ovat yksi tapa luetella Jumalan valtakunnan pimeän puolen ilmentymiä. Varmasti luetteloa voisi tarkentaa vaikka kuinka pitkäksi ja perusteelliseksi.

Kateus esiintyisi varmasti useimmissa luetteloissa. On tietysti vaarallista nostaa jokin tietty pimeä ominaisuus muiden edelle, mutta yksi asia voi selittää muita ja niiden syitä. Kateus on vamma, joka estää meitä tarkastelemasta muita ihmisiä rakentavalla tavalla ja se estää myös meitä nauttimasta maailmassamme esiintyvistä hyvistä asioista. Se ei yksin selitä kaikkea pahuutta, mutta varmasti se omalta osaltaan on tuomitsemassa siihen sortuvaa ihmistä. AMEN.

Elämä on pelkkä pitkä rippikoulu! — 22. Sunnuntai helluntaista - Uskonpuhdistuksen muistopäivä — Uskon perustus. 3. vsk. Epistolasaarna.

22. Sunnuntai  helluntaista - Uskonpuhdistuksen muistopäivä
Uskon perustus
05 nov MMVI Saarna Auran kirkossa
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Elämä on pelkkä pitkä rippikoulu!
Epistolasaarna

Evankeliumi Matt. 5: 13-16
Jeesus sanoo: »Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa. Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.»

Saarnateksti Room. 10: 12-18
Kaikilla on sama Herra, ja häneltä riittää rikkautta kaikille, jotka huutavat häntä avukseen. Onhan kirjoitettu: »Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu.» Mutta kuinka he voivat huutaa avukseen sitä, johon eivät usko? Kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Kuinka he voivat kuulla, ellei kukaan julista? Kuinka kukaan voi julistaa, ellei häntä ole lähetetty? Onhan kirjoitettu: »Kuinka ihanat ovat ilosanoman tuojan askelet!» Mutta kaikki eivät ole olleet evankeliumille kuuliaisia. Jesaja sanookin: »Herra, kuka on uskonut meidän sanomamme?» Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana. Nyt kysyn: eivätkö he ehkä ole kuulleetkaan sitä? Varmasti ovat: - Heidän äänensä on kaikunut kaikkialle, heidän sanansa maan ääriin asti.


Alkukertomus:
Voi jo sanoa että kauan sitten, tai ainakin että viime vuosituhannella sai tämä saarnamies mennä eräänä iltana nukkumaan ja todeta: ”Ei sitä ihmislapsi tiedä aamulla mitä ilta tuo tullessaan.” Olin erään toisen papin kanssa pitänyt luentoja Vanhasta testamentista ja sinä päivänä pidin luennon Vanhan testamentin apokryfikirjoista. Nehän ovat niitä kirjoja, joita ei vuoden 1938 jälkeen ole enää sisällytetty raamattupainoksiin lukuun ottamatta ns. isoja perheraamattuja. Väkeäkin oli kuulemassa ihan mukavasti. Ihmiset alkoivat jo käydä tutuiksi tuossa Kainuun pääkaupungissa, mutta eräs mieshenkilö oli vähän tuntemattomampi. Näin kyllä että hän oli tullut paikalle mopolla, aivan oikealla pappatunturilla, riisunut pilkkihaalarinsa ja toppavaatteensa ja siellä hän istui oikein tyytyväisenä muiden joukossa Linnantauksen seurakuntakeskuksen isossa salissa.

Luento tuli loppuunsa ja oli kysymyskierroksen aika. Kenellähän olisi jotain kysyttävää? Aivan oikein, vanhalla mopomiehellä. Ja mikä olikaan kysymys? Miksi apokryfikirjat poistettiin raamatusta? Siinä oli se kysymys. Arvioin miestä ulkonäöltä. Lähemmäs 80 vuotta täytyy olla miehellä ikää. Vastahan minä sen kerroin! Noh! Otetaan uusiksi. Hän täsmensi kysymystä ja sanoi: ”Kun minä ennen sotia menin rippikouluun niin vanhemmat käskivät kysymään siltä papilta, että miksi apokryfikirjat poistettiin raamatusta. Silloinkin sai tehdä kysymyksiä. Ne kirjoitettiin paperille ja laitettiin laatikkoon. Taisi olla uusinta uutta silloin rippikoulutyössä tuollainen. Pappi ei ollut antanut kunnollista vastausta, oli ollut lähinnä ylimielinen. Minähän selitin sitten asian uudelleen ja varmuuden vuoksi vielä toisen kerran eri sanakääntein. Asian mittakaava ja jänneväli alkoi siinä muihin kysymyksiin vastaillessani minulle vasta valjeta, siis tuon miehen kysymys ja hänen olemuksensa ja kaikki mitä hänen sanojensa takana oli.

Ja kun muu väki alkoi olla jo lähtöpuuhissa niin hän tuli vielä luokseni, vai meninkö minä hänen luoksensa, mutta ryhdyimme vielä juttusille ja kertasin asian hänelle vielä kaksi kertaa uudelleen. Samalla pahoittelin kauan sitten eläneen kollegani käytöstä, sanoja ja ennen kaikkea tietämättömyyttä. Vakuutin hänelle, että ei tuo mies voinut sitä tietää koska harva sen silloin tiesi ja osasi selittää. Sanoin hänelle, että tänäkin päivänä ehkä kaksi pappia sadasta osaa sen kunnolla selittää että miksi ne eivät ne apokryfikirjat enää raamatussa ole. Mutta illan yllätys oli vielä edessä. Jänneväli oli todella hahmottunut minulle. Mies oli käynyt rippikoulun vuonna 1938, siis 62 vuotta sitten ennen tuota iltaa! Mutta ei siinä kaikki. Hän oli edellisenä päivänä kuullut Radio Kajauksessa, siis paikallisradiossa, että Kajaanin seurakunnassa järjestetään luento jossa aiheena olisi Vanhan testamentin apokryfikirjat. Ja hän päätti lähteä kuuntelemaan tuota luentoa. Mutta ei siinäkään vielä mitään niin kummallista ole. Radio Kajausta kuunnellaan laajalti tuossa maakunnassa ja rajan toisella puolella myös Venäjänmaalla. Sunnuntain jumalanpalveluksella on esimerkiksi kuulijoita aina vähintään 5000. Nöyränä kuuntelin kuinka hän kertoi miten hän oli aamusella seitsemän aikaan lähtenyt liikkeelle Venäjän rajan tuntumasta mopolla. Käynyt pari kertaa kahvilla kerran syömässä. Matkaa oli yhteen suuntaan 90 kilometriä. Sitä vain hän sanoi ettei kukaan häntä enää kuskaa mihinkään joten hän päätti lähteä mopolla liikkeelle. 77-vuotias mies. Keli oli keväisen loskainen. Lunta töylyytti välillä oikein kunnolla joten jos semmoisella vanhalla mopolla pääsee siinä kelissä 12 kilometriä tunnissa niin ihan hyvä; onhan se reilumpaa kuin kävelyvauhti ja jos se muutetaan maratonjuoksuvauhdiksi niin se vastaa sitä vauhtia jolla 42 kilometriä juostaan aikaan 3.40. Joka tapauksessa aika verkkaista kyytiä. Hän puki vaatteensa, käveli mopolle ja hävisi hitaasti horisontista. Takapyörä siinä vain vähän vispasi, leikö vanne soikkelina vai sen liike pehmeässä lumessako sai minut niin näkemään. Kello oli puoli yhdeksän. Sinne hän hävisi yön selkään. Laskeskelin että jospa hän on kotona aamu kahdeksalta niin hyvä niin...

Miltäpä meistä tuntuisi odottaa vastausta 62 vuotta noinkin triviaalilta tuntuvaan kysymykseen? Hänen elämänsä oli ollut ainakin tuon asian suhteen pelkkä pitkä rippikoulu. Ja jos joku ihmettelee sitä mistä tämä saarnamies on tuon hokeman päähänsä saanut niin voin vakuuttaa että varmastikin tuon illan jälkeen... Mutta sitä se elämä on, se on pelkkä pitkä rippikoulu. Tätä tukee vanha rippikoulun opetuskin siitä mikä on elämämme kallein asia. Sehän on vanhassa patentti vastauksessa tässä: ”Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja hänen opetuslapsekseen pääseminen on elämämme kallein asia. Ja se on iso asia jolle on varattava koko elämä.

Luterilainen umpikuja ja J-15
Uskomme perustus on yksinkertainen, mutta sitä voisi sanoa luterilaiseksi umpikujaksi. Tämän umpikujan parissa, juuri siinä umpikujassa, olemme saarnatekstin, roomalaiskirjeen katkelman, äärellä. Kyse on siitä, kuinka löydämme Jumalan. Löytää Jumala, se on kovin ihmislähtöisesti sanottu. Tästä asiasta puhutaan rippikoulussa, siis jollakin rippikouluoppitunnilla, ja valmis mallivastauskin annetaan. Tuo mallivastaus, oppitunnin kova ydin voidaan tiivistää neljääntoista sanaan. Mutta tiedättekös mitä? Sitten kun kysytään sitä, miten ihminen voi oppia tuntemaan Jumalan, siis löytää Jumalan, onkin vastauksena aivan jotain muuta. Selityslista on pitkä... Tämän kysymyksen äärellä olemme todellisessa luterilaisessa umpikujassa. Ihmisellä ei ole mitään osuutta pelastukseensa. Ja sitten sanotaan että ”Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana.” Eikö kuuleminen ole sitten meidän aktiivinen ja oma tekomme. Jotta Luther ja kumppanit pääsivät pois tästä umpikujasta, ihmisen mahdottomuudesta tehdä oman pelastuksensa eteen mitään täytyi selittää muutama asia. Ja tämän kannalta saarnatekstimme yksi jae on aivan keskeisessä asemassa. ”Kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Kuinka he voivat kuulla, ellei kukaan julista.” Tämän lauseen ympärille piti selittää luterilainen seurakunta-oppi ja oppi sanan julistamisesta ja sakramenttien hoitamisesta. Jumala itse toimii siellä missä on kelvollisia sananjulistajia ja ylipäätänsä sananjulistajia. Se, että sanaa julistetaan ja syntyy mielenmuutoksia ei ole kenenkään sananjulistajan ansio. Kukaan ei kuule jos kukaan ei julista. Miten voi uskoa jos eiu tiedä mihin voi uskoa? Ja tässä ollaan nyt kiinni siinä mallivastauksessa josta voidaan täyttää vaikkapa nimeä J-15. Nuo neljätoista sanaa ovat: IHMINEN VOI OPPIA TUNTEMAAN JUMALAN VAI SITEN ETTÄ JUMALA ON ITSE ENSIN ILMOITTANUT MEILLE ITSENSÄ. Vain tällä konstilla päästään ulos luterilaisesta umpikujasta. Mutta sen tajuamiseen voidaan tarvita pitkäkin aika; tässäkin suhteessa elämä on pelkkä pitkä rippikoulu.

Mutta onko se totta?
Mutta kuinka voimme olla varmoja siitä että asia on näin? Jokainen sukupolvi joutuu kyselemään tätä samaa; ja jos onkin uskovia ihmisiä, niin hankitut ominaisuudet eivät periydy. Omakohtaista varmuutta ja vakaumusta etsii tavallaan jokainen ihminen. Jokainen sukupolvi kuvittelee olevansa erikoinen ja erityisessä asemassa; tosiasia on kuitenkin se, että murrosaikaa ainakin uudella ajalla on elänyt jokainen sukupolvi. Ja jokaisella sukupolvella on ollut uskonnollisia vaikeuksia, jokaisella sukupolvella on uskon kriisi. Omana aikanamme monet ihmiselämän peruskysymyksiin liittyvät asiat ovat syynä tähän, ja pienemmätkin asiat. Oma kirkkomme pähkäilee johtajineen naispappeus-kysymystä ja parisuhde-lain jälkiseuraamusten kanssa. Niin kuin niissä riippuisi kaikki.

Mutta jospa uskon ja kirkon kriisi johtuukin siitä, että kaikki käsitteet ja nimet ovat keinotekoisia ja ennen kaikkea ihmisperäisiä. Maailman muuttuessa ja ihmistiedon lisääntyessä järkevän maailmankuvan luominen on yhä vaikeampaa. Joidenkin on erityisen vaikea nähdä sitä kuinka Raamatussa esiintyvät vanhat maailmankuvat eivät enää välttämättöminä kuulukaan kristillisyyteen, vaan ne edustavat vain oman aikansa katsomuksia. Ne jotka voittavat nämä vaikeudet, käsittävät, että opinkappaleet ja uskontokunnat edustavat erilaisia ilmaisujärjestelmiä ja pitäytyvät uskossaan itse Elämän ja Valon lähteeseen, joka on kaikkien oppi- ja uskomusjärjestelmien takana. He voivat perinteellisistä ennakkotulkinnoista vapaana sisäisessä elämyksessä kokea persoonallisen kosketuksen itse elämän syvimpään todellisuuteen. Niinpä yksi kristinuskon suurimpia tulkitsijoita, kirkkoisä Augustinus, joka oli kahlannut läpi kaikki aikansa tietouden ja uskomusten syvyydet, Jumalansa löydettyään lausui: ”Etsiskelin sinua ulkopuolella itseäni enkä löytänyt sydämeni Jumalaa... Katso sinä olit minussa, mutta minä harhailin maailmassa ja etsin Sinua siellä. Sinä olit minun kanssani, mutta minä en ollut sinun kanssasi.” Augustinus kävi omaa pitkää rippikouluansa...

Samoin sitä kävi Martti Luther kun hän oivalsi, että ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Jeesuksen Kristuksen tähden. Hän astui ulos luostarista Jumalan vapaan taivaan alle persoonallisessa elämänyhteydessä Armahtajaansa. Persoonallinen usko perustuu syvälliseen Jumala-elämykseen eikä ole pelkän järjen avulla saavutettavissa. Ei ihminen voi sitä ottaa, ellei hänelle anneta sitä ylhäältä.

Lopetus
Uskonpuhdistuksen perintö oli lopulta yksinkertainen. Sillä on selkeä muoto ja sisältö, joka ilmaistiin latinan sanassa ”solus”; suomeksi ”ainoastaan” tai ”yksin”. Uskonpuhdistuksen muotoperiaate tarkoittaakin, että ainoastaan Raamatun sanan tuli olla kirkon opetuksen ylimpänä ohjeena. Sen sisältöperiaate puolestaan merkitsee, että syntinen pelastuu yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden. Kirkko ei voi luopua kummastakaan ”yksin”-periaatteesta. Ilman Raamatun arvovaltaa kirkosta tulee vain ihmismielipiteiden viisastenkerho. Ja ilman Kristukseen perustuvaa uskoa kirkko jää uskontohuoltolaitokseksi ja ”kaikki käy” -ideologian pienpiiriksi, jota pyörittää vielä pienempi, korkean koulutuksen saanut papukaijalauma: se toistaa samaa, mitä kaikki muutkin sanovat.

Tästä on uskonpuhdistuksessa myös kyse, että kaikkien luotujen ihmisoikeus on tulla rakastetuksi Jumalan rakkaudella, armolla ja anteeksiannolla. Siksi tähän tarvitaan ihmistä suurempi muutosvoima ja arvovalta. Sen tähden tarvitaan Raamatun sana ja kaikki rajat ylittävä kutsu meille ilmaiseen armoon ja kaikkensa likoon panevaan Jeesuksen seuraamiseen. Ja tie tajuamiseen on pitkä; elämä on pelkkä pitkä rippikoulu. AMEN.

Mä mistä löytäisin sen miehen — 20. Sunnuntai helluntaista — Usko ja epäusko. 3. vsk.

20. Sunnuntai helluntaista

Usko ja epäusko
22 oct MMVI Saarna Auran kirkossa
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Mä mistä löytäisin sen miehen?
Omelia DOC

Evankeliumi Joh. 7: 40–52
Jeesuksen sanat kuultuaan jotkut väkijoukosta sanoivat: »Tämän täytyy olla se profeetta.» Toiset sanoivat: »Hän on Messias.» Mutta toiset epäilivät: »Ei kai Messias Galileasta tule! Kirjoituksissahan sanotaan, että Messias on Daavidin jälkeläinen ja tulee Betlehemistä, Daavidin kotikaupungista.» Näin ihmiset alkoivat kiistellä hänestä. Muutamat halusivat ottaa hänet kiinni, mutta kukaan ei kuitenkaan käynyt häneen käsiksi. Jeesusta pidättämään lähetetyt miehet palasivat ylipappien ja fariseusten luo, ja nämä kysyivät: »Miksi ette tuoneet häntä?» Miehet vastasivat: »Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän.» Silloin fariseukset sanoivat: »Oletteko tekin antaneet eksyttää itsenne? Onko kukaan hallitusmies uskonut häneen? Tai yksikään fariseus? Tuo rahvas ei tiedä laista mitään – kirottuja kaikki!» Silloin Nikodemos, joka itse oli fariseus ja oli aiemmin käynyt tapaamassa Jeesusta, sanoi: »Eihän meidän lakimme mukaan ketään voi tuomita, ennen kuin on kuultu häntä ja otettu selville, mitä hän on tehnyt.» Mutta toiset sanoivat hänelle: »Taidat olla itsekin Galileasta. Tutki kirjoituksia, niin opit, ettei Galileasta tule profeettaa.»



Lääkäreitä on moneksi
Kun sairastumme menemme tavallisesti lääkäriin. Ainakin silloin, kun sairaus vaikuttaa vakavalta, eikä se ole jotain ohimenevää ”flunssaa” tai muuta sellaista. Vaikka onkin kaukana se päivä, että lääketiede olisi ratkaissut kaikki sairauksien aiheuttamat ongelmat, ja olisi kaiken parantavia lääkkeitä saamme olla kiitollisia lääketieteelle. Jotkut vanhemmat henkilöt muistavat vielä ajan jolloin puhuttiin puoskareista. Onneksi meidänkin maassamme puoskarointi eli tässä tapauksessa lääkärintyön harjoittaminen ilman asianmukaista koulutusta ja taitoja on kielletty. Eri asia on sitten onko olemassa muunlaista puoskarointia monellakin alalla; meilläkin. Puhutaanpa vaikka tästä konsulttien maailmanajasta. Kuka tahansa voi meilläkin perustaa firman ja ryhtyä konsultiksi, vaikkapa kehittämään työyhteisöjä. Minäkin voisin tehdä niin ja kylläpä kohta ajelisin uudella Mersulla ja olisi purjevenettä ja muuta sellaista.

Mutta on olemassa paikkoja maailmassa, joissa kuka tahansa vieläkin saa laittaa lääkesotkuja ja myydä niitä. Heistä on paljon kertomuksia. Niitä voi lukea vaikkapa vanhoista kirjoista joita kristityt maailmanmatkaajat, ja jotkut lähetystyöntekijät kirjoittelivat viime vuosisadalla. Eräästä sellaisesta voimme lukea kertomuksen puoskarista, joka määräsi kuumeisen pojan pantavaksi kaivoon. Vain pää sai jäädä veden yläpuolelle ja samalla piti lukea loitsuja! Sen jälkeen hän määräsi pojan paahtavaan auringonpaisteeseen. Tunnin kuluttua poika oli kuollut. Ja saman puoskarin toiminnasta edelleen: pieni tyttö oli kaatanut päälleen kiehuvaa vettä. Toinen kylki ja käsivarsi olivat kuin kaltattuja. Kipujen lievittämiseksi oli tuhrittu mustetta pitkin lapsen käsivartta ja kylkeä. Siitä sitten aiheutui tulehdus ja myrkytys. Avonaisista haavoista, jotka olivat musteesta mustina, virtasi keltaista visvaa. Lapsi tarrautui huutaen epätoivoiseen äitiin.

Vaikka emme enää käyttäisikään ”puoskareita,” voimme etsiä Jumalan rauhaa kiusaajan ”puoskareilta”. Meillä on ehkä paha omatunto ja haluamme paeta sitä. Emme tahdo ajatella koko asiaa. Kiirehdimme asiasta toiseen; teemme jotain muuta kun meidän pitäisi mennä tunnustamaan syntimme. Silloin olemme käyttäneet puoskareita ja vääriä lääkkeitä. ”Mutta jumalattomat ovat kuin kuohuva meri. Ei se tyynny, vaan kuohuttaa esiin mutaa ja liejua. Jumalattomilla ei ole rauhaa, sanoo minun Jumalani. (Jesaja 57:21-22). Näin sanotaan profeetta Jesajan kirjassa. Rauhan sydämeen antaa vain Jeesus. Jos me voimme sanoa: ”Hän on meidän rauhamme”, voimme sanoa olevamme onnellisia ihmisiä.

Joitain huomioita tekstistä
Päivän evankeliumi kertoo Jeesuksen matkasta Jerusalemiin juutalaisten juhlan, lehtimajan juhlan aikaan. Kansaa oli tullut kokoon eri puolilta maata elonkorjuun kiitosjuhlaan. Pyhä kaupunki oli suuren juhlan näyttämönä. Oli uhrien ja kiitoksen aika. Mutta juhlien jälkinäytös ei muodostunut miksikään kiitosjuhlaksi. Vanha käännös joka on enemmän alkutekstin mukainen tässä kohtaa lukee ”Niin syntyi kansassa eripuraisuutta”. Kyse ei ollut mistään pienestä kinasta vaan todella syvemmästä juovasta. Sana eripura voidaan näet alkukielen mukaan kääntää sanalla repeämä. Ja teksti kuvaakin sitä miten kansa jakaantuikin kahteen leiriin. Ja se kuvaa itä miten on olemassa repiviä voimia ja siitä kuinka ne valitettavasti ovat yhdistäviä voimia väkevämpiä.

Olemme tottuneet näkemään maailmassamme kuinka kansakunnat joutuvat käymään neuvotteluja keskenään; onneksi nykyään enenevämmässä määrin talouskysymyksissä ja ympäristöasioissa. Mutta niiden takana on kuitenkin hajottavia voimia, sota on saanut vain sanotaanko sivistyneempiä muotoja.. Ongelma ei ole vain kansakuntien, ajatelkaamme vaikka perhe-elämää ja lisääntyviä avio-eroja. Juuri koti-elämän tulisi ilmentää yhteenkuuluvaisuutta ihmisten välillä; sisäisesti ja ulkoisesti. Kuitenkin yhteys näkyy vain ulkonaisesti: syödään samassa pöydässä, nukutaan samassa talossa jne. Mutta sisäistä yhteyttä ei ole. Perheet ovat pirstoutuneet, tuhannet ja tuhannet kodit ovat ainiaaksi pirstoutuneet ja ainiaaksi särkyneet. Vanhempien ja lasten välillä on kuilu. Hajottavat voimat korjaavat hedelmät.

Joku voi vielä vedota kristilliseen seurakuntaan, missä pitäisi kokea syvintä mahdollista yhteyttä ihmisten kesken. Niinpä niin! Mutta tosiasia on että lehtimajanjuhlan jälkinäytös jatkuu sielläkin. Ja juuri Kristuksen seurakunnan piirissä hajottavat voimat ovat päässeet liikkeelle väkevimmin. Repeämät seurakunnan keskuudessa ovat syvät. Ihmiset eivät löydä toisiaan, vaikka etsivät samaa Herraa. Sama homma jatkuu halki vuosisatojen. Kaikki alkoi jo Paavalin perustamissa seurakunnissa, Korintin seurakunnan kärhämät tästä ikuisena esimerkkinä ja muistutuksena. Oma aikamme ei ole erikoisempi. Jossain joku pakahtuu epätoivoonsa kun ei saa hengellistä apua ja on kirjaimellisesti aivan kuin se kaivoon laitettu poika, joku on tuskissaan kuin palovamman saanut tyttö jonka haavoihin on puoskari laittanut mustetta. Ei ole käyty oikealla lääkärillä vaan sen kauhean puoskarin pakeilla. Ja pienten ihmisten kautta se asia valkenee koko kauheudessaan, puoskarin luona on paljon kävijöitä.

Opetus
Tekstissä esiintyvät jälleen nuo fariseukset. Päivän evankeliumista löydämme jälleen Nikodemoksen. Hän ei oikein sovi siihen kuvaan, joka meillä useimmilla on fariseuksista. Hänellä, Nikodemoksella, on avoin asennoituminen Jeesukseen. Hänellä oli ollut monia kysymyksiä mielessään ja siksipä hän menikin Jeesuksen luo saadakseen vastauksen, aluksi yöllä ettei kukaan näkisi, tai paremminkin myös siksi ja sanotaan se vielä kerran, että yöllä ovat oppineet yleensä tavanneet keskustella ja muutenkin työskennellä. Ja nyt päivän tekstissämme näemme kuinka Nikodemos varovasti alkaa todistamaan Jeesuksesta uskonveljilleen. Usko oli saanut sijaa ja se oli kasvanut uusiin mittoihin. Ja kun Nikodemos vielä kerran ilmestyy evankeliumissa esiin on hän rohkea todistaja: Ristiinnaulitsemisen jälkeen hän on yhdessä Joosef Arimatealaisen kanssa hautaamassa Jeesusta.

Mitä on epäusko?
Mutta sille emme voi kuitenkaan mitään että epäusko yllättää välillä. Miten siis on? Pitäisikö epäuskokin nähdä hyvässä ja positiivisessa valossa? Joka näkee lapsen kasvavan, näkee sen että välillä lapsi ei fyysisesti juuri kasva, on siis hitaampia kasvun jaksoja. Tärkeintä on kuitenkin että kasvua on. Sama Jeesus joka päivän evankeliumimme mukaan oli puhunut niin ainutlaatuisesti kutsui opetuslapsensa sanomalla heille: ”Tule ja seuraa minua.” Samasta voimme aloittaa tänäänkin. Usko tulee matkalla. Siihen meillä on Jeesuksen lupaus.

Antaisiko meille vielä voimia myös seuraava vanha viisaus: ”Jos luullaan, että pitää uskoa johonkin mahdottomaan, niin on lohduttavaa kuulla ettei kenenkään tarvitse uskoa muuhun kuin tosiasioihin. Jos joku on lähdössä matkalle ja katsoo aikataulusta, että lentokone lähtee klo 12, ja ostaa vielä siihen lipunkin, niin se ei ole vielä uskomiseen verrattava asia: se on epäuskoa. Uskomista on se, että lähdetään liikkeelle jotta lentokoneeseen ehditään.

Lopetus
”Mä mistä löytäisin sen laulun, sen laulun muita paremman.” Tuon niminen iskelmä oli hyvin suosittu kolmisenkymmentä vuotta sitten. Tämän päivän evankeliumin äärellä voimme kysyä: ”Mä mistä löytäisin sen miehen, sen miehen muita suuremman, sen josta edelleenkin voidaan sanoa: ”Yksikään ihminen ei ole koskaan puhunut sillä tavoin kuin hän.”

Meidän tulee ottaa oppia Nikodemoksesta ja hänen avoimuudestaan Jeesuksen edessä. Saamme tulla kysymyksinemme hänen luokseen, saamme kuulla mitä hänellä on sanottavanaan. Saamme kohdata hänet. Kaiken tämän voimme tehdä lukemalla hänen sanojaan ja kuulemalla hänen todistustaan. Näin voi usko nousta meistä esiin. Jeesuksen persoonassa itse Kaikkivaltias Isä Jumala tuli ihmisten keskelle. Ja juuri tämän takia, ja ainoastaan vain tämän takia, ihmiset sanoivat: ”Yksikään ihminen ei ole koskaan puhunut sillä tavoin kuin hän.” AMEN.

Oikea ja väärä turvallisuus — 16. Sunnuntai helluntaista — Jumalan huolenpito. 3. vsk.

16 sunn. Helluntaista

Jumalan huolenpito - Hyvä osa.
24 sept MMVI Saarna Auran kirkossa
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Oikea ja väärä turvallisuus.
Omelia DOC


Evankeliumi: Matt: 6:19-24.
Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, missä koi ja ruoste raiskaa ja missä varkaat murtautuvat sisään ja varastavat.  Vaan kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen, missä ei koi eikä ruoste raiskaa ja missä eivät varkaat murtaudu sisään eivätkä varasta. Sillä missä sinun aarteesi on, siellä on myös sinun sydämesi. Silmä on ruumiin lamppu. Jos siis silmäsi on terve, niin koko sinun ruumiisi on valaistu.  Mutta jos silmäsi on viallinen, niin koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, kuinka suuri onkaan pimeys!  Ei kukaan voi palvella kahta herraa; sillä hän on joko tätä vihaava ja toista rakastava, taikka tähän liittyvä ja toista halveksiva. Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa.


Alkukertomus amerikansuomalaisesta Jaakosta
Eräs nuori mies, 18-vuotias nuorukainen, matkasi kerran Amerikkaan, joskus viime vuosituhannella. Miehen nimi oli Jaakko. Siellä tavattiin viettää varsin kiertelevää elämää. Milloin kalastettiin Alaskassa lohia, milloin taas oltiin tukkijätkänä Michiganin suurissa metsissä tai oltiin kaivostöissä. Jaakon äiti oli hurskas nainen, joka rukouksissaan muisti usein poikaansa. Ja poika muisti äitinsä opetukset. Kiihkeän ja kiireisenkään elämän keskelläkään ei nuorukainen saanut äitinsä opetuksia pois mielestään.

Myöhemmin hän kertoi: ”Olimme vaihtaneet toverini kanssa monta kertaa työpaikkaa ja jouduimme sitten lopulta kaivamaan kultaa. Saimme sitä melkoisen määrän, jolla toimeentulomme olisi taattu ainakin muutamiksi kuukausiksi eteenpäin. Eräänä yönä herätti toverini minut ja sanoi: ”Jaakko, olen saanut kuulla, että muiden kullankaivajien varasto on vartioimatta. Lähtekäämme täältä hiljaa ja ottakaamme tuo kulta, niin olemme rikkaita miehiä koko elämämme.”-En lähde. Äläkä mene sinäkään. Emme rikastu koskaan varastamalla, ja äitini on opettanut, että varastaminen on vastoin Jumalan pyhää tahtoa. Ja niin Jaakon toverikin ryömi häpeissään takaisin vuoteeseensa, eikä varkautta tapahtunut. Äidin opetus oli pysynyt Jaakon mielessä.

Jeesuksen sanojen selitys.
Jeesuksen sanat aarteiden kokoamisesta taivaaseen ovat askarruttaneet aina sananselittäjien mieltä. Varmastikin on selvää se, mitä hän tarkoitti katoavilla maanpäällisillä aarteilla. Tuohon  aikaan  ei  ollut  pankkeja  joihin  rahaa  talletettiin. Vauraus  näkyi  omaisuudessa.  Talo  saattoi  olla  iso  ja  karjaa  paljon. Varallisuus  näkyi  tuossa maisemassa hienojen  mattojen  määrässä ja  siinä paljon hinoja ja kirjailtuja kankaita talossa oli. Varallisuus  näkyi vaion korújen, rannerenkaiden, nilkkarenkaiden ja sormusten määrässä. Ja kun rosvo iski taloon saattoi kaikki olla mennyttä, ja vaimokin koruineen päivineen.

On  vaikea käsittää mitä ovat vahingoittumattomat ja katoamattomat, ja vieläpä loppumattomat aarteet taivaissa. Yleensä tapaamme ajatella että taivas on kuoleman jälkeinen autuuden paikka, mutta tässäpä kohden Jeesus ei asettanutkaan mitenkään vastakkain tämän ja tulevan maailman elämää. Taivaalliset aarteet eivät voi tarkoittaa ihmisen hyviä tekoja, joita koottaisiin ajallisen elämän aikana ikään kuin taivaalliselle pankkitilille ja joita sitten pääsisi nauttimaan kuolemansa jälkeen. Jeesus torjui ansio-opin.Tässä evankeliumitekstissä taivas onkin Jumalan peitenimi. Jumalan ja mammonan palveleminen tarkoittaa samaa kuin aarteiden kokoaminen taivaaseen tai maan päälle.

Saamme valaistusta tähän kysymykseen eräästä toisesta Uuden testamentin kohdasta: "Oli rikas mies, joka sai maastaan hyvän sadon. Hän mietti itsekseen: 'Mitä tekisin? Minun satoni ei mahdu enää mihinkään.' Hän päätti: 'Minäpä teen näin: puran aittani ja rakennan isommat niiden sijaan. Niihin minä kerään koko satoni ja kaiken muun, mitä omistan. Sitten sanon itselleni: Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!' Mutta Jumala sanoi hänelle: 'Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut — kenelle se joutuu?' "Näin käy sen, joka kerää rikkautta itselleen mutta jolla ei ole aarretta Jumalan luona." Niin; koota rikkauksia itselleen ja olla rikas Jumalan tykönä. Siinä se on. Kyse on siis maakeskeisen ja taivaskeskeisen elämäntavan vastakkaisuudesta. Ne katoamattomat aarteet ovat siis jo tässä elämässä omistettavissa. Mutta evankeliumi-teksti opettaa edelleen, että tosi rikkauden omistaminen edellyttää arvojen asettamista oikeaan järjestykseen. ”Aarre taivaassa” merkitsikin siis Jeesuksen puheessa Jumalan omistamista. Ja sellaisenaan se on Jumalan ja lähimmäisen rakastamista. Katoamaton aarre on Jumala, jota saa lähimmäisissään rakastaa. Tämän opetuksen oli amerikansuomalainen Jaakkokin oppinut äidiltään; ei ehkä noin sanankääntein mutta kylläkin sisällöin.

Väärä ja oikea turvallisuus.
Mutta ihmistä uhkaa jatkuvasti sokeus, niin kuin päivän tekstissäkin mainitaan. Jos turvallisuuden tunteemme perustuu pääasiassa mammonaan, toisin sanoen omaisuuteen tai jonkin määrätyn ihmisryhmän antamaan turvallisuuteen, silloin tämän turvallisuuden säilyttäminen määrää aina sen näkökulman, josta katselemme kaikkia asioita. Ihminen ei pysty käyttäytymään toisin; niin tärkeää on turvallisuudentunne. Kuitenkin Jeesus julistaa tekstissämme, että ihmisen on mahdollista vapautua mammonan herruudesta, jos hänen turvallisuutensa perustuu Jumalaan. Ja juuri näitä aarteita Jeesus kehottaakin meitä kokoamalla kokoamaan, toisin sanoen etsimällä etsimään jumalayhteyttä, sitä viljelemään ja vahvistamaan. Tiedämme kuitenkin toisaalta, että usko on lahja Jumalalta. Mutta toisaalta tiedämme myös, että näitä Jumalan valtakunnan salaisuuksia on kätkettynä Jumalan sanaan, joka voi tulla todeksi meissä ja sydämessämme. Se tuo mukanaan oikean perusturvallisuuden, joka pysyy erilaisissa elämänoloissa. Olisiko juuri tästä ollut kysymys Ameriikkaan muuttaneen nuoren miehen elämänasenteessa.  AMEN.

Vain yksi tie tuo totuutta ja luo elämää — 9. Sunnuntai helluntaista - Totuus ja harha. 3. vsk.

9. Sunnuntai  helluntaista
Totuus ja harha
06 aug MMVI Saarna Auran kirkossa
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Vain yksi tie tuo totuutta ja luo elämää
Omelia DOC


Matt. 7: 24-29 3. vsk
Jeesus sanoo:  »Jokainen, joka kuulee nämä sanani ja tekee niiden mukaan, on kuin järkevä mies, joka rakensi talonsa kalliolle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, mutta se ei sortunut, sillä se oli rakennettu kallioperustalle. Jokainen, joka kuulee nämä sanani mutta ei tee niiden mukaan, on kuin tyhmä mies, joka rakensi talonsa hiekalle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, ja se sortui, maan tasalle saakka.»

Kun Jeesus oli lopettanut puheensa, kansanjoukot olivat hämmästyksissään hänen opetuksestaan. Hän opetti niin kuin se, jolle on annettu valta, ei niin kuin lainopettajat.


Evankeliumi: Matt. 7: 13-14 2. vsk
Jeesus sanoo:  »Menkää sisään ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen. Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!»

Evanbkeliumi: Matt. 7: 15-23 1. vsk
Jeesus sanoi opetuslapsilleen: »Varokaa vääriä profeettoja. He tulevat luoksenne lampaiden vaatteissa, mutta sisältä he ovat raatelevia susia. Hedelmistä te heidät tunnette. Eihän orjantappuroista koota rypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita. Hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, huono puu kelvottomia hedelmiä. Ei hyvä puu voi tehdä kelvottomia eikä huono puu hyviä hedelmiä. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, kaadetaan ja heitetään tuleen. Hedelmistä te siis tunnette heidät. Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon.  Monet sanovat minulle sinä päivänä: ’Herra, Herra! Sinun nimessäsihän me profetoimme, sinun nimessäsi me karkotimme pahoja henkiä ja sinun nimessäsi teimme monia voimatekoja.’ Mutta silloin he saavat minulta vastauksen: ’En tunne teitä. Menkää pois minun luotani, vääryydentekijät!’»


9. Sunnuntai helluntaista on teksteineen mielenkiintoinen rakennelma. Päivän evankeliumi-teksteinä kolmen vuosikerran kierrossa on eräänlainen jatkokertomus jossa vain osat ovat menneet vähän sekaisin. Näin kolmannen vuosikerran ollessa vuorossa ne on hyvä lukea oikeassa järjestyksessä jotta saamme tämän päivän evankeliumitekstiin jonkin verran taustaa.

Monesti kirkkoamme on sanottu järjen kirkoksi. Se kantaa mukanaan paljon siitä millainen oli suuren kapinallisen Martti Lutherin tapa ajatella, tai sitten meidän pohjoisten kansojen  kirkonmiesten ajattelutapa on samansuuntainen kuin tuon , sanotaanko sitten kirkkoisämme. Aitoluterilaiseen elämäntapaan meillä ei ole paluuta, sen minkä tänä päivänä käsitämme luterilaisuudeksi on monessa suhteessa yksi historiallinen sovellutus. Mutta perimmäisessä tavassa ajatella uskonasioista toimimme paljolti samoin kuin noin 500 vuotta sitten. Vain  vähän on tarpeen. Puhe ahtaasta portista sopii hyvin luterilaiseen armon julistukseen. Se ajattelutapa johon aivan alussa viittasin edellyttää sitä, ettemme oletakaan tarpeellisen olevan paljon, ihmisen pelastumiseen riittää viime kädessä hyvin vähän. Juuri tässä kohdassa kohtaa uskoamme on järjellä jotain tekemistä. Yleensä lähinnä yksinkertainen selitys on oikea, ei pidä olettaa enempää kuin on kohtuudella tarpeen. Etsiessään armollista Jumalaa ajatteli Luther juuri näiden varsin yksinkertaisten sääntöjen mukaan, vaikka hänelle olisi ollut kauhistus jos joku olisi väittänyt, että hän olisi oman järkensä avulla voinut tulla tuntemaan Jumalan armon. Niin ei pidä väittäkään, toisaalta järkeä vaaditaan uskonnollisen ajattelun johdonmukaisena pitämisessä.

On hyvin tavallista, että erillisiä raamatunlauseita käytetään aivan niiden oikeasta asiayhteydestä erotettuna. Joskus päivän evankeliumi-teksti näyttää saksitulta, taas erotetulta siitä laajemmasta yhteydestään. Päivän Matteuksen teksti, muutama lause, on todellakin Vuorisaarna, puhekokoelman lopusta, mutta irrallisina nämä Vuorisaarnan sanat toimivat harvinaisen hyvin, irrallisia ne ovat itse kokonaisuudessakin.

Irrallisia, mutta eivät merkityksettömiä. Nekin kantavat luonnollisesti mukanansa syntyhetkensä sanoja. Matteuksen puhe on kauttaaltaan hyvin harkittua. Jokainen ylöskirjattu Jeesuksen sana oli tärkeä hänen seurakunnassaan. Ne Jeesuksen sanat jotka olivat tuossa yhteydessä säilyivät olivat eläneet paljolti sen vuoksi, että niitä tarvittiin arkielämässä ja monissa kiistatilanteissa. Paljon jäi kirjaamatta ylös. Matteus on yksi todistus asioista. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin saattoi Johanneksen evankeliumin kirjoittaja todeta seuraavasti: ”Paljon muutakin Jeesus teki. Jos kaikki vietäisiin kohta kohdalta kirjaan, luulen, etteivät koko maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka pitäisi kirjoittaa.” Nuo ovat Johanneksen evankeliumin viimeiset sanat.

Matteuksen evankeliumin kirjoittaja ja Vuorisaarnan koostaja teki siis harkittua työtä. Kysymys ahtaasta portista ja avarasta portista eli siis tuossa varhaisessa seurakunnassa. Jeesuksen sanat asettuvat kehotuksen muotoon. Alkukirkon tilanteessa, jossa kristityt olivat pieni, vainottu vähemmistö, oli tarpeen muistuttaa oikeassa opetuksessa pysymisestä. Tällä tavalla haluttiin vahvistaa omaa kilvoittelua. Mutta sama teksti koskee meitäkin tänään

Päivän evankeliumi on siis osa isompaa kokonaisuutta ja sitä voida myöskään ymmärtää ilman seuraavia sanoja. »Menkää sisään ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen. Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!» ( Matt. 7: 13–14)

Sanat siitä, että monet kulkevat lavealla tiellä ja vain harvat löytävät kaidan, vaativan tien, kuulostaa ahdistavalta. Onko usko siis enemmistön elämäntavan ja vakaumuksen hylkäämistä? Onko suuri yleisö, kansan suuri enemmistö auttamatta väärillä jäljillä? Ei kai asia näin yksinkertaista voi olla, vaikka pitäisi etsiä sitä yksinkertaisinta selitystä?

Mitähän on tämän päivän lavea tie ja kaita tie? Ehkä voimme enemmän pohtia sitä, mikä on lavea tie, ikään kuin sulkea pois sellaista mikä ei ole välttämätöntä. Etsiä siis sitä olennaisinta. Olennaiseen ei kuulu pikaisten hengellisten, tai pikemminkin mielellisten kokemuksien etsiminen. Meidänkin kirkossa on viime aikoina näkynyt merkkejä siitä, että pelkkä sana ja sakramentit eivät riitä. Joistain meille vieraista asioista yritetään tehdä näkyviä armon merkkejä. Aivan päivän evankeliumitekstimme jälkeen luemme Jeesuksen varoituksen vääristä profeetoista...

Nimittäin Vuorisaarnan viimeisillä jakeilla on kuitenkin tietty tähtäyspiste, nimittäin ns. väärät opettajat. Toisaalta voimme aiheellisesti kyseenalaistaa, ymmärtäen vuorisaarnan olevan ennen kaikkea tilaus tiettyyn tarpeeseen, vaatimuksen siirtää sen sisältö antamaan valoa nykypäivän ihmiselle. Ovatko tuon ajan väärät profeetat verrattavissa meidän aikamme ja tulevan ajan mahdollisiin vääriin profeettoihin? Hyvän ja toimivan julistuksen tulisi aina herättää uusia ajatuksenkulkuja ja suorastaan kiihottaa mielikuvitusta. Väärien profeettojen tunnistamiseksi on siis pieni spekulaatio aina paikallaan.

Väärä profeetta voi olla jokin muotifilosofi, populääriteologi tai yksioikoinen ihminen, joka yrittää kangistaa opetuksen yhteen muottiin tai toimintamalliin, tai joka jopa siihen paljon puhuttuun aikakausi-tunnelmaan vedoten julistaa kaiken  olevan luvallista kunhan se vain tuo sinulle hyvän olon. Tähän sopivat hyvin apostoli Paavalin sanat: ”Älköön kukaan pettäkö  itseään. Jos joku teistä on olevinaan viisas tässä maailmassa, hänestä täytyy ensin tulla hullu, jotta hänestä tulisi viisas.”

Paljon meillä ilmenevästä kärsimyksestä johtuu jonkin asian yksipuolisesta tulkinnasta, ja yrityksestä pakottaa kanssaihmiset samaan muottiin itsensä kanssa. Vuorisaarnankin ottaminen sosiaaliseksi ohjelmaksi voisi johtaa valtiollisella tasolla toteutettuun taantumukselliseksi leimaantuvaan sosiaaliseen järjestykseen, jossa toisia tulkintoja, mielipiteitä ei enää siedetä, monimuotoinen politrukismi kukoistaa; maailma näkee jälleen työleirejä, karkotuksia, etnisiä puhdistuksia, kidutusta ja kuolemanrangaistuksia, ja seurakunnat täynnä vara-Jeesuksia kuin sieniä sateella...

Kehittynyt yhteiskunta sallii sanan- ja mielipiteenvapauden. Se sietää jopa sen laillisen järjestyksen kumoamista ajavia liikkeitä ja puolueita. Se sallii omien väärien profeettojen toiminnan. Seurakunnankin on siedettävä moniarvoisuutta, jopa lähimmäisiä, joilla näyttää mielestämme olevan merkillisiä käsityksiä monista asioista. Väärien profeettojen tunnistaminen ja ”tuomitseminen” on kaikessa paradoksaalisuudessaan edellyttänyt aina sitä mistä vuorisaarnakin varoittaa: tuomitsemisesta. Epätäydellisyydestä juontuva ja moniarvoisuuden luoma vastavoimakenttä voi olla hyvä lääke suvaitsemattomuuden ohjelmallista puhkeamista vastaan. Mutta jossain on oltava tietty raja.  Totuus hyvästä seurakunnan hoitamisesta lienee jossain vallattoman Korintin seurakunnan ja sotilaallisesti johdetun kansankirkon välillä.

Ahtaalle portille tuleminen on sitä, että omatuntomme särkyy Pyhän Jumalan edessä, näemme lähimmäistemme kärsimyksen ja sen että emme voi omin voimin päästä siitä portista sisälle. Monella omat asiat ovat hoitamatta. Siitä huolimatta tai ehkäpä juuri siksi on aikaa pohdiskella muitten ihmisten pelastumista. Onhan sellainen puuha ehkä mielenkiintoistakin, kun saa keskustella uskonnollisen elämän monikirjavuudesta. Mutta on syytä muistaa, että katsomossa istuva penkkiurheilija ei koskaan voita kilpailua.

Puhe kilvoittelusta, jos se käsitetään väärin, voi johtaa ajatukseen, että me omin voimin saisimme uskon...  Yksinkertaista on tässäkin uskoa siihen, että kaikki hyvä voi tulla vain yhdestä lähteestä; ylösnousseesta Jeesuksesta Kristuksesta. Ihmisten temppujen varaan emme voi mitään rakentaa... Vain Kristuksen ja hänen sanojensa voimasta saamme elää... Siinäkö on se ahdas portti. Taitaapa olla ja onkin juuri niin. Yksinkertaisin ja tässä tapauksessa meistä riippumaton tekijä on kaiken selitys. Vain yksi tie tuo totuutta ja luo elämää.

Paljon muutakin olisi päivän evankeliumista olisi kerrottavaa, vielä enemmän Vuorisaarnan kaikista vivahteista, päivän aiheesta, mutta siihenpä ei tämä päivä taitaisi riittää...  AMEN