Oikea ja hyvä paimen — 4. Sunnuntai helluntaista — Kadonnut ja jälleen löytynyt. 1. vsk.

Oikea ja hyvä paimen.
4. Sunnuntai  helluntaista
Kadonnut  ja  jälleen  löytynyt
Saarna 24 junius mmxii
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Omelia DOC


Evankeliumi: Luuk. 15: 1–10
Publikaanit ja muut syntiset tulivat Jeesuksen luo kuullakseen häntä. Fariseukset ja lainopettajat sanoivat paheksuen: »Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan.» Silloin Jeesus esitti heille vertauksen: »Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen. Kun hän löytää lampaansa, hän nostaa sen iloiten hartioilleen, ja kotiin tultuaan hän kutsuu ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: ’Iloitkaa kanssani! Minä löysin lampaani, joka oli kadoksissa.’ Minä sanon teille: näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa. Tai jos naisella on kymmenen hopearahaa ja hän kadottaa niistä yhden, niin totta kai hän sytyttää lampun, lakaisee huoneen ja etsii tarkoin, kunnes löytää sen. Ja rahan löydettyään hän kutsuu ystävättärensä ja naapurin naiset ja sanoo: ’Iloitkaa kanssani! Minä löysin rahan, jonka olin kadottanut.’ Yhtä lailla, sen sanon teille, iloitsevat Jumalan enkelit yhdestäkin syntisestä, joka tekee parannuksen.»

I Alkukertomus…  Kapteeni  Lincoln
Joskus  1800-luvun  alkupuolella  Pohjois-Amerikan  villissä  lännessä  tuli  kerran   muuan  vanha  intiaani  valkoisten  miesten  leiriin  väittäen  olevansa  valkoisten  ystävä.  Miehet  uhkasivat  kuitenkin  tappaa  hänet  oitis,  sillä  he  pitivät  häntä  vakoojana.  ”Ampukaa  hänen”,  huudettiin  monelta  taholta.  Pelästyneenä  intiaani  heitti  silloin  heidän  eteensä  paperilapun,  jonka  muuan  kapteeni  Lincoln   nosti  maasta  ja  huomasi  sen  olevan  kenraali  Cassin  antama  todistus  ja  turvakirja.  Intiaani  esitettiin  siinä   rehelliseksi  mieheksi,  joka  oli  tehnyt  hyvää  hänelle.  Mutta  miehet  väittivät  itsepintaisesti  asiakirjan  olevan  väärennetyn  ja  uhkasivat  heti  ampua  hänet.  Silloin  kapteeni  Lincoln  syöksyi  intiaanin  eteen,  astui  hyökkääjiä  vastaan  ja  käski  heitä  pysähtymään.
—Te  ette  saa  ampua  intiaani,  huusi  hän.  Kenraali  Cassin  määräystä  on  toteltava.
—Me  tahdomme ampua  hänet,  kuului  raaka  ääni!
—Ette  muuten  ammu,  paitsi  jos  ammutte  minut,  huusi  Lincoln  tulisesti,  kohottautui täyteen  pituuteensa,  juhamietomaiseen  pituuteen  eli  kuusi  jalkaa  ja  kolme  tuumaa,  ja  suojeli  intiaania  omalla  ruumiillaan.  Kapteeni  Lincoln  oli  pelastanut  intiaanin.  Kapteeni  Lincoln  oli  tuleva  Pohjois-Amerikan  Yhdysvaltojen  presidentti,  suuri  valkoinen  päällikkö  Washingtonissa.

Suurmiehistä  kerrotaan  paljon  juttuja  vielä  satojen  vuosienkin  kuluttua.  Abraham  Lincolnin  elämässä  ja  Jeesuksen  elämässä  voidaan  toki  nähdä  joitain  yhtymäkohtia,  aivan  kuten  Jeesuksen  ja  Sokrateen  elämässäkin  on  nähty.  Sitä  emme  tiedä  montako  intiaania  Lincolnin  joukko  muuten  ampui...  Tuo  kertomus  tuo  kuitenkin  jollain  tapaa  mieleen  vertauksen  hyvästä  paimenesta,  ainakin  puolittain,  tai  ainakin  sadasosan  verran...

Jakeiden  selitystä
Jeesus  puhuu  hyvin  tavallisista  asioista,  kahdesta  hyvin  tavallisesta  asiasta.  Lampaiden  eksyminen  laumasta  oli  nimittäin  jokapäiväinen  asia  Palestiinan  kukkulamailla  ja  vuoristossa.  Kertomuksessa  on  hieman  dramatiikka;  yleensä  muut  paimenet  jäivät  vartioimaan  laumaa  yhden  lähtiessä  etsimään  kadonnutta  lammasta.  Kertomuksen  paimen  on  kuitenkin  laumansa  omistaja,  lauma  on  hänen  koko  omaisuutensa.  Rahojen  hukkaaminen  vaatimattomassa  ja  pimeässä  savimajassa,  maapohjaisessa  sellaisessa,  on  myös  hyvin  tavallinen  ja  arkipäiväiseltä  kuulostava  asia.  Oli  sytytettävä  lamppu  ja  tehtävä  suursiivous.

Näiden  kahden  tavallisen  ihmisen  kokemuksiin  Jeesus  rohkeasti  vertasi  Jumalan  suhtautumista  ihmisiin.  Hän  haluaa  kertoa,  että  Jumala  tahtoo,  että  kaikki  ihmiset  pelastuvat,  myös  ne  jotka  ovat  häneltä  kadonneet.  Kertomus  on  alkuperäisessä  yhteydessään  ja  ympäristössään  huomiota  herättävä.  Jeesuksen  ajan  uskonnolliset  johtajat  näet  opettivat,  että  kyllä  Jumalalla  oli  varaa  kadottaa  ne  jotka  omalla  elämällään  olivat  osoittaneet  sen  etteivät  he  kuulu  liiton  kansaan.  Ja  tämän  kaiken  Jeesus  haluaa  kääntää,  ja  kääntääkin  päälaelleen.  Jeesuksen  toimintatapa,  se  paljon  puhuttu  toimintatapa,  oli  täysin  erilainen.  Hän  lähti  tekemään  työtään  hylkiöiden  ja  toivottomien  tapausten  parissa.  Ja  jälleen  vertaus  kuvastaa  hänen  erityistä  Jumalatietoisuuttaan.  Ennen  kuulumaton  väite,  että  Jumala  iloitsee  enemmän  syntisistä  jotka  tekevät  parannuksen  kuin  hyvistä  ja  uskonnollisista  ihmisistä,  jotka  eivät  katso  tarvitsevansa  elämänmuutosta.  Kertomuksen  ydin  on  siinä  väitteessä,  että  pelastumisemme  ei  perustu  nuhteettomuuteemme  tai  kirkollisuuteemme  tai  tunnustuksellisuuteemme,  vaan  yksin  siihen,  että  Jumala  antaa  anteeksi  toivottomille  tapauksille.

Konteksti,  hutba  ja  lopetus
Tämän  päivän  evankeliumi  on  hyvin  tarpeellinen,  missä  ilo-sanomaa  Jeesuksesta  Kristuksesta  kuulutetaan,  siellä  tätä ver-tausta  ei  voida  jättää  esittämättä.  Jos  profeetta  sai  jo  edeltä nähdä  evankeliumin  suuren  salaisuuden  Herran  kärsivän  palvelijan  tekona  kuten  sen  profeetta  Jesan  kirjan  luvussa  53  saamme  lukea,  niin  eteemme  nousee  jokaisen  julistajan  ahdistava  kysymys:  “Kuka  uskoo  meidän  saarnamme?”  Tämän  tuskan  Jeesus  varmasti  koki  monta  kertaa,  ja  hänen  seuraajansakin  saavat  kokea  saman.  Evankeliumi  kohtaa  aina  napisijoita.  Puhuessaan  nämä  vertauksen sanat  jo  ennen  ristinkuolemaansa  todisti  hän  sen  kuinka  hän  etsii  kadonneita   ja  iloitsee  jo  yhdestäkin  joka  tekee  parannuksen.

Martti  Luther  on  sanonut,  että  tätä  saarnatekstiä  me  tarvitsemme  tiemme  alussa,  sen  puolivälissä  ja  perille  asti.  Lähdemme  nimittäin  niin  helposti  etsimään  autuutta  omien  ansioittemme  perusteella.  Emme  halua  olla  syntisen  paikalla  ja  teemme  kaiken  omaksi  kunniaksemme.  Silloin  olemme  nurisijoita  toistemme  ja  Jumalan  edessä.

Mutta  vaikka  etsimme  tähtäyspistettä,  saarnatekstin  ydintä,  vaikka  selvittäisimme  sen  kaikki  nyanssit  ja  yksityiskohdat  vaikkapa  siitä  miten  tuon  naisen  kadottama  hopeakolikko  varmastikin  kuului  naimisissa  olevan  naisen  otsakoristeeseen  jne.  niin  voimme  lopulta  Hengen  silmin  nähdä  vertauksen  takana  vain  armahtavan  Jeesuksen.  Hän  kertoo  kuinka  Isä  etsii,  odottaa  ja  on  valmis  sulkemaan  syliinsä  jokaisen,  joka  Hänen  tykönsä  tulee.  Oikeaa  ja  hyvää  paimenta  emme  löydä  lukemalla  kertomuksia  suurmiehistä  ja  samaistumalla  heidän  elämäänsä  ja  heidän  elämässään  sattuneisiin  huippukokemuksiin.  Suurmies  kuten  Abraham  Lincoln  voi  olla  yksi  kansakuntansa  isistä,  mutta  hän  ei  ole  sellainen  Vapahtaja  kuten  Jeesus  Kristus  on.

Mutta  Jeesus  on  Hyvä  Paimen,  ei  ainoastaan  Hyvä  Paimen  vaan  Oikea  ja  Hyvä  Paimen.  Tullessamme  Jumalanpalvelukseen  saamme  käydä  nauttimaan  Herran  Pyhää  Ehtoollista.  Siinä  leivässä  ja  viinissä  Jeesus  lahjoittaa  syntiemme  anteeksiannon  ja  ikuisen  elämän  lupauksen  jokaiselle  joka  näitä  elämäänsä  kaipaa  ja  tahtoo  ne  vastaanottaa.  Olemme  elämää  suurempien  aarteiden  äärellä.  Saamme  iloita  koska  meillä  on  näin  Hyvä  Jumala,  Jumala  joka  ei  tahdo  käännyttää  pois  epäonnistunutta,  vaan  antaa  sydämeemme  tosi  rauhan  ja  ilon.  AMEN.

Tienraivaajapa hyvinkin — Juhannuspäivä — Tienraivaaja. 1.vsk.

Tienraivaajapa  hyvinkin
Juhannuspäivä
Tienraivaaja
Saarna 23 junius mmvii
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Omelia DOCG

Evankeliumi: Luuk. 1: 57–66
Elisabetin aika tuli, ja hän synnytti pojan. Kun naapurit ja sukulaiset kuulivat suuresta laupeudesta, jonka Herra oli hänelle osoittanut, he iloitsivat yhdessä hänen kanssaan. Kahdeksantena päivänä kokoonnuttiin ympärileikkaamaan lasta. Muut tahtoivat antaa hänelle isän mukaan nimeksi Sakarias, mutta hänen äitinsä sanoi: »Ei, hänen nimekseen tulee Johannes.» Toiset sanoivat: »Eihän sinun suvussasi ole ketään sen nimistä.» He kysyivät viittomalla isältä, minkä nimen hän tahtoi antaa lapselle. Sakarias pyysi kirjoitustaulun ja kirjoitti siihen: »Hänen nimensä on Johannes.» Kaikki hämmästyivät. Samalla hetkellä Sakarias sai puhekykynsä takaisin, ja hän puhkesi ylistämään Jumalaa. Sillä seudulla joutuivat kaikki pelon valtaan, ja näistä tapahtumista puhuttiin laajalti koko Juudean vuoriseudulla. Ne, jotka niistä kuulivat, painoivat kaiken mieleensä ja sanoivat: »Mikähän tästä lapsesta tulee?» Sillä Herran käsi oli hänen yllään.

I  Johdanto  Juhannuspäivän  aiheeseen
Puhtaasti  luonnontieteelliseltä  kannalta  katsottuna  juhannus  on  kesän  lakipiste,  se  on  todellakin  syksyä  jos!  Samalla  tavalla  kuin  elämänsä  keskikohdassa  oleva  ihminen  katsoo  jo  kohti  omaa  kuolemaa,  samalla  lailla  katsomme  jo  lakastuvaan  luonnon  kauneuteen.  Kristittyinä  katsomme  kohti  joulua,  juhannus  on  aina  määritelty  jouluun  kuuluvaksi  erityispyhäksi.  Kristillinen  näkökulma  on  lähtökohtamme.  Tietysti  on  jonkin  sortin  henkisyyttä  tunnelmoida  luonnon  kauneuden  ja  kesän  valojuhlan  ympärillä,  mutta  lohdutuksen  ja  oikean  rauhan  saamme  vain  juhannuksen  kristillisestä  näkökulmasta.

II  Millainen  mies  Johannes  oli?
Juhannuksesta  kristillisenä  juhlapäivänä  emme  voi  puhua  ellemme  ensin  lähesty  Johanneksen  hahmoa.  Lähdemme  tarkastelussamme  ensiksi  liikkeelle  hänen  hahmostaan  ja  tarkastelemme  hieman  sitä  miten  hänet  otettaisiin  vastaan  vaikkapa  keskiverto  suomalaisessa  evankelis-luterilaisessa  seurakunnassa.

Johannes  oli  todennäköisesti  nasiiri.  Nasiiri  oli  pyhä  mies  joka  pidättäytyi  nauttimasta  viiniä,  olemasta  tekemisissä  kuolleiden  kanssa  ja  elämällä  naimattomana.  Nasiirin  tunnisti  siitä,  että  he  eivät  koskaan  leikanneet  tukkaansa  ja  partaansa  ja  pukeutuivat  lähinnä  pelkkään  lampaantaljaan.  Hän  piti  todennäköisesti  esikuvanaan  Vanhan  testamentin  profeetta  Eliaa.  Johannes  nähdään  Jeesuksen  edelläkävijänä,  tienraivaajana.  Johanneksessa  näemme  asialleen  omistautuneen  luonnonlapsen,  miehen  jolla  oli  palava  usko  sielussaan,  mies  joka  julisti  koska  sisäinen  tuli  ajoi  häntä  julistamaan.  Kaikkinensa  hän  oli  väkevä  ja  jaloluontoinen  mies,  joka  uskoi  uuden  aikakauden  koittaneeen.

Mutta  mikä  on  Johanneksen  asema  kirkossamme?  Kirkkovuoden  aikana  muistamme  häntä  vain  kahteen  otteeseen:  tietysti  tänään  juhannuspäivänä  ja  myös  kolmantena  adventtisunnuntaina.  Kolmas  adventtisunnuntai  kun  vain  tapaa  olla  yksi  kirkkovuoden  hiljaisimpia  pyhäpäiviä...  Jos  kirkkovuosi  on  suuri  näytelmä  niin  silloin  Johanneksella  on  vain  pienehkö  sivurooli;  häntä  on  tarpeen  muistaa  vain  kerran  vuodessa  tienraivaajana.  Kuitenkin  hänen  sanomansa  on  ajankohtainen  jokaisena  pyhäpäivänä,  myös  jokaisena  päivänä.

Mutta  jos  Johannes  tulisi  tänä  päivänä  kirkkoon  tai  seurakunnan  tilaisuuteen  niin  kuinkas  siinä  oikein  kävisi.  Taitaisi  käydä  samalla  tavalla  kuin  kävi  puli-ukko  Virtaselle  Jouko  Mäki-Lohiluoman  laulussa.  Tulisi  suntiolle  ulosheittäjän  tehtävä,  tai  jos  voimat  ja  rohkeus  eivät  riittäisi  niin  sitten  soitettaisiin  112.  Jos  Johannes  saisi  jäädä  tupaan  pidemmäksi  aikaa  ryhtyisi  hän  arvostelemaan  kunnon  kristityiksi  itseään  luulevia,  lähetyspiiriin  tai  johonkin  muuhun  seurakunnan  tilaisuuteen  tullessaan  hän  varmaankin  kaataisi  kahvin  lavuaarista  alas.  Paljon  muutakin  kiusallista  Johannes  varmasti  myös  tekisi.  Jos  niitä  alkaisimme  miettiä  ei  tämä  hänen  nimikkopäivänsä  siihen  varmasti  riittäisi.

III  Päivän  perinteinen  saarna – Tienraivaaja – Mille  raivataan  tietä...
Päivän  perinteinen  tapa  tehdä  Juhannuspäivän  saarna  on  ollut  lähteä  liikkeelle  siitä,  että  Johannes  on  tienraivaaja.  Toisaalta  juuri  ensimmäisen  vuosikerran  teksti  on  ollut  omiaan  monissa  saarnoissa  pohtimaan  sitä,  millainen  jostain  lapsesta  aikuisena  tulee.  Jäljet  johtavat  yhteen  1960-luvun  alussa  Suomalaisessa  saarnakirjassa,  sen  ensimmäisessä  osassa  julkaistuun  saarnaa.  Ja  aivan  varmasti  tuollakin  saarnalla  oli  esikuvansa  jossain  vanhemmassa  saarnassa.  Ei  ole  mitään  uutta  auringon  alla...

Johannes  oli  tienraivaaja  ja  hänen  perintönsä  elää.  Ihminen  ei  voi  tulla  aitoon  parannukseen  ilman  ankaraa  saarnaa  ja  armonmurrosta.  Epäterve  julistus  lähtee  aina  liikkeelle  siitä,  että  puhutaan  pelkästään  kasteen  lahjasta,  niin  kuin  se  yksin  olisi  autuuttava  tekijä.  Kastetta  ja  opetusta  ei  voi  erottaa  toisistaan.  Johannes  saarnasi  ja  katuvat  kastettiin.  Kaste-  ja  lähetyskäsky  puhuu  kastamisesta  ja  opettamisesta.  Opettaminen  ei  ole  pelk-kää  mukavaa  kristinopin  papukaijamaista  toistamista  ja  surutonta seurakuntaelämää.  Arkeen  ja  juhlaan  kuuluu  se,  että  tuon  väkevän  ja  palavasieluisen  Johannes  Kastajan  on  tultava  kysymään  autuutemme  pohjaa  ja  kestävyyttä.  Meiltä  vaaditaan  jatkuvaa  mielenmuutosta  eli  parannusta.

IV  Hutba
Parannus  on  ei  kuitenkaan  ole  yksityisasia  siinä  mielessä  kuin  helposti  luulemme.  Parannuksen  tulee  johtaa  toisten  elämän  kunnioittamiseen,  ja  kunnioittamiseen  kuuluu  myös  se,  että  kaikin  puolin  elämme  ihmisen elämän  arvon  mukaisesti  kristillisessä  mielessä.  Parannuksen,  mielenmuutoksen,  tulee  siis  näkyä  elämässämme.  Ihminen  on  lunastettu  olento.  Ensimmäisessä  Pietarin  kirjeessä  saamme  seuraavat  kehotuksen  sanat:  

”Tiedättehän,  ettei  teitä  ole  lunastettu  isiltä  perimästänne  tyhjänpäiväisestä  elämästä  millään  katoavalla  tavaralla,  hopealla  tai  kullalla,  vaan  Kristuksen,  tuon  virheettömän  ja  tahrattoman  karitsan,  kalliilla  verellä.  Hänet  oli  valittu  jo  ennen  maailman  perustamista,  ja  nyt  aikojen  lopulla  hänet  on  tuotu  julki  teitä  varten.   Hänen  kauttaan  te  uskotte  Jumalaan,  joka  herätti  hänet  kuolleista  ja  antoi  hänelle  kirkkauden,  niin  että  te  uskoessanne  myös  panette  toivonne Jumalaan."  (1. Piet:18-23)

Emme  voi  milloinkaan  kuvitella  korkeampaa  arvon  mittaa,  ihmisen  arvo  on  ääretön.  Vain  rehellisesti  tunnustamalla  tosiasiat  itsestämme  me  pääsemme  selvyyteen  elämämme  suunnasta.  Erehdysten  ja  lankeemusten  kautta  olemme  elämän  taivalta  tehneet  ja  uudestaan  ja  uudestaan  toteamaan,  ettemme  ole  oikein  eläneet.  Pietarin  kirje  jatkaa  edelleen:  ”Kun  te  totuudelle  kuuliaisina  olette  puhdistautuneet  elääksenne  vilpittömässä,  veljellisessä  rakkaudessa,  niin  rakastakaa  toisianne  uskollisesti  ja  kaikesta  sydämestänne.  Olettehan  te  syntyneet  uudesti,  ette  katoavasta  siemenestä,  vaan  katoamattomasta,  Jumalan  elävästä  ja  pysyvästä  sanasta.   Sillä

ihminen  on  kuin  ruoho,
ihmisen  kauneus  kuin  kedon  kukka.
Ruoho  kuivuu,  kukka  lakastuu,
mutta  Herran  sana  pysyy  iäti.

AMEN.

Jumalan valtakunta on myös yhteyttä 3. Sunnuntai helluntaista. Kutsu Jumalan valtakuntaan. 1. vsk.

Jumalan  valtakunta  on  myös  yhteyttä
3. Sunnuntai  helluntaista
Kutsu  Jumalan  valtakuntaan
Saarna 17 junius mmxvii
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Omelia DOC

Evankeliumi: Luuk. 14: 16–24
Jeesus kertoi: »Eräs mies järjesti suuret pidot ja oli kutsunut paljon vieraita. Kun pitojen oli määrä alkaa, hän lähetti palvelijansa sanomaan kutsutuille: ’Tulkaa, kaikki on jo valmiina.’ Mutta yksi toisensa jälkeen nämä alkoivat esittää verukkeita. ’Olen ostanut pellon’, sanoi yksi, ’minun täytyy mennä katsomaan sitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan.’ ’Ostin viisi härkäparia’, sanoi toinen, ’ja olen lähdössä kokeilemaan niitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan.’ Kolmas sanoi: ’Olen juuri mennyt naimisiin enkä siksi voi tulla.’ Palvelija palasi ja kertoi tämän herralleen. Silloin isäntä vihastui ja sanoi palvelijalle: ’Mene kiireesti kaupungin kaduille ja toreille ja tuo tänne köyhät ja raajarikot, sokeat ja rammat.’ Palvelija tuli sanomaan: ’Herra, olen tehnyt niin kuin käskit, mutta vielä on tilaa.’ Silloin herra sanoi: ’Mene maanteille ja kylien kujille ja vaadi ihmisiä tulemaan, jotta taloni täyttyisi. Ja siitä voitte olla varmat, että yksikään noista, jotka minä kutsuin, ei pääse minun pitopöytääni!’»

I  Alkukertomus.  Antikvariaatissa…
Eräässä  Antikvariaatissa  selaili  eräs  nuori  mies  kerran  kauan  aikaa  kirjoja  ja  kysyi  vihdoin  erään  kirjan  hintaa.  Saatuaan  tietää,  että  kirja  maksoi  viisikymmentä  markkaa,  elettiin  näet  aikaa  joskus  viime  vuosituhannella,  kysyi  hän,  eikö  kirjaa  voisi  saada  halvemmalla  ja  katseli  vielä  hetkisen  myytävänä  olevia  kirjoja.
 —Onko  omistaja  tavattavissa?
On  kyllä,  —vastasi  myyjä,  —hän  on  varastossa  lajittelemassa  kirjoja,  häntä  ei  saisi  silloin  häiritä.
—Tahtoisin  mielelläni  puhutella  häntä,  —sanoin  nuorehko  mies.  Omistaja  kutsuttiin  kaupan  puolelle  ja  vieras  kysyi:
—Mikä  on  tämän  kirjan  viimeinen  hinta?  Kuusikymmentä  markkaa,  —  oli  vastaus.
—Mitä  ihmettä,  kuusikymmentä  markkaa...  Mutta  myyjänne  pyysi  siitä  äsken  viisikymmentä  markkaa.
—Aivan  oikein,  —  sanoi  omistaja,  —  ja  minulle  olisikin  ollut  edullisempaa  myydä  se  viidelläkympillä  ja  saada  häiritsemättä  jatkaa  työtäni.  Nuorehko  mies  oli  olevinaan  hämmästynyt,  mutta  halusi  lopettaa  keskustelun  omalla  tavallaan  ja  sanoi:
—No  niin,  mikä  on  sitten  se  viimeinen  hinta?
—Seitsemänkymmentä  markkaa.  Mutta  äskenhän  te  pyysitte  siitä  kuusikymmentä  markkaa.
—Niin...  —Sanoi  antikvariaatin  omistaja  levollisesti,  —  sen  hinnan  olisinkin  äsken  mieluummin  ottanut  kuin  kuusikymmentä  markkaa.  — — — Mies  laski  sanaakaan  sanomatta  rahat  pöydälle  ja  poistui  kaupasta  mietiskellen  saamaansa  opetusta  oikeasta  ajankäytöstä.
Aikaansa  ei  saisi  tuhlata  turhaan  kuten  alkuvirressämme  sanottiin.  Äskeisessä  lyhyessä  kertomuksessa  arvioitiin  ajan  merkitys  rahassa.  Turhaan  tuhlattua  aikaa  on  kuitenkin  vaikea  mitata  rahassa.  Velvollisuuksien  väistely  ja  tekosyiden  keksiminen  tuovat  mukanaan  paljon  pahaa:  pahoihin  ajatuksiinkin  on  tuolloin  enemmän  aikaa  kuin  ahkeralla,  kutsumustaan  ja  vakaumustaan  toteuttavalla  ihmisellä. 

II  Tekstin  selitystä:  Luukkaan  ohjelma
Päivän  evankeliumissa  on  tavallaan,  eikä  ainoastaan  tavallaan  vaan  aivan  oikein  tiivistettynä  Luukkaan  kaksoisteoksen,  varsinaisen  Luukkaan  evankeliumin  ja  Apostolien  tekojen  ohjelma.  Evankeliumin  tulee  levitä  kaikkeen  maailmaan  ja  se  saa  myös  voittokulkunsa.  Kertomuksella  on  siis  punainen  lanka  ja  aika  ajoin  se  esitetään  hyvin  verhottuna  tiivistelmänä,  kuten  tässä  tämän  päivän  evankeliumissa  tehdään.
Evankeliumit  ovat  syntyneet  kymmeniä  vuosia,  suorastaan  puoli  vuosisataa  ja  Johannes  reilumminkin  Jeesuksen  kuoleman  jälkeen.  Luukaskin  kirjoitteli  teoksiaan  voin  viisikymmentä  vuotta  ensimmäisen  pääsiäisen  jälkeen.  Rooman  seurakunnalla  oli  ollut  apostoli  Paavalin  lähettämä  roomalaiskirje  ohjenuoranaan  jo  neljännesvuosisadan  ajan. 
Olivatpa  itse  Pietari  ja  Paavali  kokeneet  marttyyrikuoleman  jo  viisitoista  vuotta  ennen  kuin Luukas  ryhtyi  kirjoittamaan.  Paljon  oli  siis  tapahtunut;  uusi oppi oli  levinnyt  koko  valtakunnan  alueelle.  Jerusalemin  temppeli  oli  hävitetty  ja  Jeesuksen  kansa  oli  joutunut  suuressa  määrin  lähtemään  pakoon  Palestiinasta. 

Evankeliumi  ei  ollut  kokenut  riemuvoittoa  juutalaisten  keskuudessa;  sen  voittokulku  nähtiin  muualla.  Luukkaan  sanojen  taustalla  voi  olla  hyvinkin  alkuperäinen  katkelma  Jeesuksen  sanoja,  mutta  ei  voi  olla  ajattelematta,  etteikö  niissä  näkyisi  myös  tilanne  ja  todellisuus  joka  oli  eletty  läpi  noiden  viidenkymmenen  vuoden  aikana.  Luukkaan  teksti  on  ollut  omiaan  luomaan  sitä  ankaraa  kuvaa  joka  kristityillä  on  ollut  Jeesuksen  kansasta  ja  heidän  seuraajistaan.

Eräs  virheellinen  näkökulma
Yksi  tekstin  perinteellinen,  jopa  pääasiallinen  selitys  on  ollut  se,  että  siinä  olisi  vastakkain  ajalliset  harrastukset  ja  työt,  ja  toisaalta  hengellinen  elämä.  Tämä  tulkinta  on  toki  helppo  tehdä  ja  menneiden  polvien  papit  omaksuivat  sen  papukaijamaisesti  kaikista  niistä  postilloista,  saarnakokoelmista  joita  he  tavasivat  ja  läpi  kahlasivat.  Tulkinta  on  perin  virheellinen.  Jeesus  ei  nimittäin  väheksynyt  maanviljelystä  ei  myöskään  muuta  ansiotyötä,  eikä  hän  myöskään  ihannoinut  naimattomuutta.

Mehän  opetamme,  että  työ  ja  perhe  kuuluvat  Jumalan ihmisille  säätämään  järjestykseen.  Vertauksen  sanamuodot  tuleekin nähdä vain  kirjallisina  tehokeinoina,  suorastaan  kertomakeinoina.  Niiden  taustalla  ei  ole  hengellisyys  vastaan  maailmallisuus,  vaan  asennoituminen  Jeesuksen  persoonaan  ja  hänen  julistamaan  evankeliumiinsa.  Nuo  sanat  sisältävät  hyvin  ankaran  vaatimuksen,  joka  kaikuu  monissa  kohden  tämän  ”juhlattoman  kirkkovuoden  puoliskon  jumalanpalvelustekstejä.  Elämä  on  vakava  asia  ja  etsikkoaikoja  voi  tulla  kerran,  kaksi  tai  kolme,  mutta  kutsu  on  aina  sama.  Voimme  kylläkin  joutua  toisella  tai  kolmannella  kerralla  maksamaan  kovemman  hinnan  kutsun  seuraamisesta. 
Martti  Luther  sanoin  tästä  tekstistä  saarnatessaan  seuraavasti:

"Ja kuitenkin me elelemme aivan kuin nämä ankarat, kauhistavat sanat olisi lausunut joku houkka tai lapsi tai aivan kuin ne olisivat Herran Jumalamme kevyttä pilaa, emmekä me kuule emmekä näe sitä, minkä evankeliumimme selvään sanoo: isäntä vihastui ja puhui puhuttavansa suuressa vihassa. Hän ei ole houkka eikä lapsi, vaan kaiken Herra ja Jumala, jonka edessä syystäkin, niin kuin Raamattu sanoo, vuoret perustuksinensa vapisevat ja peljästyvät, ja jonka tieltä sekä meri että vedet väistyvät; mutta kukaan luoduista ei ole niin kova, niin raudanluja kuin ihminen: hän ei laisinkaan pelkää, vaan jopa suuntaa siihen halveksimisensa ja pilkkansa."

III  Jumalan  valtakunta
Mutta  millainen  se  Jumalan  valtakunta  sitten  oikein  on?  Yksi  tapa  lähteä  lähestymään  tuota  käsitettä  Jumalan  valtakunta  on  lähteä  siitä,  että  kyse  on  yhteydestä  Jumalan ja  ihmisen  välillä,  yhteydestä  Kristukseen.  Yhteyttä  koemme  Jumalanpalveluksessa  aivan  sen  aloitussanoista  ”Rakkaat  sisaret  ja  veljet  Jeesuksessa  Kristuksessa.”  Yhteyttä  saamme  aivan  erityisesti  kokea  ehtoollispöydässä.

Ja  lähtekäämme  liikkeelle  aivan  yksinkertaisesta  oivalluksesta.  Lähtekäämme  sanasta  "valtakunta,"  jos  sana  Jumalan  on  liian  jumalallinen  tai  vaikea.  Nimittäin  kukaan  ihminen  ei  ole  niin  mahtava  että  hän  voisi  muodostaa  yksin  valtakunnan,  eikä  siihen  riitä  kaksikaan  ihmistä.  Valtakunta  ei  voi  toimia  ilman  monenlaisia  yhteyksiä,  lakeja  ja  järjestyksenpitoa.  Yhtä  kaikki,  tarvitaan  yhteyttä.  Ja  Jumala  haluaa  aina  muistuttaa  meitä  myös  ajankäytöstä,  asiasta  josta  alussa  puhuimme.

Mutta  Jumalan  valtakunta  ei  ole  mikä  tahansa  valtakunta.  Sen  lait  eivät  ole  tämän  maailman  lakeja.  Jumalan  valtakunta  on  yhteyttä  jonka  uusi  elämä  tuo  mukanansa  niin  että  voimme  joskus  apostoli  Paavalin  sanoin  sanoa: Jumalan  armahtavaan laupeuteen  vedoten  kehotan  teitä,  veljet:  Antakaa  koko  elämänne  pyhäksi  ja  eläväksi,  Jumalalle  mieluisaksi  uhriksi.  Näin  te  palvelette  Jumalaa  järjellisellä  tavalla.  Älkää  mukautuko  tämän  maailman  menoon,  vaan  muuttukaa,  uudistukaa  mieleltänne,  niin  että  osaatte  arvioida,  mikä  on  Jumalan  tahto,  mikä  on  hyvää,  hänen  mielensä  mukaista  ja  täydellistä.  AMEN.

Taas on parannuksen aika 2. Sunnuntai helluntaista. Katoavat ja katoamattomat aarteet. 1. vsk.

Taas  on  parannuksen  aika 
2. Sunnuntai  helluntaista. 
Katoavat  ja  katoamattomat  aarteet.
Saarna 10 junius MMVII
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Omelia DOC

Evankeliumi: Luuk. 16: 19–31
Jeesus puhui tämän vertauksen:  »Oli rikas mies. Hänen vaatteensa olivat purppuraa ja hienointa pellavaa, ja päivästä päivään hänen elämänsä oli pelkkää ylellisyyttä ja juhlaa. Mutta hänen porttinsa pielessä virui köyhä Lasarus, täynnä paiseita. Köyhä olisi nälkäänsä halunnut syödä niitä ruokapaloja, joita rikkaan pöydältä putoili. Koiratkin tulivat siihen ja nuolivat hänen paiseitaan. Sitten köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet Abrahamin huomaan. Rikaskin kuoli, ja hänet haudattiin. Kun hän tuonelan tuskissa kohotti katseensa, hän näki kaukana Abrahamin ja Lasaruksen hänen rintaansa vasten. Silloin hän huusi: ’Isä Abraham, armahda minua! Lähetä Lasarus tänne, että hän kastaisi sormenpäänsä veteen ja vilvoittaisi kieltäni. Näissä liekeissä on kauhea olla.’ Mutta Abraham sanoi: ’Muista, poikani, että sinä sait eläessäsi hyvän osan, Lasarus huonon. Nyt hän saa täällä vaivoihinsa lohdun, mutta sinä saat kärsiä tuskaa. Sitä paitsi meidän välillämme on syvä, ylipääsemätön kuilu, niin ettei täältä kukaan voi tulla teidän luoksenne, vaikka tahtoisikin, eikä sieltä pääse kukaan kuilun yli meidän puolellemme.’ Rikas mies sanoi: ’Isä, minä pyydän, lähetä hänet sitten vanhempieni taloon. Minulla on viisi veljeä – hänen pitäisi varoittaa heitä, etteivät hekin joutuisi tähän kärsimyksen paikkaan.’ Abraham vastasi: ’Heillä on Mooses ja profeetat. Kuulkoot heitä.’ ’Ei, isä Abraham’, mies sanoi, ’mutta jos joku kuolleiden joukosta menisi heidän luokseen, he kääntyisivät.’ Mutta Abraham sanoi: ’Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista.»

I  näytös
 
Alkukertomus.  Helmenpyytäjä  Petsamossa.
Kaukana  tuntureiden  takana  Toivoniemen  vanhainkodissa  kuoli  joskus  1950-luvun  puolivälissä  Lapin  kuuluisin  ammattimainen  helmien  pyytäjä,  Gustav  Wegelius,  77  vuoden ikäisenä.  Ennen  kuolemaansa  hän  oli  ilmaissut  niiden  neljän  arvokkaan  helmen  kätköpaikan,  joita  hän  oli  säilyttänyt  vanhuudenpäiviensä  varalle.  Ennen  joutumistaan  vangiksi  toisen  maailmansodan  viimeisenä  vuotena  1944  entisen  Suomen  siirtomaan,  Petsamon,  alueella,  oli  Wegelius  kätkenyt  helmet  varmaan  ja  turvalliseen  paikkaan  “sinne  jonnekin.”

Hän  oli  viettänyt  elämästään  kolme  vuosikymmentä  kaiket  kesäkuukaudet  etsien  helmiä pääasiallisesti  Petsamon  alueen  vesillä.  Hän  oli  alansa  ehkä  paras  asiantuntija  maassamme. Varmaankin  hän oli  avannut  kymmeniätuhansia  jokihelmisimpukoita.  Ilmaistessaan  helmien  kätköpaikan  hän  kertoi  niiden  olevan  perunajauhoon  ja  karhunrasvaan  suojattuina,  tuohi,-  ja  nahkakäärössä  kallionkoloon  piilotettuina.

Kukaan  ei  ole  vielä  löytänyt  Wegeliuksen  kätköpaikkaa.  Hän  ei  ehtinyt  iloita  kallisarvoisista  helmistään.  Emmekä  tiedä  oliko hän  ehtinyt  koota  aarteita  myös  taivasten   valtakuntaa  varten.  Kuoleman  hetkellä  eivät  näet  suuretkaan  rikkaudet  auta,  ellei  meillä  ole  suurinta  ja  kalleinta  aarretta,  Jeesusta  Kristusta.  Miten  onkaan  satojen  vuosien  ajan  rippikouluissa  opetettu  elämämme  kalleimmasta asiasta:  ”Jeesuksen  Kristuksen  löytäminen  ja  hänen  opetuslapsekseen  tuleminen  on  elämämme  kallein  asia. Tänä  pyhänä  on  usein  perinteisesti  veisattu  virsi  183:  ”On  meillä  aarre  verraton.”

On meillä aarre verraton,
se kalliimpi on kultaa.
Myös jalokivi kallein on
sen rinnalla vain multaa.
Näin suuren lahjan taivaasta
me saimme omaksemme,
sanansa Herra Jumala
kun antoi aarteeksemme

Mutta  missähän  on  meidän  kallein  aartehemme?

II  näytös
 
Lyhyesti  evankeliumista  ja  sen  jälkivaikutuksista…
Päivän  evankeliumi  tuo  mieleemme  monia  asioita,  jopa  tuonpuoleisen  ja  kadotuksen.  Kertomuksen  asetelma  on  kaikille  tuttu  eikä  sen  sanomaa  kukaan  voi  pohjimmiltaan  kieltää.  “Noinhan  se  on,  mutta  mitäs  tuo  minua  toisaalta  liikuttaa.” Kirkkovuosi  jakaantuu  kahteen  puoliskoon,  ja  nyt  alkaa  se  toinen  puolisko,  juhlapuolisko  on  ohitse  ja  aloitamme  jälkimmäisen  eli  arkipuoliskon.  Tähän  asti  olemme  käyneet  läpi  suuria  juhlia,  joulu,  uusivuosi,  loppiainen,  pääsiäinen  kaikkine  tapahtumineen  ja  vielä  helatorstai  ja  helluntai,  kolminaisuuden  päivääkään  nyt  unohtamatta.  Juuri  äsken  olemme  julistaneet  sitä  kuinka  Jeesus  meni  taivaaseen,  mutta  on  kuitenkin  läsnä,  koska  hän  
lähetti  meille  Pyhän  Hengen,  Puolustajan  ja  Lohduttajan.

Tämän  toisen  puoliskon  tekstit,  joihin  tämän  päivän  evankeliumi  kuuluu,  kutsuvat  meitä  käytännön  johtopäätösten  tekemiseen,  elämään  juhlapuoliskon  opetusten  mukaan.  Nyt  kysytään  uskoa,  ja  sitä  miten  se  näkyy  arkipäivän  elämässä.  ”Se  on  sitä  shelliä  nytten  eli  sunnuntait  helluntain  jälkeen.” Aloitamme  katoavista  ja  katoamattomista  aarteista  ja  tulemme  lopulta  Tuomiosunnuntaihin.

Päivän  evankeliumissa  Jeesus   kertoo  puhuttelevan  vertauksen  rikkaasta  miehestä  ja  köyhästä  Lasaruksesta.  Se  on  näky   elämän  arkitodellisuuteen.   Toisten  hyvinvointiin  ja  toisten  hätään.   Samaan  aikaan  meille  avataan  näköala  myöskin  paljon  kauemmaksi  -  iankaikkisuuteen.   Ja se  onkin  hyvin  vakava  näköala:   Tämä  elämä  ja  se  kuinka  sen  käytämme  on  ehdottoman   merkittävää  tulevan  ikuisuuden  kannalta.   Jeesus  puhuu  Lasaruksen  ja  rikkaan  miehen  kohtaloista  tuonpuoleisessa  osoittaakseen  kaikille  sukupolville,  että  elämä  on  kuoleman  vakava  asia.   Ja  juuri  tässä  on  samaa  ajatusta  kuin  psalmin  rukouksessa:  "Herra  opeta  meitä  laskemaan  päivämme  oikein, että  saisimme  viisaan  sydämen."

III  näytös
 
Saako  sitten  johonkin  kiintyä?
Evankeliumikertomuksen  isoista  näköaloista  huolimatta  on  myös  pienempiäkin  näköaloja  moniin  arkisiin  asioihin.  Mieleen  tulee  kysymys,  vaikkemme  noita  rikkaita  miehiä  olekaan,  että  saammeko  lopulta  kiintyä  mihinkään,  saammeko  olla  kiinnostuneita  niin  sanotuista  maallisista  asioista?  Jokainen  löytää  niitä  omasta  elämästään,  tai  mikä  vielä  herkullisempaa  niin  lähimmäisensä  elämästä.  Saanko  minä  olla  kiinnostunut  vaikkapa  jääkiekosta,  saanko  hankkia  hyviä  harrastuksia,  onko  puutarhanhoito  lopulta  syntiä,  vai  tuhlaammeko  kaikesta  huolimatta  ”Jumalan  kallista  aikaa.”  Olemmeko  lopulta  vanhoina  ihmisinä  katkeria  hankittuamme  paljon  kirjoja  ja  viisautta,  matkusteltuamme  lähellä  ja  kaukana  ja  paljon  eri  asioita  harrastettuamme.  Olemmeko  kuin  vanha  ja  katkera  suururheilija  Paavo  Nurmi  joka  ei  saanut  pois  mielestään  isänsä sanoja.  Isä  näet  oli  sanonut  nuorelle  Paavolle  kun  tämä  hänen  mukaansa  juoksi  vain  ympyrää  että  ”Taas  sinä  olet  Paavo  tuhlaamassa  Jumalan  kallista  aikaa.”

Jos  ihminen  on  terve  niin  hän  kiintyy  hyvin  helposti  moniin  asioihin  ja  hän  myös  hyvin  helposti  kiinnostuu  niin  monista  asioista.  Asioissa  ei  sinänsä  olekaan  mitään  pahaa,  ne  ovat  ilmiöitä  joiden  parissa  ollaan,  asioita  joihin  kiinnytään.  Elämme  asioiden  ja  ilmiöiden  maailmassa.  Mutta  kun  tosiasia  on  siinä,  että  ihminen  ei  tee  yhtään  mitään  etsimättä  omaa  kunniaansa.  Jos  olemme  kiinnostuneita  asioista  ja  ilmiöistä  ja  olemme  niin  ja  annamme  kunnian  Jumalalle  ei  siinä  voikaan  olla  mitään  pahaa.  Mutta  kun  emme  pohjimmiltamme  voi  niin  tehdä  niin  siinähän  olemme.  Täysin  kelvottomina  ja  alastomina,  syntisiä.  Tämä  on  LAKI.

IV  näytös
 
Taas  on  parannuksen  aika.
Evankeliumin  avaama  näköala  laittaa  meidät  vaikean  paikan  eteen,  näköala murtaa  sydämemme.  Emme  elä  oikein,  on  jälleentaas  parannuksen  aika.
Vanhoissa  saarnakirjoissa  sanotaan  usein  että  ”Helvetti  on  heränneitä  täynnä.  Ja  aivan  oikeinhan  ne  puhuvatkin.  Kaikki  eivät  herää  Jeesuksen  rintaa  vasten  Joidenkin  kohtalo  on  herätä  kadotuksessa.  Ja  vaikka  olisimme  kuinka  pätevästi  todistelleet  itselle  ja  toisille,  että  kadotusta  ei  ole,  ettei  tuomiota  ole,  ja  että  Jumalan  valtakunta  toteutuu  vain  tässä  ajassa,  niin  kadotus  on  aivan  varma  asia,  muuten  ei  todellakaan  ole  mitään  väliä  sillä  mitä  me  teemme.  Tästä  pyhästä  tuomiosunnuntaihin  kaikuu  huuto:  tehkää  parannus  ja  ottakaa  vastaa  Jeesus  Kristus!  On  parempi  herätä  nyt  kuin  helvetissä.  Siksi  tämän  päivän  teksti  suorastaan  huutaa  meille:  Herää  sinä,  joka  vielä  nukut  ja  olet  suruton  ja  huoleton  osastasi  iankaikkisuudessa.  Herää  ajoissa,  nyt  on  otollinen  aika,  nyt  on  pelastuksen  päivä.  Meidän  on  syytä  asettua  Jumalan  eteen  ja  sanoa:

Tutki  minut,  Jumala,  katso  sydämeeni.  Koettele  minua,  katso  ajatuksiini.  Katso,  olenko  vieraalla,  väärällä  tiellä,  ja  ohjaa  minut  ikiaikojen  tielle  (Ps.  139:23-24)

Missä  kallein  aarteemme  on,  siellä  sydämemmekin  on. Rakas  taivaallinen  Isämme,  älä  anna  meidän  kiintyä  mihinkään,  joka  ei  kestä  kuoleman  hetkellä.  Anna  meille  sellainen  usko,  joka  auttaa  kaikissa  vaiheissamme.  AMEN.