perjantai 24. joulukuuta 2010

Ymmärrys on kuulijan korvissa, mutta mitä tahdomme? — Jouluaatto — Lupaukset täyttyvät.

Ymmärrys on kuulijan korvissa, mutta mitä tahdomme?
Jouluevankeliumin henkilögallerian III saarna. Lukija.
Jouluaatto
Saarna 24 dec mmx
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Omelia DOCG

Evankeliumi: Luuk. 2: 1–20
Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa. Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa. Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: »Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.» Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen: – Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.

Näkökulma lukijassa
Meille suomalaisille on tuttu sanonta, vanha sanonta, ”kauneus on katsojan silmissä!” Näin varmasti on, mutta mitä tulee tekstin ja sellaisen perinteisen tekstin kuin jouluevankeliumin kuulemiseen niin voimme sanoa varmasti myös ”ymmärrys on kuulijan korvissa.” Näissä kahdessa väitteessä ”kauneus on katsojan silmissä” ja ”ymmärrys on kuulijan korvissa” on tietenkin molemmissa kyse siitä, mitä ihmisen päässä niin sanotusti tapahtuu, sillä ei noita asioita päätä ja arvota silmä eikä korva! Ja juuri kuulemisessa ja näkemisessä on myös kyse siitä, että olemme menneisyytemme vankeja ja orjia.

Uudistuminen on perin vaikeaa vaikka maailma on täynnä persoonallisen näköisiä ihmisiä, lopulta yhtä kauniita kaikki, ja mielenkiintoisia tekstejä lukea ja kuulla. On vaikea päästä eroon arvostuksista ja päähänpintymistä, ja sitten kun on veilä riesana se viheliäinen alitajuntakin. Niin, ymmärrys on tosiaankin kuulijan korvissa. Tällaiseen tulokseen päätyy nykyään jokainen kirjallisuuden asiantuntija. Kun joku kirjoittaa jotakin niin asia on vain niin, että hän ei voi sen jälkeen juuri vaatia keneltäkään kirjaimellista tulkintaa. Kaikki on sen jälkeen alttiina muutokselle. ”

Ajat muuttuvat ja me niiden mukana on myös sanottu.” Suurella vaivalla laaditut laitkin muutetaan kerran ajan vaatimuksia vastaavaan muotoon ja niitä tulkitaan ja niiden tulkinnoista etsitään ennakkotapauksia.

Yksi kaikkein ihmeellisimmistä teksteistä mitä maailmassa on, ellei peräti ihmeellisin on Luukkaan jouluevankeliumi. Niinpä ei ole ihme että jouluevankeliuminkin on elänyt elämäänsä kohta kahden vuosituhannen ajan ja tulee sitä vielä elämään, niin kauan kuin Jeesuksen Kristuksen kirkko täällä elää ja on. Kun siis kuuntelemme jouluevankeliumin sanomaa niin meissä tapahtuu aina jotakin jotakin. Nimittäin se mitä odotamme ja haluamme luo aina kulloisenakin kuulemishetkenä sen tulkinnan. Eri asia onkin sitten se, lähteekö se elämään elämää joka luo jotain uutta ja tuo muutosta omaan elämäämme. Tai voimme sanoa, saako se lähteä elämään ja rikastuttamaan omaa ja lähimmäistemme elämää.

Luukas ja lukijat
Olemme tässä kolmena edellisenä vuonna koettaneet paneutua Luukkaan evankeliumin henkilögalleriaa pienen yleisluontoisen johdannon kera, ja miettimällä sitä mitä tarkoittaa se, että jouluevankeliumi on kahden ruhtinaan kertomus, ja viime vuonna puhuimme paimenista. Tänä vuonna puhumme yhdestä hyvin tärkeästä henkilöstä joka liittyy jouluevankeliumiin hyvin olennaisesti. Niin olennaisesti, että ellei tuota henkilöä ei olisi niin ei olisi myöskään jouluevankeliumia. Kukahan se oikein mahtaisi olla? Jos joku arveli, että se oli Luukas niin kyllä erehtyi hieman. Tärkeähän hän oli koska oli koko evankeliumin ihmisperäinen laatija, mutta sen olisi toki voinut kirjoitta joku muukin.

Tänään puhumme vielä hieman jouluevankeliumin lukijasta ja kuulijasta, kenestä tahansa meistä. Varmastikin tänä päivänä Luukas myös itse ihmettelisi mitä hän oikein on kirjoittanut! Tietysti on eri asia millainen on hänen olinpaikkansa tänään. No sitä emme pohdi sen enempää, mutta voimme ajatella että jos hän ei olisi kuullut omaa jouluevan-keliumiaan liki kahteentuhanteen vuoteen niin ihmetys voisi olla suuri! Nimittäin josku sitä on ihmeissään vaatimattomampikin kirjuri omien vaatimattomien kirjoitusten äärellä ja paljon pienemmällä perspektiivillä.

Odotuksemme eivät ole Jumalan odotuksia
Tänä jouluna on puhuttu siitä kuinka sosiaalinen pahoinvointi on suurta ja ihmiset ovat eriarvoisia. Asia on varmasti totta ja tällaisten seikkojen poistamiseksi on tehtävä työtä. On varmasti totta että tuollaisissa sanoissa kuvastuu jotain mikä on aivan varmasti totta ja vieläkin todempaa. Mutta kun pitäisi nähdä asioiden taakse. Eikä siinä ole mitään mieltä, että välillä julistetaan armoa ja välillä sitten lakia eli ihmisten syntisyyttä kelvottomuutta tai sitten jos asiaa ei uskalleta sanoa oikein kunnolla ääneen niin puhutaan vain sosiaalisesta eriarvoisuudesta.

Asia on vähän sama kuin menisit lääkärille mutta sinua tutkimatta lääkäri vain toteaisi sinun olevan sairas ja kuvailisi yleislaveasti oireitasi ja lopuksi toivottaisi jaksamista ja parhaassa tapauksessa joulun alla Hyvää joulua! Oikea lääkäri tutkii sinut ja määrää lääkkeet jotta paranemista voidaan nopeuttaa ja tuhoisat seuraukset jopa välttää. Ja jos lääkäri on oikein hyvä niin hänpä kehottaa, jos se vain on mahdollista, parantamaan elämäntapoja. Jos vaivat johtuvat tuhoisista elämäntavoista niin vastuu terveydestä sälytetään potilaallekin. Yhtä kaikki jos tämä rinnastus tuodaan tähän päivään ja vaikkapa kirkkomme menoon niin herää tietysti kysymyksiä.

Kun Jumala suunnitelmansa mukaisesti toimi ensimmäisenä jouluna niin ei kysytty mitään kansalaismielipiteitä. Ei mielipiteitä siitä mikä on mahdollisesti loukkaavaa ja mitä on vaikea hyväksyä. Täysin toinen todellisuus murtautui maailmaamme ja ikuisiksi ajoiksi. Jumalan poika syntyi maailmaan ja eli kanssamme ollen uskollinen hamaan ristinkuolemansa saakka. Lopetus Mutta siitä huolimatta jouluevankeliumin totuus rakentuu vasta kuulijan korvissa ja pään sisässä. Mutta jos haluamme etsiä siitä yhden asian josta lähdemme liikkeelle, niin käyköön siihen sitten sanat ”Älkää pelätkö!”

Lopuksi
Jouluevankeliumin sanoma pätee kaikkina muinakin päivinä kuin jouluaattona ja joulupäivänä. Sen on oltava totta jokaisena päivänä ja sen on tultava tulkituksi, ja todeksi korvissamme ja mielissämme. Kun se on kuultu niin vastuu on lukijoilla. Mutta älkäämme pelätkö tässäkään! Armoa saamme jälleen kerran ja se on siinä, että voimme edetä eteenpäin rauhallisesti. Kirkko on tehnyt matkaansa jouluevankeliumin kanssa jo kohta kaksi tuhatta vuotta eikä loppua näy. Mikään ei ole tuota matkaa pysäyttänyt eikä tule pysäyttämäänkään. Jouluevankeliumi saa tehdä työtänsä ja se mitä siinä sanotaan ei ole ihmisten aikaansaannos, ei minkään kyselyn tulos, se ei ole minkään uudistuksen eikä muuttamisen tulos. Se on kutsu ja haaste meille kaikille ja tulkinta on meidän korvissamme ja päässämme. Jos pysähdymme sen äärelle niin se tekee meissä varmaa työtänsä, sillä se ei ole ihmisten tekoa. AMEN.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Outo maa ja oudot ihmiset — Itsenäisyyspäivä — Kiitos isänmaasta. Epistolassaarna.



Outo maa ja oudot ihmiset
Itsenäisyyspäivä
Kiitos isänmaasta
Saarna 06 dec mmix
Kirkkoherra Torsti Äärelä
V saarna apostoli Paavali Areiopagi-puheesta
Epistolasaarna
Grande omelia



Saarnateksti: Ap. t. 17: 24–3
Paavali puhui: »Jumala, joka on luonut maailman ja kaiken, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. Häntä ei myöskään palvella ihmiskäsin, ikään kuin hän tarvitsisi jotakin – itse hän antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken muun. Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet. Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Ovathan muutamat teidän runoilijannekin sanoneet: ’Me olemme myös hänen sukuaan.’ Koska me siis olemme Jumalan sukua, meidän ei pidä luulla, että jumaluus olisi samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi, kuin ihmisen mielikuvituksen ja taidon luomus. Tällaista tietämättömyyttä Jumala on pitkään sietänyt, mutta nyt sen aika on ohi: hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen.»

Jälleen kerran Paavalin Areiopagi-puheen äärellä:
Paavalin puhe ateenalaisille antaisi meille aiheen pitää monta saarnaa, saarnoja aivan loputtomiin ja loputtomiin. Näkökulmaa voi aina vaihdella ja silti löytyy aina jotain uutta. Jos otamme tänä vuonna yhden lauseen jota ryhdymme tarkastelemaan niin emme siinäkään pääse kovin pitkälle ellemme onnistu kiteyttämään jotain aivan lyhyeen. Suomi, suomalaisuus ja suomalaiset ovat meille erittäin tärkeitä asioita ja voimme ottaa tuosta kappaleesta yhden lauseen johon nyt tarkemmin paneudumme.

Sittemmin olemme saaneet kuulla aivan omilta tahoiltamme että olemme outo ja särmikäs porukka ja hyvin epähierarkkista porukkaa. Eräässä internetin verkkopäiväkirjamaailmassa arvosteltiin eilen kovastikin sitä pitääkö esim. Linnan juhlia viettää. Ajatellaanpas tätä omaa kirkkoamme ja Linnan juhlia. Ei siellä ole montaa kertaa enemmän tilaa kuin täällä ja sinne ahtautuu kaksituhatta ihmistä. Ja millaisia ihmisiä? Ihan kaikenlaisia ihmisiä. Tasavallan presidentti voi kutsua sinne kenet tahansa pienen ihmisen jonka hän on tavannut maakunta-matkallaan. Samoissa juhlissa voi tämä ihminen kohdata kenet tahansa ja keskustella melkein mistä vain. Tällainen on mahdollista vain Suomessa ja tuon ns. maabrändityöryhmän mietinnössä on paljon totta.

Outo maa ja oudot asukkaat!
Kaiken lisäksi tänä syksynä Suomessa on saanut ensi illan varsin ihmeellinen ja mustan huumorin läpitunkema elokuva joka antaa meistä varsin oudon kuvan, vaikka joulupukista siinä puhutaankin. Tuo Rare Exports-niminen elokuva puhuu joulupukista mutta kyllä siitä välittyy kuva kummallisesta pohjoisesta talvi-kansasta. Taas saamme lisätodisteita siitä että maabrändi-työryhmä oli mietinnössään lähinnä oikeassa. Outoja olemme ja siitä emme pääse yli emmekä ympäri. Mutta eihän se ole mitenkään ihme jos mietimme millaisissa oloissa elämme. Tarkastelemme nyt sitä millaiseen maahan arpa meidän esi-isämme heitti!

Mutta kerrataan sitä ennen vielä tuo lause: “Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet.” Mutta mietitäänpä kerrankin kaikessa karmeudessaan mitä tämä maa voi meille kaikille vaikeimmillaan olla! Siis tarkastelemme aluksi tuon lauseen ensimmäistä puoliskoa : “Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat…”

Joka vuosi Suomea ja täkäläisiä asukkaita kohtaa kauhea, varma ja toistuva luonnonkatastrofi. Viimeistään joulukuussa suurimmassa osassa maata lämpötila on laskenut noin kymmenen astetta nollan alapuolelle, ja maassa voi olla jopa 30 senttiä paksu lumikerros. Ihmiset ovat oppineet varautumaan tähän ilmiöön joka voi kestää jopa varautumaan tähän ilmiöön joka voi kestää nykyään neljä kuukautta. Kansakunnan annaaleissa on muistoja jopa nykyistä paljon pitemmistä ja kovemmista jaksoista.

Kerran se joutui ylivoimaltaan massiivisen ja vihamielisen valtion hyökkäyksen kohteeksi pahimpaan aikaan; juuri sinä vuonna tämä luonnonkatastrofi ilmeni erittäin pahanlaatuisena. Kansakunta selvisi tästäkin koitoksesta kunnialla.
Tämä toistuva luonnonilmiö on opettanut suomalaiset selviytymään asiasta paremmin kuin mikään toinen arktinen kansakunta. Tosin siitä maksetaan kallis hinta. Etteivät ihmiset paleltuisi kaadettiin ennen vanhaan paljon puita jotka kuivattiin ja poltettiin talvella lämmikkeeksi. Riittipä niistä osa saunankin lämmittämiseen. Nykyään suomalaiset hankkivat maahansa kalliita fossiilisia polttonesteitä, ja onpa maahan rakennettu ytysähköä tuottavia laitoksia eniten päälukuun verrattuna, ja lisää on tuleman. Mutta elämä sujuu… Ja välillä hyvinkin. Yksi tämän vuoden kohokohdista oli se kun maamme noteerattiin maailman parhaaksi maaksi tietyllä tavalla arvovaltaisen Newsweek-lehden taholta. Silloin oli kieltämättä hyvä olla suomalainen, vaikka tuon lehden tutkimuksen sanoma hieman väärin käsitettiinkin.

Huolimatta vihamielisestä ympäristöstä tiet pidetään ajokuntoisina. Raihnaisellekin ja vanhalle ihmiselle on kunnia-asia tehdä omat lumityönsä. Yhteiskunta toimii ja työssä käydään. Influenssa vaivaa maan kansalaisia maankauhealla tavalla joka talvi, mutta yhteiskunta menee eteenpäin. Mutta jos kansakunta velttoilisi niin sen väkiluku tippuisi nopeasti sille tasolle jolla se oli kansalliskirjailija Aleksis Kiven aikoina. Yhden talven jälkeen se olisi vain hieman enemmän kuin kymmenesosa nykyisestä. Joskus on käynytkin niin että kolmena vuonna peräkkäin kesä ei sitten oikein tullutkaan ja kymmenesosa väestöstämme kuoli.

Normaaleina talvina maa on mereltä käsin saarroksissa sillä siihen rajoittuva pohjoinen Itämeri on hyytynyt jäähän sulkien Suomenlahden, Pohjanlahden ja parhaimmillaan koko Itämeri on ollut jäässä. Laivat pääsevät silti Suomen satamiin sillä jää murretaan omin voimin. Lentoliikennekään ei ole täysin vihamielisistä olosuhteista huolimatta juuri koskaan lamaannuksissa.
Ulkopuolisen apua ei tarvita lumitöihin eikä jäänsärjentään. Tuossa maassa koko homma on parhaimmillaan hoidettu jopa niin, että ulkomaanvelkaa ei ole tarvinnut joinain vuosina ottaa ollenkaan. Kova luonto ja geeneihin saakka kaivertunut luonnonkatastrofin tunne ovat luoneet kovia ja karskeja ihmisiä. Kevään tullen jotkut toteavat vain kuivan lakonisesti: "Oishan tässä voinut käydä pahemminkin." Elämä ei ole helppoa täällä ja jos puhtaasti haluamme tänään kohottaa mieltämme suomalaisuudesta käsin niin tässähän sitä olisi. Elämme vaikeissa olosuhteissa ja olemme luoneet menestyvän kansakunnan ja joskus sitä vielä puolustaneetkin. Tällaiseen maahan arpa meidät on heittänyt…

Voiko Jumalan löytää ja miten?

Mutta entäs se lauseen toinen puolisko: “jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet.” Ensi ajattelemalta asioilla ei olisi niin paljon yhteyttä kuin aluksi luulisi. Joku voisi oikeutetusti kysyä sitä, miksi joku kansakunta on saanut niin vaikeat elinolot itselleen. Historiaa tunteva ja ymmärtävä löytää enemmän yhteyksiä: ei se ole ollut helppoa muillakaan. Pieni kansakuntamme on toisaalta elänyt intensiivisesti viimeiset kaksisataa vuotta kun isommat kansakunnat laskevat henkistä perinnettään kahden tuhannen vuoden taakse.
Jotta ymmärtäisimme asian kokonaisuudessaan. Siis nuo molemmat lauseen kappaleet yhdessä on meidän mietittävä mitä Isänmaa tarkoittaa Paavalin puheen valossa. Paavali on tyystin erilainen ihminen kuin me olemme. Jos hänellä oli maailma kotinaan ja aito uskonto niin miten oli hänen isänmaansa laita? Häntä pidettiin omiensa joukossa, juutalaisten joukossa, suurena petturina ja vääristelijänä.

Kaikki Jeesuksen seuraajatkaan eivät häntä hyväksyneet tuolloin eivätkä nytkään. Tänäänkin on paljon kastettuja kristittyjä joille Paavali on hyvin vastenmielinen henkilö opetuksineen. ”Hän on käsittämätön?” Ja silti, tehtiin mikä uudistus tahansa aidossa kristinuskon hengessä ei hänestä päästä yli eikä ympäri. Jos Paavalista halutaan päästä eroon niin silloin koko rakennelma joka kantaa nimeä kristillinen kirkko voidaan pistää puskutraktorilla nurin ja raamattukin heittää lattialle kuten siinä eräässä Uutisvuoto-ohjelmassa tehtiin. Mutta ettemme eksyisi jälleen kauas kysymyksestä ”Oliko Paavalilla isänmaata,” niin jatkamme…
Ehkä hän oli luopio-juutalainen mutta hänessä oli idullaan yksi ajatus josta juutalainen kansa vaellusvuosinaan kirjaoppineidensa suulla niin useasti puhui. Juutalaisella kansalla heidän vaellusvuosinaan ei ollut isänmaata. Juurevalle maanomistajalle voi olla vaikea käsittää sitä että jollakin ei ole ollut oikeutta omistaa maata, näin on ollut kirjattuna monien ihmisten valtakuntien lakeihin. Mitä Paavalilla oli? Mihin hän turvautui, mistä hän ammensi hämmästyttävät voimansa, rohkeuden joka ei todellakaan ollut tästä maailmasta, missä olivat hänen juurensa?



Ja sitten tämä Paavali puhuu vielä siitä että Jumala voidaan kenties hapuillen löytää! Olemme kuulleet sanottavan että Isänmaa olisi lahja. Lahja on meille asia jota kuuluu käyttää. Siitä saa nauttia ja siitä saa olla onnellinen kaikin puolin. Että meillä on Isänmaa ja rajamme on se lahjaa. Olemme saaneet olla turvassa ja rakentaa. Ja sitten etsiä Jumalan kasvoja ja hänen pyhää tahtoansa. Voi olla naivia ja lapsenomaista vetää asia näin helposti yksi yhteen, mutta miksi emme niin tekisi. Ja kaiken lisäksihän se on aivan totta.

Jumalan löytäminen oli Paavalille itselleen vaikeaa. jollakin tavalla se oli totta ja varmaa, mutta kuitenkin epävarmaa. Mutta oman isänmaansa hän tunsi aivan varmasti. Jokainen meistä tuntee varmasti lapsuutensa maiseman, senkin jälkeen jos se vaikka hävitettäisiin. Todellakin joku voi tuntea jokaisen kiven ja senkin mitä niiden alla on. Paavali 
tunsi hyvin oman isänmaansa, ja sitä isänmaata hän kantoi aina mukanaan. Hänen ja hänestä tulevien aikojen juutalaisten oppineiden kannettava isänmaa oli Jumalan sana. Kirjanoppinut ei tuona aikana eikä myöhemminkään tarvinnut kirjaa laukkuunsa, sana osattiin ulkoa ja vieläpä sen selityskin. Paavalilla, miehellä joka pelotta puhui ateenalaisille, joka pelotta esiintyi ateenalaisille, oli isänmaa. Ja hänen isämaansa tuli olemaan perustettu aivan toisella tavalla kestävimmille perusteille. Vaikka Paavali puhui kansoista ja heidän asuma-alueistaan näki hän aivan toisenlaisen isänmaan, hän näki paljon kauemmaksi ja hyvin selkeästi. Kansat tarvitsevat isänmaansa jonka he voivat rakentaa ja jossa he voivat ja saavat elää turvassa. Siellä he saavat etsiä Jumalan pyhää tahtoa ja kasvaa. Ja joskus joltakin kansakunnalta vaaditaan enemmän kuin muilta.

Kolme Isänmaata
Tässä Jumalanpalveluksessa olemme rukouksessa jolla lähestyimme Jumalaa puhuneet myös kodistamme tuonpuoleisessa josta käytämme nimeä Taivaallinen Isänmaamme. Sitten olemme muistaneet omaa Isänmaatamme ja vielä setvineet sitä mikä oli Paavalin kannettava Isänmaa. Kannettava Isänmaa ei ollut sidottu aikaan eikä paikkaan, ei keinotekoisiin rajoihin ja kaupunginmuureihin, vaan ihmisten sydämiin, sen rajat oli piirtänyt ja perustukset asettanut Pyhä Jumala. Saamme kiittää tänään Jumalaa näistä kolmesta Isänmaasta jotka meillä on. AMEN.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Kirkkobrändiäkö luomaan? — I Adventti — Kuninkaasi tulee nöyränä. 1. vsk.




Kirkkobrändiäkö luomaan?
I Adventti
Kuninkaasi tulee nöyränä
Saarna 28 nov mmx
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Grande omelia



Evankeliumi: Mark. 11: 1–10

Kun he lähestyivät Jerusalemia ja tulivat Betfageen ja Betaniaan Öljymäen rinteelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille: »Menkää tuolla näkyvään kylään. Heti kun te tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te niin teette, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä mutta lähettää sen pian takaisin.»
Opetuslapset lähtivät ja löysivät varsan, joka oli sidottu kujalle oven eteen. He ottivat sen. Paikalla olevat ihmiset kysyivät: »Mitä te oikein teette? Miksi te viette varsan?» He vastasivat niin kuin Jeesus oli käskenyt, ja heidän annettiin mennä. He toivat varsan Jeesukselle ja heittivät vaatteitaan sen selkään, ja Jeesus nousi ratsaille.
Monet levittivät vaatteitaan tielle, toiset taas lehviä, joita he katkoivat tienvarresta. Ja ne, jotka kulkivat hänen edellään ja perässään, huusivat:
– Hoosianna!
Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä! Siunattu isämme Daavidin valtakunta, joka nyt tulee!
Hoosianna korkeuksissa! 

Aloitus
Yksi meitä suomalaisia liikuttanut asia tällä viikolla on ollut ns. maabrändityöryhmän mietintö. Se katsoo pitkälle tulevaisuuteen ja luo näköalan siihen miten me tätä maatamme hoidamme ja olemme suomalaisia. Se luo toivoa ja uskoa ja tietyllä tavalla siinä yritetään uskotella suurta ilosanomaa meille kaikille. Eri asia sitten onkin siinä, onko tuo kaikki mitä tuossa 355-sivuisessa mietinnössä sanotaan ollenkaan uskottavaa?

Se kertoo meistä monella tavalla ja välillä ihan uskottavasti. Suomalaiset ovat poikkeuksellisella tavalla epämuodollista porukkaa ja meille ihan ominaisella tavalla outoa väkeä. Meillä on ihan mahdollista, jos tuon mietinnön ajatuksen-juoksua jatketaan, että Tasavallan presidentti voi käydä ärrällä, tietysti henkivar-tijoiden saattelemana, palauttamassa lottokupongin ennen lauantai-illan kello kahdeksaa ja päivitellä tutulle kiskanmyyjälle, että kuinka tämä taas pääsi unohtumaan ja että olipa hyvä kun adjutantti soitti ja muistutti asiasta. Muualla asia olisi todella suuren kummastelun aihe ja todella epäluontevaa ja arvotonta käyttäytymistä. No kyllä meiläkin on omat niuhomme ja paljon pienemmästäkin motkotetaan...

Koko selvitys tähtää kuitenkin tulevaisuuteen ja siinä on odottava näköala. Siinä asetetaan tavoitteeksi tulevaisuuteemme selkeä täyttymyksen tila joka on saavutettavissa ja aivan mahdollinen. Sen eteen pitää vain tehdä kovasti työtä ja koko ajan on oltava valmiina. Siinä uskotellaan että kun töitä tehdään kovasti niin päämääräkin saavutetaan aivan varmasti ja palkkamme on oleva suuri, todella suuri!

Kun nyt aloitamme jällen kerran kirkkovuotta tutulla tavalla niin tietysti voimme miettiä montakin asiaa. Mikä niistä on tärkein on epäolennaista, tärkeintä on että mietimme jotain. Siitä pienestäkin voi avautua iso näköala. Ja ylipäänsä minkä tahansa asian tarkastelu on hyväksi. Voimme löytää aivan erityisen näköalan. Voimme miettiä tänään vaikkapa sitä, mikä erityispiirre liittyy tämän päivän eli I adventin sanomaan? Ja onko se asia jonka löydämme ehkä laajemminkin koko kristinuskon ominaispiirre. No ehkä jäämme tässäkin vain yhteen jalkapallon ruutuun tai palapelin osaseen. Palapelejäkin kun on nykyään pallon muotoisia. Tällä kertaa lähdemme etsimään adventin syvintä olemusta siitä aivan itsestään, nimittäin adventista ja odottamisen näköalasta...

Päivän sanoma
Adventtihan tarkoittaa, kuten tiedämme, tulemista tai saapumista. Emme kuitenkaan pääse kovinkaan pitkälle, tässä emmekä missään muussakaan asiassa, pelkästään pysähtymällä pohtimaan sanan tai sanojen merkitystä. Mutta jos toteamme, että yksi kristinuskoon liittyvä ominaispiirre on odottaminen niin olemme erään hyvin tärkeän asian äärellä.


Mutta mitä pohjimmiltaan odotamme? Tietenkin sitä, että maailma ja se maailma jota elämme tulee päätökseensä. Kirkon tehtävänähän on viedä tämä maailmanhistoria päätökseen, eikä pelkästään vain johonkin suuntaan. Ja kun puhumme Jeesuksen tulemisen odotuksesta niin meidän tulee muistaa että kyse on siinä hänen toisesta tulemisestaan. Emmekä voi olla edes varmoja mitä silloin tapahtuu jos olemme rehellisiä. Mutta jotain tapahtuu, se on varmaa...

Jokainen aikakausi tietysti haluaisi nähdä hänen tulemisensa. Teemme varmasti viisaasti, jos irrotamme Jeesuksen henkilökohtai-sen paluun maan päälle mistä hyvänsä ja kaikista ennalta määrätyistä tapahtumista ja etukäteen odotetuista tapahtumista. Saamme olla varmoja vain yhdestä asiasta: Hän on luvannut tulla takaisin ja sitä me odotamme. Tätä se odottaminen on, tämä on se meidän uskontomme ominaispiirre. Tämä näkyy jo kristikunnan ensimmäisen teologin eli apostoli Paavalin ajattelussa. Hänen uskonsa on tietysti varmaa mutta toisaalta epävarmaa; jotain omistetaan jo nyt mutta ei kuitenkaan vielä.

Brändistä elämään
Tuo alussa mainitsemamme yhden maan eräänlainen tulevaisuusselonteko ja tavoiteohjelma herättää kysymyksiä. Jos siitä sanomme vielä yhden asian niin sanotaan sitten, että se on varsin, eikä edes varainkaan, vaan hyvin uskonto-neutraali. Ei varmasti sellaista tarkoituksellaan ja aliarvioiden, mutta kuitenkaan siinä ei kuvat sitä että kirkollamme ja sen opilla olisi paljoa painoarvoa yhteiskun-nassamme. Ellei sitten epämuodollisuutemme ja se kuuluisa outoutemme ole luterilaisuutemme meihin painama pysyvä jälki. Tämän saavat joskus psykohis-torioitsijat selvittää. Siis he jotka pohtivat syitä ajattelutapaamme ja toimintaamme hyvin laajoissa yhteyksissä.

Mutta herää nyt kysymys siitä, voidaanko tuollainen ohjelma tehdä kirkollekin? Ajatus ei todellakaan ole kaukaa haettu ja sitä on tavallaan eletty todeksikin. joka on seurannut kirkon elämää läheltä on nähnyt mietintöjä ja erilaisia ohjelmia vinoin pinoin. Niissä ei kyllä paljoa puhuta siitä että meidän pitäisi olla poikkeuksellisella tavalla epämuodollista porukkaa ja meille ihan ominaisella tavalla outoa väkeä.

Jos katsomme vaikka, no sanotaan sitä sitten kirkon tulevaisuuselonteoksi ja ohjelmaksi, dokumenttia nimeltä kirkon 2020 niin eihän se hyvänen aika ole mitään muuta kuin selvitys siitä millainen tavaramerkki kirkko haluaa olla kymmenen vuoden kuluttua. Siinä halutaan pelkästään määritellä sen suhde esivaltaan ja yhteiskuntaan. Ja ikävä kyllä kaiken taustalla paistaa huoli siitä että pystyykö kirkko säilyttämään asemansa ja ennen kaikkea verotusoikeutensa. Kirkko on myös varautunut siihen että tuloja ei enää ole siinä määrin kuin ennen vuonna 2020. Jos joku haluaa olla kriittinen ja laittaa sekaan hyppysellisen ilkeyttä niin voisi sanoa että tuo Kirkko 2020-kirjanen muistuttaa enemmän valtionvarainministeriön selvitystä kuin kirkon tavoite-ohjelmaa. Mutta kyllä se on lähetetty seurakuntiin Kirkkohallituksesta.

Tuossa samassa pikku kirjasessa puhutaan myös opillisista asioista, uusista henkisistä virtauksista, ja siitä mitä hengellisyys on. Tosin lyhyesti ja vain todeten että näitä hyvin tärkeitä asioita pohditaan toisessa yhteydessä ja pohdittavaa kyllä on.

Loppujen lopuksi tuossa laajassa maabrändi-työryhmän mietinnössä näkyy voimakas henki ja se on itse asiassa kovaa saarnaa ja taitavasti kirjoitettuna. Jos koko selvitys tähtää kuitenkin tulevaisuuteen ja siinä on odottava näköala niin se liippaa läheltä uskonnollista kielenkäyttöä. Siinä asetetaan tavoitteeksi tulevaisuuteemme selkeä täyttymyksen tila joka on saavutettavissa ja aivan mahdollinen. Kristillinen kirkkokin odottaa täyttä päivää ja erään virren mukaan vaeltaakin kohti sitä.

”Sen eteen pitää vain tehdä kovasti työtä ja koko ajan on oltava valmiina. Siinä uskotellaan että kun töitä tehdään kovasti niin päämääräkin saavutetaan aivan varmasti ja palkkamme on oleva suuri, todella suuri!” Tällainen ajatuksenjuoksu, joka maabrändi-mietinnön taustalla on, on sitten jotain muuta kuin luterilaisuutta, mutta uskonnolliseen ajatteluun verrattavaa kylläkin.

Lopetus
Suomalaisten pitäisi siis lähteä tavoittelemaan asioita jotka tekevät meistä menestyjiä ja vieläpä sen eteen on nähtävä paljon vaivaa, hyvin paljon vaivaa. Näin varmasti on hyvä tehdä. Ihmisten valtakunnissa saadaan paljon aikaan kovalla työllä, omistautumisella, suunnittelulla ja luovuudella. Periksi antamattomuus ja ongelmiin kiinni käyminen eivät todellakaan ole pahasta. Vanhat roomalaisetkin sanoivat jo että suunnaton työ on voittava kaiken. ”Labor improbus omnia vincit.” Ja näin on aivan varmasti.


Mutta päteekö tällainen uskon maailmassa, odottavan uskon maailmassa, kristittyjen kesken? Voimme kyllä luoda ihannekuvan siitä millainen on kristillisten ihanteiden mukaisesti rakennettu yhteiskunta ja maailma. Toisaalta elämme sellaisessa yhteiskunnassa. Edelleenkin voidaan sanoa että tämä Suomi on maailman luterilaisin maa ja aikoinaan yhteiskuntamme on rakennettu sellaisen ihanteen mukaisesti jossa Jumalan tahto voisi toteutua.

Voimme rakentaa parempaa maailma odotellessamme Jeesuksen Kristuksen TOISTA TULEMISTA, mutta meidän tulee muistaa yksi asia. Enemmän kuin mitään ihmislähtöistä kaipaamme varmuutta siitä että olemme armahdettuja ja pelastettuja. Että voimme jättää kaiken niin sanotusti koreampiin käsiin. Ja että voimme elää Jumalan lapsen turvallista elämää.

Vaikka seuraava teksti sopiikin paremmin lähestyvään itsenäisyyspäiväämme niin mietimme mitä se juuri nyt tarkoittaa, miten se meitä puhuttelee! "Jumala, joka on luonut maailman ja kaiken, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. Häntä ei myöskään palvella ihmiskäsin, ikään kuin hän tarvitsisi jotakin -- itse hän antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken muun. Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet.
"Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme.”

Jos lähdemmekin kirjoittamaan tuota uudelleen ja toteamme hieman sitä uudelleen mukaellen vaikkapa näin: ”Jumala, joka on luonut maailman ja kaiken mitä siinä on, hän joka on maailmankaikkeuden Herra, ei tarvitse ihmistä laatimaan tuotekuvia itsestään. Ihminen ei myöskään voi määritellä häntä, ikään kuin hän olisi meistä riippuvainen... Ja niin edespäin...

Voimme tehdä tuotekuvia omasta maastamme ja omasta kirkostamme ja ehkä tavoittaakin jotain. Mutta enemmän kuin mitään ihmislähtöistä kaipaamme varmuutta siitä että elämämme on arvokasta ja elämisen arvoista, sitä että olemme armahdettuja ja pelastettuja. Tätä asiaa ei saa hämärtää nykynotkean puhetavan alle jota kirkkomme on nykyään tulvillaan. Ihmisen syntisyys ja riittämättömyys on tuotava esille samalla voimalla kuin armoakin julistetaan. Kaikista eniten kaipaamme sitä että voimme sanoa varmasti ja asian sisäistäen apostoli Paavalin sanoin: Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme.” AMEN.

                                                      *       *       *

Ja tässäpä se versio joka aikoinaan julkaistiin Usarissa.

http://indy.puheenvuoro.uusisuomi.fi/53292-adventtisaarna-mmx

lauantai 25. syyskuuta 2010

Uutta uskonpuhdistusta odotellessa — 18. sunnuntai helluntaista — Kristityn vapaus. 1.vsk.




Uutta uskonpuhdistusta odotellessa
18. sunnuntai helluntaista
Kristityn vapaus
Saarna 25 sept mmx
Kirkkoherra Torsti Äärelä

Omelia DOC

Evankeliumi


Luuk. 14: 1–6
Jeesus meni sapattina erään fariseusten johtomiehen kotiin aterialle, ja kaikki tarkkailivat, mitä hän tekisi. Kävi niin, että hänen luokseen tuli vesipöhöä sairastava mies. Jeesus kääntyi lainopettajien ja fariseusten puoleen ja kysyi: »Onko sapattina lupa parantaa vai ei?» He eivät sanoneet siihen mitään. Silloin Jeesus kosketti miestä, paransi hänet ja lähetti hänet pois. Sitten hän taas kysyi: »Miten te itse teette? Jos jonkun poika tai härkä putoaa kaivoon, niin kai hän heti nostaa sen sieltä, vaikka olisikin sapatti?» Tähän he eivät kyenneet vastaamaan.


“Usko Kristukseen vapauttaa ihmisen perustamasta elämäänsä omien tekojen, perinnäissääntöjen ja toisten ihmisten mielipiteiden varaan. Kristus päästää seuraajansa vapauteen ihmisten asettamista rajoituksista mutta sitoo heidät totuuteen ja rakkauteen. Kristuksen rakkaus näyttää suunnan kristityn elämälle, teoille ja valinnoille.”

I näky. Carpe diem – tartu hetkeen ystävä!  Yritin tässä jokunen päivä sitten, itse asiassa toissapäivänä, tavoitella erästä vanhaa tuttuani, erästä lehden päätoimittajaa. Soitin hänelle mutta puhelu katkesi alta aikayksikön. Pian tuli tekstiviesti jossa hän sanoi olevansa Roomassa. Lähetin hänelle vastaviestin jossa sanoin: “Katteeksi käy, mutta Carpe diem. Nauti elämästä!” Vastaus tuli vartin päästä kiitoksen kera ja näkemistä ja kokemista kuulemaa tuli vastaan jokaisessa kadunkulmassa. Tämä Carpe diem eli “tartu hetkeen-kehotus” on monelle tuttu, ainakin nuoremmille. Itse asiassa sillä on paljonkin tekemistä tämän päivän aiheen eli kristityn vapauden kanssa.

II näky Kysymyksiä:
Päivän tekstiä on helppo lähestyä evankeliumikirjan katekismusmai-sen tiivistelmän jälkeen. Sillä on suuri merkitys ja se tuo olisi mitä suurinta ja parasta lääkettä ihmisten välisiin ongelmiin ja vaivoihin. Jos nämä sanat: “Usko Kristukseen vapauttaa ihmisen perustamasta elämäänsä omien tekojen, perinnäissääntöjen ja toisten ihmisten mielipiteiden varaan. Kristus päästää seuraajansa vapauteen ihmisten asettamista rajoituksista mutta sitoo heidät totuuteen ja rakkauteen. Kristuksen rakkaus näyttää suunnan kristityn elämälle, teoille ja valinnoille.”


Kirkkovuodessa alkaa oikeastaan tästä pyhästä tärkeiden pyhien jakso, pyhien jotka puhuvat uskomme perustuksesta: kristityn vapaus, rakkauden kaksoiskäsky, usko ja epäusko, Jeesuksen lähettiläät ja Uskonpuhdistuksen muistopäivä jonka otsikkona on uskon perustus. Tosin mahtuu tuohon sekaan myös Mikkelinpäivä. Tänään eräänlaisena pienempänä uskonpuhdistuksen muistopäivänä on aika miettiä uskomme perustuksia ja kahta kysymystä:

1) Tuleeko uusi uskonpuhdistus?

2) Missä vaiheessa tarvitaan kirkon uudistusta?


Jotta ymmärtäisimme paremmin puheen uskonpuhdistuksesta ja kirkon uudistuksesta niin voimme tarkastella sitä mitä uskonpuhdistuksessa tapahtui. Luther laittoi liikkeelle vallankumouksen jota hän ei enää voinut hallita. Tietysti voidaan puhua ns. luterilaisuuden yhtenäiskulttuurin ajasta, mutta kansa eli pitkälti kaikkialla omaa elämäänsä, ja perinteinen kansanusko eli kirkon opetuksesta ja kirkkokurista huolimatta.

Jo varhainen uskonpuhdistuksen pääuomien muotoutuminen todistaa edellisen väitteen oikeaksi; raamattu oli ohjeellinen lähtökohta mutta sitä voitiin tulkita eri tavalla. Kiiltokuvamainen ajatus uskonpuhdistuksesta on siinä että Martti löysi vanhan perustotuuden, "yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Jeesuksen Kristuksen tähden."

Luther ei muuten itse katsonut eronneensa katolisesta kirkosta ja hän oli, seikka jonka hänen seuraajansa ovat usein halunneet hämärtää, tulinen maailmanlopun saarnaaja joka tavallaan rauhoittui vasta avioliitossa Katarina von Boran kanssa. Luther on todellakin liian monipäinen ja todella vaarallinen henkilö vielä tänäänkin jos hänen toiminnastaan, kirjoituksistaan ja opetuksistaan nostetaan esille aina vain yksi puoli. Tänäänkään ei ole tavatonta että esim. niin suosituissa nettikeskusteluissa väitetään varsin kiihkoisasti ja kritiikittömästi Lutherin olleen Hitlerille oppi-isä. Sellainen väite ei todellakaan ole epätavanomainen että juuri Lutherilta Hitler sai juutalaisvastaiset oppinsa.

Martti oli aikansa lapsi, ja hyvin vimmainen mies, ja varmasti hänen kirjoituksissaan on sellaista joka ei aina ole niin kaunista luettavaa, mutta niin suurmiehillä asian laita monesti on. Toisaalta Martin välillä rajut kannanotot voidaan ymmärtää hänen maailmanlopun odotuksensa valossa. Vaikka tänään joku tällaisia esiin nostaakin niin ei se Lutherin asemaa millään tavalla horjuta. Martti oli ihminen ihmisten joukossa ja myös syntinen mies.

Yhtä kaikki, Martista on sanottu todellakin että hän on ns. seitsenpäinen Luther jota voidaan käyttää monenkin suunnan ja korostuksen oppi-isänä jos asia vain niin halutaan nähdä. Hän loi kuitenkin pohjan kirkon uudistumiselle, mutta toisaalta sille hajaannukselle tai sanotaanko rakentavammin moninaisuudelle jolle ei loppua ole näkyvissä.

Sitten on olemassa ns. toinen uskonpuhdistus? No sillähän tarkoitetaan toimintaa luterilaisilla alueilla 1500-luvun lopussa. Osa Lutherin työtoverin Melanktoonin oppilaista oli näet saanut voimakkaita vaikutteita kalvinilaisuudesta. He pyrkivät siihen, että maallinen esivalta järjestäisi kirkon, koulun ja oikeuslaitoksen tehokkaaseen kalvinilaiseen tapaan. Näin haluttiin luoda hyvät edellytykset moraalisesti korkeatasoiselle kristilliselle elämälle, suorastaan luterilaiselle yhteiskunnalle.

Tämän ns. toiseksi reformaatioksi kutsutun ohjelman vaikutus tuntui voimakkaana meillä Pohjoismaissakin saakka, ja meillä varmaankin tämän vuoksi Suomea sanotaan edelleen maailman luterilaisimmaksi maaksi. Mutta entäs se kolmas uskonpuhdistus sitten? Pietismi ei sitä ollut eivätkä suomalaiset herätysliikkeet. Joku voisi sanoa että se on korkeamman kädessä. Edelleenkin luterilaiset opettavat että Herra nostaa herätyksen missä ja milloin haluaa. Ja edelleenkin luterilaiset opettavat, että missä saarna-, ja opetusvirkaa hoidetaan rukouksessa niin siellä tapahtuu uskonpuhdistuksen jatkuvaa vallankumousta.
Tämän varsin pitkän ja kieltämättä hieman tietopuolisen johdan-tomme tarkoituksena oli luoda näky siitä, mitä oikein tarvitsisimme. Että ymmärtäisimme omaa perinnettämme, niin meidän tulee ymmärtää tietyn asiaperusteet jotta voisimme tarkastella asioita kiihkottomasti. Tällaista meidän luterilaisuutemme on!

Puhuimme juuri ensimmäisestä ja toisesta uskonpuhdistuksesta. Ja kun me kerran olemme kuullet sanottavan että ei kahta ilman kol-matta, niin voimme kysyä sen perään että milloin se kolmas uskon-puhdistus sitten mahdollisesti tapahtuu.?

III näky Tässä ja nyt
Päivän evankeliumi viesti on yhdellä tavalla hyvin selkeä. Jeesus näyttää siinä esimerkin siitä kuinka meidän tulee suhtautua arki-päivän asioihin. Hänet on asetettu suuriin raameihin. Tietystikin Luukkaan evankeliumin kirjoittaja käy siinä keskustelua ihmisten kanssa ajassa jota eletään lähes 50 vuotta Jeesuksen elämän jälkeen. Hyvänen aika! Ajatellaanpa tilannetta että tällä paikkakunnalla tapahtuisi tänään joku tekisi jotain poikkeavaa, järisyttävää ja ainutlaatuistakin. Ja sitten kävisi niin, että tuota asiaa muisteltaisiin vielä 50 vuoden kuluttua.

No… Nykyaikana se ei olisi mahdollista. Aika kuluu voimallisella tavalla ja mikä oli eilen uutinen on tänään jo entinen uutinen. Mutta Luukas kertoi tapahtuneesta aivan uudelle lukijalle, Teofilokselle.

Loppujen lopuksi se mitä Jeesus halusi sanoa sinä alkuperäisenä päivänä jolloin tuo kaikki tapahtui, ja mikä välittyi aitona ja puhut-televana Luukkaan evankeliumin ensimmäisille lukijoille ja mikä välittyy meillekin juuri tänään on siinä, että emme ole kammottavan ja pahan, ihmisten pikkuruisia tekoja kyttäävän Jumalan silmien alla. Jeesuksen sanat jotka kuulemme päivän evankeliumissa ovat hänen aitoja sanojaan, mutta mitä luemme sanoissa “Jeesus meni sapattina erään fariseusten johtomiehen kotiin aterialle, ja kaikki tarkkailivat, mitä hän tekisi” ovat kirjoittajan eli Luukkaan ihmisperäisiä sanoja. Todellakin ihmisperäisiä, sillä ne kuvaavat ihmisen toimintaa hyvin.

Sellaisiahan me olemme. Moralisteja jotka mietimme mikä on soveliasta. Tälle kohtaukselle on rinnakkaiskohta, tavallaan rinnak-kaiskohta samaisessa Luukkaan evankeliumissa. Jeesus on kotikau-punkinsa synagoogassa ja luemme sieltä sanat “Kaikki, jotka syna-googassa olivat, katsoivat tarkkaavasti häneen.” Vähän myöhemmin saamme sieltä lukea, että noiden tarkkaavaisten silmien takaa oli paljastuva raivoa ja suvaitsemattomuutta, joka ei kuitenkaan purkaudu esiin tämän päivän evankeliumi-tekstin yhteydessä.

Pakettiin jonka saamme lukea ja jota yritämme tässä hieman tulkita sisältyy hyvin kiinteästi se mistä luterilaisuudessamme olemme tottuneet puhumaan lakina ja evankeliumina. Tai sanotaanko että siinä ovat ne molemmat kun hieman raaputamme pintaa! Nimittäin Jeesus osoittaa turhaksi sen, että ihminen voisi pikkutarkkoja ja ihmisperäisiä säädöksiä noudattamalla ansaita pelastuksen ja tulla Jumalan edessä kelvolliseksi. Kyse oli siitä, että käskyä lepopäivän pyhittämisestä oli tulkittu aika tavalla suorastaan ihmisiä orjuuttavaan suuntaan. Jeesus ja Luukkaan kuvaaman tapahtuman niin sanotusti “yleisö” oli saanut lukea oman raamattunsa alkulehdiltä, aivan sen alusta, sen miten Jumala oli luonut maailman ja sitten levännyt seitsemäntenä päivänä.

Mitä Jeesus haluaa sanoa meille on kuitenkin siinä että Jumalan huolenpito ja luomistyö jatkui seitsemäntenäkin päivänä. Ajatel-kaamme nyt asiaa itse. Jos olemme ahkeroineet monta päivää jonkin työn parissa, oli se ahkeralle kutojalle hieno villapaita, puusepälle vaivalla ja kädentaidolla tehty uusi huonekalu tai mikä muu tahansa, niin ei sellaista vaivannäön tulosta voi heittää hukkaan ja toimia niin että se turmeltuisi. Tällaisia vaivannäön tuloksia saamme katsella tyytyväisenä ja myös käyttää niitä. Jumalakaan ei jättänyt maailmaa oman onnensa nojaan…

IV loppunäky

Saarnamme lähestyessä nyt loppuaan voimme kysyä vielä yhtä asiaa ja sitä meidän tulee hyvin vakavasti kysyäkin! Missä on kristityn vapaus? Miksi ihminen niin mielellään tuomitsee toisen lainkaan ymmärtämättä mitä on toisen sanojen ja tekojen takana. Tässä on kolmannen uskonpuhdistuksen paikka ja hienommin sanottuna tilaus. Se ei ole, siis se kolmas uskonpuhdistus, sidottu mihinkään aikaa ja paikkaan vaan sen vaatimus on elänyt aina. Se on elänyt Jeesuksen ajasta ja toiminnasta saakka ja tietyllä tavalla siitä voidaan sanoa, että se onkin ensimmäinen uskonpuhdistus. Jeesus tuli vapauttamaan meidän ja tekemään meidät kelvollisiksi Jumalan edessä. Toisen uskonpuhdistuksen, jonka Martti Luther aikalaisinaan toteutti ansio on siinä, että meillä on kaikilla luettavana Jumalan sana. Se sana josta saimme lukea tänäänkin tämän kertomuksen ja sitä tutkistella.


Saamme ajatella että Herra nostaa herätyksen missä ja milloin hän haluaa. Ja edelleenkin saamme opettaa, että missä saarna-, ja opetusvirkaa hoidetaan rukouksessa niin siellä tapahtuu uskonpuhdistuksen jatkuvaa vallankumousta ja kristityn vapaus toteutuu. Eläkäämme ajassa kiinni, eläkäämme niiden ihmisten kanssa jotka eteemme tulevat ja älkäämme hukatko yhtään hetkeä siitä. Kristityn tulee tarttua hetkeen kiinni. Meille on annettu lahjaksi aika ja kaikki ne mahdollisuudet mitä se tuo mukaan. AMEN.

                                                       *       *       *

Ja saarnojen julkaiseminen jatkui Usarissa.

http://pastorechiesa.blogspot.fi/2010/12/saarna-26092010-kristityn-vapaus.html

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Vuorisaarnasta notkeaan moderniin — 16. Sunnuntai helluntaista — Jumalan huolenpito. 1. vsk.



Vuorisaarnasta notkeaan moderniin
16 sunnuntai helluntaista
Jumalan huolenpito

Saarna 12 sept mmx
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Omelia DOCG


Evankeliumi   ja  saarnateksti:  Matt. 6: 25–34


»Älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa? Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset! Älkää siis murehtiko: ’Mitä me nyt syömme?’ tai ’Mitä me juomme?’ tai ’Mistä me saamme vaatteet?’ Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.»


Aloitus.  Vanhat  saarnat.
Kun  tuossa  eilispänä  tutkistelin  muutamaa  vanhaa  saarnakäsikirjoitusta  jotka  liittyvät  tähän  pyhään  nousi  ensimmäisenä  mieleen,  että  miksi  tästä  aiheesta  on  saanut  kirjoitettua  peräti  kolme  saarnaa. Yleensä  kun  itsekritiikki  kasvaa  ja  uutta  on  vaikea  enää  monen  kierroksen  jälkeen  löytää.  Jossain  on   varmaan  selityksenä.  Ylipäänsä  voimme  kysyä:  “Kuinka  moni  voi  nykyään  elää  elämää,  jossa  ei  ole  huolia  huomisesta. Ihmiset  joutuvat  tuomaan  työt  kotiin  ja  sen  lisäksi  kaikki muutkin  huolet. 

Joukkoviestimet  syytävät  koko  ajan  eteemme  huolia  ja  murheita.  Monet  niistä  ovat  sellaisia  joilla  emme  yksinkertaisesti  voi  mitään  tehdä.  Vaan  kun  ihmisiä  olemme  niin  silti  kannamme  niitä  mielessämme  raskaina  taakkoina. 

Murehtimisesta  on  tullut  elämäntapamme,  tai  sanotaan  näin:  se  on  aina  ollut  ihmisen  osa.  Sanoihan  Vanhan  testamentin  Saarnaajakin  jo  aikoinaan:  "Missä  on  paljon  viisautta,  siellä  on  paljon  huolta,  ja  joka  tietoa  lisää,  lisää  tuskaa" (Saarn. 1:18).  Juuri  näin  on  meidän  päivinämmekin  käynyt.  Tietoa  on  todellakin  ympärillämme  niin  paljon,  että  sen  olemassaolosta  ei  voi  seurata  muuta  kuin  paljon  huolta  ja  tuskaa.  ja  kun  tiedämme  miten  kiusallisen  oikeassa  Saarnaajan  kirjan  kirjoittaja  oli  niin  nytpä  yksi  uuden  maailmanaikamme  käsite  “Tiedon  valtatiet”  joutuu  aivan  uuteen  valoon.

Että  tämän  päivän  aihe  jaksaa  kiinnostaa  kalttaantuneitakin  sananpalvelijoita.  Ehkä  päivän  aihe  ja  tekstit  ovat  kuitenkin  selitys  tähän.  Niissä  on  sanomaa  joka  puhuttelee  vielä  monenkin  lukukerran  jälkeen.  Toisaalta  suuri  syy  on  myös  syksyssä.  Tämä  pyhä  on  aina  syyskuussa  ja  juuri  syksyllä  ihminen  luontaisesti  haluaa  aloittaa  monia  asioita  alusta,  yleensä  moni  harrastus  aloitetaan  syksyllä.  Ja  monesti  saarnamieskin  on  tekemässä  syksyllä  parannusta  eli  hän  paneutuu  jo  kuluneisiinkin  teksteihin  jonkinlaisella  huolella  ja  voi  sitten  aloittaa  aina  uudelleen  ja  uudelleen.  Ihmiselämä  on  sellaista. 


Uutta  on  joskus  vaikea  syksylläkään  etsiä  vaikka  lakastuva  maa  ja  pimenevä  ilta  ovat  nekin  osoituksia  vain  Jumalan  luomistyön  voimasta.  Syksyllä  ihminen  tajuaa  rajallisuutensa.  Joka  on  kulkenut  elämänsä  keskitien  ohitse  jo  kasvavalla  marginaalilla  näkee  jo  elämänsä  lopun  ja  sen  kohtalon  joka  kaikilla  on.  Silloin  on  hyvä  etsiä  suurta  lohtua  vaikkapa  Jeesuksen  sanoista :  “Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?”

Ja  jos  tuo  ei  onnistu  niin  syksy  kyllä  tarjoaa  montakin  näkyä.  Muuttolinnut  tietävät  mitä  pitää  tehdä.  Kauniisti  lentävää  ja  hyvin  vaihtavaa  lintuauraa  on  kiva  katsella.  Ne  kaverit  tietävät  mitä  pitää  tehdä.  Lohtua  tuo  lasten  elämänilo.  Omien  ja  vieraiden.  Jos  jokin  asia  saa  jo  aika  tavalla  kalttaantuneen  miehen  liikutuksen  valtaan  niin  se  on  koulusta  kotiin  palaava  pieni  ensimmäisiä  luokkia  käyvä  lapsi.  Silloin  elämä  on  toivoa  täynnä  ja  silmissä  kiiluu  aito  tekemisen  riemu  ja sellainenkin  asia  että  pääsee  kotiin  ja  kavereiden  kanssa  puuhastelemaan  on  merkki siitä että  elämäniloa  on.  

Asiaan! Jeesuksen  sanat
Jeesuksen  sanat:  “Kuka  teistä  voi  murehtimalla  lisätä  elämänsä  pituutta  kyynäränkään  vertaa?”  kertovat  paljon.  Ja  ne  osoittavat  hyvin  ankarasti  meitä  kohden  jos  käännämme  niiden  näkökulman  toiseen  suuntaan  ja  toteamme:  “Me  voimme  kyllä  murehtimalla  lyhentää  elämämme  pituutta  monenkin  kyynärän  verran.  Jeesus  halusi  puheessaan  Taivaallisesta  Isästä  vakuuttaa  meille  että  hän  todellakin  tietää  mitä  tarvitsemme.  Jumala  haluaa  pitää  meistä  huolen.  Ei  siis  olisi  tarpeen  murehtia  elämän  perusasioita,  vaan  yksinkertaisesti  luottaa  Jumalaan. Sillä  murehtimalla  me  oikeastaan  osoitamme  epäluottamusta  Jumalan  lupauksia  kohtaan.


Apostoli  Paavalikin  sanoo  roomalaiskirjeessä:  "Me  tiedämme,  että  kaikki  koituu  niiden  parhaaksi,  jotka  rakastavat  Jumalaa  ja  jotka  hän  on  suunnitelmansa  mukaisesti  kutsunut  omikseen."  (Room.8:28).  Voimme  kysyä:  ,ikä  ihmistä  sitten  oikein  vaivaa  kun  hän  ei  usko  lupauksia.  Nimittäin  kun  vaikeus  kohtaa,  me  emme  usko,  että  siitä  voisi  seurata  jotain  hyvää.  Itsestä  Jeesuksesta  sanottiin:  "Hyvin  hän  on  kaiken  tehnyt"  (Mark.7:37).  Voimme  kuvitella  kuinka  paljon  huolen  täyttämiä  keskusteluja  käydäänkään  tänään  kodeissamme,  eikä  ainoastaan  keskusteluja,  vaan  riitoja,  riitoja  rahasta  ja  toimeentulosta,  huolta  huomisesta!  Se  kaikki  kuvastaa  epäluottamustamme  Jumalan  huolenpitoon,  joka  kuitenkin  on  suuri.  

Jeesus  antaa  kehotuksen  meille  kaikille  murehtimiseen  taipuvaisille  ihmisille:  "Etsikää  ennen  kaikkea  Jumalan  valtakuntaa  ja  hänen  vanhurskasta  tahtoaan,  niin  teille  annetaan  kaikki  tämäkin."  Tärkeintä  elämässä  on  etsiä  Jumalaa.  Jumalaa  etsittäessä  on  pysähdyttävä.  On  otettava  aikaa,  on  irrottauduttava  kiireen  keskellä  rukoilemaan,  tehtävä  se  yksinäisyydessä  ja  myös  yhdessä  toisten  kanssa,  on  pysähdyttävä  etsimään  Herran  kasvoja,  jotta  oppisimme  tuntemaan  hänet  ja  siten  luottamaan  häneen,  jotta  oppisimme  näkemään,  että  hänen  läsnäolonsa  on  elämässämme  joka  hetki,  että  Pyhä  Henki  on  meissä  lakkaamattomana  vaikutuksena.

Mitä  nyt?  Muslimielämää,  kaikenkattavuutta,  mutta  missä  puhdas  armon  julistus  ja arvovaltainen  kirkon  ääni…
Että  elämme  aikaa  joka  auttaa  meitä  murehtimaan  ehkä  monikertaisesti  enemmän,  jos  näin  hieman  ilkikurisesti  haluamme  sanoa,  niin  elämme  myös  aikaa  jossa  kaikki  mahdolliset  vaikutteet  ovat  luonamme.  Onpa  joku  jopa  esittänyt  että  kaikenkattavuus  olisi  aivan  persoonallisen  voima,  jopa  sellainen  josta  Paavali  käytti  nimeä  “henkivalta,”  että  se  olisi  voima  joka  vie  meiltä  aidosti  mahdollisuuden  olla  ja  elää vuorovaikutuksessa  toistemme  kanssa.


Tähän  aikaan  kuuluu  myös  uudenlainen  televisio-kulttuuri  ja  ns.  Tosi-Tv.  Muutaman  viikon  ajan  perjantai-iltaa  on  omalla  tavallaan  rikastuttanut  ohjelma  nimeltään  “muslimielämää.”  Se  on  haluttu  nähdä  jopa  virkistävänä  lisänä  tarjonnassa  eikä  kirkon  johdon  taholta  ole  kuultu  mitään  ääntä.  Ehkä  tämä  on  sitten  sitä  paljon  puhuttua  ja  kaivattua  vuoropuhelua.  Paljon  luterilaisessa  maailmassa  eletty  Martti  Lutherin  päivistä.  Marttikin  oli  suuri  murehtija  ja  yksi  hänen  murheistansa  oli  islamin  pelko.  Ihan  konkreettinen  pelko  siitä,  että  musulmaanit  tulevat  ja  valloittavan hänenkin  kotikontunsa  ihan  sotaväen  voimalla.

Pitäisikö  tällaisista  televisio-ohjelmista  sitten  olla  huolissaan.  Eipä  kait  jos  uskomme  päivän  evankeliumin  Jeesuksen  sanojen  vakuutteluun.  Mutta  jos  tarkastelemme  asiaa  jostain  toisesta  näkökulmasta  niin  silloin  aihetta  huoleen  voi  ollakin.  Missä  on  puhe  tarpeeksi  arvovaltaiselta  taholta  siitä,  mikä  on  omassa  uskossamme  kaikkien  keskeisintä. 

Onko  tässä  tilanteessa  talon  isäntä  liian  hienotunteinen?  Tällaisessa  dialogissa  on  vaarana  se,  että  oman  uskomme  sisältö ja erityispiirre  jää  jotenkin  syrjään  tai  sanotaanko  pikemminkin  varjoon. Rehellinen  muslimi-imaami  ei  todellakaan  pelkää keskustelua.  Hän  lyö  korttinsa  pöytään  eikä pelaa  merkillistä  notkean modernin sököä  kuten  meidän  kirkossamme  on tapana.

Nimittäin  islam  on  hyvin  erilainen  uskonto  kuin  kristinusko.  Toisaalta  omankin  kristinuskoksi  kutsutun  maailmanuskonnon  piirissä  on  suuntauksia  jotka  korostavat  enemmän  ihmisen  tekoja  kuin  puhdasta  armoa.
Kristinusko  on  armonuskonto  eikä  muuksi  muutu,  ja  sen  perussanoma  on  tässä:  Jeesus  Kristus  syntyi,  eli  ja  kuoli  puolestamme.  Sitten  Jumala  herätti  hänet  kuolleista  merkkinä  siitä  että  tie  Jumalan  luokse  on  avattu  ja  uskomalla  Jeesukseen  Kristukseen  hänen  luonnostaan  ja  vain  hänestä  voi  virrata  meihin  pysyvä  rauha  ja  kyky  tehdä  oikeasti  hyvää.

Loppuun  jotain  eräästä vanhasta  saarnasta
Meidän  tulee  ymmärtää  uskonelämän  toteutuminen  niin,  että vapaana  huomisen  murheista  ihminen  voi  ja  saa  luottavaisesti tarttua  tähän  päivään  ja  elää.  Niin;  Isä  Meidän  rukouskaan  ei puhu mitään  huomisesta  päivästä,  se  kehottaa  elämään  juuri  nyt. Kaikesta tästä,  näiden  lauselmien  terävyydestä  heijastuu  se  radikaalisuus,  jolla  Jeesus  haluaa  vapauttaa  meidät  elämään.  Todellista  elämä  on  vasta  silloin,  vasta  silloin  kun  se  otetaan  vastaan  lahjana,  ja  juuri  sen  vuoksi  uskalletaan  elää  syvässä  luottamuksessa.


Mutta  myös  siitä,  että  kaikki  on  lahjaa,  ja  että  aina  on  parempi  olla  kiitollinen  pienistä  asioista.
 
Mutta  vielä  jotain  kiitollisesta  ihmisestä.  Kiitollinen  ihminen  antaa  lamppunsa  palaa  kirkkaana,  sovituksen  ja  ylösnousemususkon  voiman  tulee  näkyä. ”Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaassa.”  AMEN. 

                                                         *       *       *

Tämä oli ensimmäinen saarna jota aloitti järjestelmällisen tavan julkaista se netissä. Areenana tuli olemaan Uuden Suomen Puheenvuoro. Tämä saarna kirvoitti melkoisen monta kommenttiakin.

http://indy.puheenvuoro.uusisuomi.fi/43391-tanainen-saarnani-aivan-uusi-rakennelma

Tekstiässä ollut hyperteksti ansaitsee myös huomion.

notkean modernin sökö

sunnuntai 15. elokuuta 2010

Taivas, kadotus ja kohtalontoverit — 12. Sunnuntai helluntaista — Itsensä tutkiminen. 1. vsk.


Taivas, kadotus ja kohtalontoverit.
12. Sunnuntai helluntaista
Itsensä tutkiminen
Saarna 15 aug mmx
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Itsensä tutkiminen
Grande omelia


Evankeliumi
Luuk. 18: 9–14
Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita, Jeesus esitti tämän kertomuksen: »Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: ’Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.’ Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen! ’Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.


Johdanto
Tässäkin joukossa on sellaisia jotka muistavat televisiomme ensimmäiset vuosikymmenet ja sitä myötä 1960-luvun loppupuolen ja sitä seuraavan 1970-luvun alun. Ei televisiomme ollut vielä vuonna 1972 kuin noin puolitoista vuosikymmentä vanha ja vasta tuolloin se oli tullut koko kansan ulottuville. Elettiin myös aikaa jolloin oli paljon yhteisiä puheenaiheita. Niinpä televisio-ohjelmista puhuttiin seuraavana päivänä aivan kuten radion annistakin oli puhuttu jo useiden edellisten vuosikymmenien aikana.

Jotkut siis varmasti muistavat esim. Sellaisen sarjan kuin Alfred Hitchkockin lyhyet erikoiset ja niiden maailman. Ne olivat kuitenkin enimmäkseen aika tragi-koomisen lopun saavia tarinoita jos niitä tarkastelee ensi katsoman perusteella, mutta niissä oli useastikin hyvin sydäntä särkevä opetus. Samoihin aikoihin kun televisoista oli tullut käytännössä koko kansan televisio ilmestyy ohjelmistoon noita lyhyitä erikoisia hieman karmivampi ohjelma eli YÖJUTTU. Ne olivat suhteellisen lyhyitä kauhukertomuksia joiden opettavaisuutta ajan hammas vain joskus kiillottaa.

Ehkä jonkun mieleen on jopa jäänyt sellainen todella lyhyt kertomus sikailevasta moottoripyöräjengiläisestä joka kuolee hyvin traagisella tavalla. Tämän kyseisen YÖJUTUN seuraavassa kohtauksessa hän sitten tulla pömähtää huoneeseen seinän läpi luukusta jossa häntä odottaa hieman hassunoloinen vanha pariskunta jolla on siellä valmiina dia-projektori, huom! powerpoint-esitystä ei oltu keksitty, ja valtaisa määrä dioja. Kaveri kysyy, siis tämä entinen moottoripyörämies, että mihin hän on tullut! Vastaus on se, että hän oli tullut Helvetiin ja tuo vanha pariskunta olisi hänen kumppaneinaan siellä. Tuo herttainen ja hassunoloinen pariskunta oli itse asiassa omassa taivaassa. Ja ohjelmassa olisi ainakin noin aluksi se, että katsottaisiin kaikki 100 000 kuvaa jotka nuo kaksi vanhusta olivat ottanee edellisen kesän lomareissulla. Tuosta vanhuspariskunnasta ja moottoripyörämiehestä voidaan aivan hyvin käyttää nimitystä kohtalontoverit, ainakin jos ajatellaan miten heidän kohtalonsa olivat kytkeytyneet yhteen ainakin siinä kun he lopulta tuolla tavalla kohtasivat.

Mitä tämän aloituksemme kanssa ajamme takaa on ehkä siinä että kun ajattelemme asiaa niin se ei tunnut loppujen lopuksi niin kummalliselta. Siis että ihmiselämän rajan tuolla puolen voisi olla tällaista. Aina silloin tällöin tällaisiin ajatuksiin todellakin törmää ja joku on niistä laatinut vakavampiakin kirjoitelmia. 

Siis että olisi todellakin jo meidän elämässämme määräytyvää tällainen kohtalontoveruus. Jos olet ollut täällä vähän epäkelpo ihminen, niin saat sitten tuonpuoleisessa mahdollisuuden korjata luonnettasi ja luonnehäiriöitäsi parempaan suuntaa ihmisen kanssa jolla on sinulle jotain tai jopa todella paljon annettavaa. Niin, me ihmiset olemme todella kekseliästä väkeä. Herääkin kysymys näiden hieman epäta-vanomaisten pohdiskelujemme äärellä, että liittyykö myös päivän evankeliumiteksti jotenkin tähän: Ovatko nuo kaksi temppelissä rukoilijaa, omahyväinen fariseus ja publikaani, kohtalontovereita tuossa aluksi määritellyssä merkityksessä.

Mitä tapahtui

Seuraavaksi voimme kysyä mitä päivän evankeliumissa oikein tapahtuu. Se on hyvin lyhyt kuvaus siitä mitä Jerusalemin temppelissä tapahtuu. Lyhyt kuvaus muistuttaa niin ikään lyhyttä kuvausta köyhästä naisesta joka antaa uhrilahjana kaiken mitä hän omistaa. Tämä lyhyt kuvaus johon tänään hieman paneudumme on osa jaksoa jossa on useita lyhyitä kuvauksia. Kuvaukset ovat kuitenkin lyhyydessään iskeviä ja niillä on samanlainen tähtäyspiste, pohjimmiltaan ne ajavat samaa asiaa. Jeesuksen tarkoitus on horjuttaa perinteisiä käsityksiä siitä mitä on hurskas ja hyvä elämä.


Kun Luukkaan kertomus tämän fariseus ja publikaani-kohtauksen jälkeen etenee seuraaviin jakeisiin niin saamme lukea sen miten Luukas tiivistää Markuksen evankeliumin kymmenennen luvut ns. lasten evankeliumin. Jeesus kertoo meille siitä millaista on se todellisuus joka Jumalan valtakunnassa vallitsee. Se ei ole ihmisten tekemä eikä se toimi ihmissäännöksin eikä ihmisen perimmäisen luonteen mukaisesti. Se on uusi todellisuus joka on tullut ihmisten keskuuteen.

Kaiken tämän jälkeen voimmekin kysyä toimiiko tällainen uusi maailmanjärjestys siinä laitoksessa jota Jeesuksen Kristuksen kirkoksi kutsutaan. Arviointi on aina vaikeaa, mutta Jeesus on toisaalta itse antanut arviointivälineet sanoessaan että puu kyllä tunnetaan hedelmistään. Ja tässä lyhyessä kuvauksessa jota emme edes voi sanoa kertomukseksikaan saamme vielä lisäohjeita arviointiin: ”Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”

Selitys
Mutta on varmasti on paikallaan vielä miettiä tuon alun johdannon perusteella toimiiko asia niin, että olisikin todella olemassa ihmisiä joiden kohtalo on sidottu toisiinsa täällä ja sitten tuonpuoleisessakin. Kun lähdemme tavalla jossa on paljon leikin varjoa miettimään tuota niin pitäkäämme mielessä, että ei niin paljon pilaa ettei totta toinen puoli. Jos ei muuta niin tuollainen ajatusleikki voi saada ainakin meidät miettimään sitä mikä on oikein ja mikä ei ole oikein. Loppujen lopuksi emme näe tuonpuoleiseen.


Puhe taivaasta on vain tietyn ajan ihmisen käsityskykyyn sidottua. Tänään voimme turvallisesti puhua, jos niin vain haluamme, eri ulottuvuuksista ja taivaallekin voimme antaa nimen ”maailmankaikkeuden salaiset paikat” jos niin haluamme. Ja jos kerran elämämme ja tekojemme mitta ratkaisee osuutemme tuonpuoleiseen niin silloin emme enää pääse harjoittelemaan pois pahaa minäämme tuon kuvitteellisen kohtalontoverin kanssa, eivätkä tietysti toiset pääse oppimestareiksi hieman huonommin onnistuneille lähimmäisilleen... Näin ikävästi taitaa olla asian laita.

Mutta, mutta...

Mutta, mutta... Se asetelma jonka näemme päivän evankeliumissa ja niissä muissakin kappaleissa jotka Luukas eteemme vyöryttää tulee ihmiselämän todellisuus vastaamme. Kuvaus kahdesta rukoilijasta kertoo meille omahyväisyydestä ja uskonnollisesta ylpeydestä, synnistä ja tuhoon vievästä tavasta kohdata todellisuus. Ja kun Jeesus vähän myöhemmin puhuu lapsista ja Jumalan valtakunnasta hän asettaa meille kovia ehtoja.


Saamme monenlaisia haasteita kun luemme evankeliumia. Saamme myös välineitä arviointiin, mutta tuon arvioinnin tulisi aina vain kohdistua omaan itseemme. Muuten nuo sanat ”Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan” todellakin tuomitsevat meidät.
Mutta kyllä tuolla alussa eteemme loihtimalla näyllä kohtalon-toveruudesta olisi paljon käyttöä. Sellainenhan maailma on. Ennen kuin lähdemme tekemään taulukoita ja luokittelemaan ihmisiä niin tulisi muistaa että jokaisella ihmisellä on meille jotain annettavaa. Ei niin että meidän tulisi katsoa jonkun elämästä satatuhatta tuokiokuvaa ihan vapaaehtoisesti mutta jotain sinne päin, edes vähän. 

On niin helppoa tuomita toinen ja samalla oma itsensä. Jeesus tuli tähän maailmaan meidän kaikkien omaksi kohtalontoveriksi, Vapahtajaksemme. Hän sai kokea sen mitä on suvaitsemattomuus, töykeä moralismi, se että kun usko ja lapsen usko loppuu niin tilalle tulevat säännöt ja kiellot ja arvosteleva ja kasvavassa määrin tuomitseva asenne ja lopulta viha toista ihmistä kohtaan. Ottaessaan ihmisten vihan päällensä ja ollessaan kuuliainen Jumalalle, Isälleen hän avasi meille tien toiseen maailmaan.

Oman syntisyytensä löytäminen on itsensä tutkistelua. Usein käy niin että vaikka kirkossa saakin synninpäästön ja nauttii ehtoollistakin niin parannus loppuu kun kirkon ovesta astutaan ulos. Ei ihminen omin voimin sen pitemmälle jaksa. Jätämme syrjään ajatukset vääränlaisista kohtalontovereista, vaikka ajatus ajatusleikkinä olisikin kuinka kiehtova tahansa. Sellainen johtaa vain itsensä korottamiseen, turmiolliseen ajatuskulkuun. Kristityn tulee kuitenkin etsiä kohtalontovereita, nähdä lähimmäisenä ja myös lähimmäisen hätä, alentaa itsensä toisen palvelijaksi. AMEN.