Keisari Augustus — Jouluevankeliumin
henkilögalleria-sarjan I saarna
Jouluaatto
Lupaukset täyttyvät
Saarna 24 dec mmxiii
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Grande omelia
Evankeliumi: Luuk. 2:1-14
Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli
toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui
Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan
veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa. Niin myös Joosef lähti
Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan,
Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti
sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan
tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän
kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.
Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä
heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko
valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: »Älkää pelätkö! Minä ilmoitan
teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin
kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille:
te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.» Ja samalla hetkellä oli
enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:
– Jumalan on kunnia korkeuksissa,
maan päällä rauha
ihmisillä, joita hän rakastaa.
Jouluevankeliumista on sanottu että se on
varsin loppuun kaluttua tavaraa. Voi olla,
mutta tähän pätee se että se on
sitä vain noille loppuun kaluajille. Kaikesta
saa nimittäin aina joitain uutta irti
jos tekee vain kovaa ja hellittämätöntä
työtä. Tänä vuonna Helsingin seurakuntayhtymän
USKOTOIVORAKKAUS-portaalissa on julkaistu
adventtikalenteri jossa on julkaistu joka päivä
uusi hartauskirjoitus; yhteensä 24 näkökulmaa
jouluevankeliumiin. Ehkäpä tuo hanke oli
jonkin uuden ja tulevan ilmentymä. Tulevan
aikakauden ihminen on ehkä syvällisempi kun
hänellä on aikaa yksinkertaisemman elämäntavan
omaksuttuaaan enemmän laatuaikaa henkisille
harrastuksille. Tai sanotaanko että kun se
on yksinkertaisesti pakko omaksua, tuo
yksinkertaisempi elämäntapa, niin hänellä on
aikaa enemmän tutkistella asioita monipuolisemmin
ja useammasta näkökulmasta.
Niin kauan kuin henkilöitä jouluevankeliumissa
riittää tulee saarnata jouluaattona aina uudesta
henkilöstä, uudesta näkökulmasta, tai ainakin
yrittää moista. Henkilöitä kyllä riittää: Keisari
Augustus, Quirinius, Kuningas Daavid, Joosef,
Maria, itse Jeesus, paimenet, ylienkeli,
taivaallinen sotajoukko, lampaat ja viimeisenä
vihdoinkin huomionpalautuksen saanut jouluevankeliumin
aasi… Mutta aloitamme Augustuksesta vaikka
se ei ensimmäisenä aakkosissa olekaan.
Jouluevankeliumin Augustus oli mahtava mies.
Mutta kuinka mahtava? Ison sisarkirkkomme,
roomalaiskatolisen kirkon jouluyön messussa on
yksi asia joka saa luterilaisen hyvin
kateelliseksi, no ehkä siinä on toinenkin
asia ja se toinen asia on vuoropsalmi ja
sen sanat ja sävelmä. Mutta se ensimmäinen
ja tärkeämpi. No sehän on jouluyön
julistus. Siinä mainitaan keisari Augustus,
totta kai! Ja näin siinä sanotaan: Anno imperii Octaviani
Augusti quadragesimo secundo: toto urbe in
pace composito… Niin, rauha vallitsi
kaikkialla, mitä nyt pieniä rajakahakoita lukuun ottamatta.
Maailman mahtavin mies oli kuitenkin myös
hyvin onneton mies. Maailman rikkainkin
mies hän oli vaikka hän oli hyvin
vaatimattomin Rooman kansalaisista. Jos joku
purnasi siitä että viinin hinta on
taas noussut saattoi hän sanoa että
olen rakennuttanut uusia vesijohtoja ja puhdasta
vettä saa ilmaiseksi rajattomia määriä, juo
vettä!
Augustuksen vaatimattomuus oli hämmästelyn aihe
satojen vuosienkin päästä kun Roomassa kävi
matkailijoita. Jotka vain näkivätkin hänen
kotinsa, siis suoraan sanottuna kotimuseon,
ihmettelivät ylen suuresti. “Ai tämäkö muka
on suuren ja mahtavan Augustuksen koti,
tuossako hän muka nukkui ja tuossako
hänen tuolinsa muka on…” Hyvänä päivänä
hän saattoi lahjoittaa loistohuvilan Caprin
saarelta kenelle halusi. Kuitenkaan hän ei
ollut mikään saituri-luonne, päinvastoin. Mutta
yhtä häneltä puuttui ja se oli
perhe-onni. Näin hän antoi elävän
esimerkin, parhaan esimerkin siitä, että
mahtava asema ja rikkaus ei takaa
onnea henkilökohtaisessa elämässä. Ja kun
hänen hallitsija-sukunsa jatkui niin näytti
siltä että keisaria seuraa aina vain
hullumpi mies; alkoivat varsinaiset
hulluusolympialaiset. Augustuksen valta oli
perustettu väkivallalla ja roomalainen sotamiekka,
kaksiteräinen gladus oli juonut tavattoman
monen kansalaisen, viattomankin verta. Tuntui
kuin karmea kirous olisi asunut hänen
ja hänen perheensä päällä noiden asioiden
vuoksi…
Pitää aivan oikeutetusti herättää kysymys
siitä, oliko hän kaikkitietävä ja
kaikkivaltias? Kyllä oli jos otetaan kaikki
hänen aikansa mittapuut huomioon. Mutta
kaikkitietävä ja kaikkivaltias hän oli vain
ihmisten valtakunnan hallitsijana. Erään toisen,
eikä välttämättä niin vähäarvoisen, pyhäpäivän
evankeliumiteksti lukee seuraavasti:
»Minä
sanon teille, ystävilleni: Älkää pelätkö
niitä, jotka tappavat ruumiin mutta joiden
valta ei ulotu sen pitemmälle. Kuulkaa,
ketä teidän tulee pelätä. Pelätkää häntä,
jolla on valta sekä tappaa ihminen
että syöstä hänet helvettiin. Niin, sanon
teille: häntä teidän on pelättävä. Varpusia
saa kahdella kolikolla viisi, eikö niin?
Silti Jumala ei unohda yhtäkään niistä.
Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu.
Älkää siis pelätkö. Olettehan te arvokkaampia
kuin kaikki varpuset (Luuk. 12: 4–7).»
Tuon pyhän aiheena on “Kahden
valtakunnan kansalaisena.” Jeesuksen sanat ovat
yhtä aikaa pelottavia ja lohduttavia. Mutta
oliko keisari Augustus niin mahtava mies
että hänen valtakunnassaan “jokainen hiuskarvakin
oli laskettu.” Eräällä tavalla näin oli!
Ja tapa jolla hän hallitsi oli varsin
erikoiselta kuullostava. Kun hän oli
perustanut valtansa hyvin veristen vaiheiden
jälkeen näytti siltä, että hän oli luopunut
vallasta kokonaan. Tosiasia oli kuitenkin
että mitään Rooman valtakunnassa ei
tapahtunut ellei Augustus olisi niin
halunnut; ainakin polittiisessa mielessä näin
voidaan sanoa. Tässä mielessä jokainen
hiuskarva oli todellakin laskettu…
Tänään vastaava tarkoittaisi vaikkapa sitä,
että Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen presidentti
voisi hallita maailmaa omalta kotimaatilaltaan
tekemättä näennäisesti mitään, hänen poliittinen
etujoukkonsa vain toimisi niin kuin
oletetaan isännän haluavan ja tekevän, eikä
mitään tehtäisi vastoin hänen tahtoansa.
Vaikka usein näyttäisin siltä että tehtäisiin
aivan järjettömiä päätöksiä, ja näyttäisi
siltäkin että nyt on menetelty ensimmäisen
kansalaisen tahdon ja edun vastaisesti,
niin lopulta olisi kaikki kuitenkin hyvin,
kaikilla pääsääntöisesti asiat kohdallaan ja
maassa ja maanpiirissäkin rauha. Ja
tietystikin; keisarin tahto oli toteutunut
ihan noin sattumalta, ja ikään kuin
bonuksena kaiken muun hyvä ja hyödyllisen
lisäksi.
Ei tarvita lennokastakaan ajatuksenjuoksua kun
voimme todeta, että jouluevankeliumissa todellakin
esiintyy kaksi hallitsijaa; tuota maallista
mahtia edustava Augustus ja taivaan
kuningas Jeesus Kristus. Itseasiassa em.
ajatus on hyvin luterilainen ja ennen kaikkea
raamatullinen. Rooman hyvästä hallintovallastahan
Paavalikin myöhemmin puhui (Room. 13:1-7)
hyvin suopein sanankääntein. Ensi katsomalta
kumpikaan valtasuuruus ei kuitenkaan toimi
oikeudenmukaisesti. Roomalaiset kurittivat ketä
tahtoivat ja milloin tahtoivat, Herraan
turvaava sai silloin hyvin vähän suosiota.
Eilen roomalaiset; tänään joku muu kurittaa
ja rauhoittaa ketä haluaa ja missä
haluaa, Herran turvaava saa edelleenkin
hyvin harvoin suosiota. Siihen vetoaminen
ei tuo maallista valtaa. Noinko lie?
Kansojen itsenäisyys on joskus maksettu
kalliilla uhrilla, maailmanrauha on aina
hankittu jonkun kansan suuremmalla uhrimielellä
ja velvollisuudentunnolla. Ihmisen vapauskirja on
hankittu yhden miehen kuuliaisuudella ja uhrilla.
Jokaisella aikakaudella on oma tarpeellinen
Augustuksensa, maallinen ruhtinas ja Jumalan
asettama esivalta, ja jos ei ole niin
onneton se aikakausi ja sukupolvi. Tämä
on jouluevankeliumin piilosanoma. Mutta Augustuksen
aikana veljeksemme syntynyt Jeesus Kristus
on ensimmäinen ja viimeinen hengellinen ruhtinaamme.
Joulun salaisuus, tosin vain yhdestä
perspektiivistä, on siinä. ”Koska hän on itse käynyt läpi
kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee
auttamaan niitä, joita koetellaan.”
(Heprealaiskirje 2:18)
Jouluevankeliumin aate-, ja sielunmaisemissa ja
näissä edellisissä ajatuksenjuoksun tietämissä
liikkuu myös eräs toinen raamatunteksti, se
on kirjoitettu ensimmäiseen Timoteus-kirjeeseen
(1 Tim- 2:1-4): ”Kehotan
ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia
ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta,
kuninkaiden ja kaikkien vallanpitäjien puolesta,
jotta saisimme viettää tyyntä ja
rauhallista elämää, kaikin tavoin hurskaasti
ja arvokkaasti. Tällainen rukous on oikea
ja mieluisa Jumalalle, meidän pelastajallemme,
joka tahtoo, että kaikki ihmiset
pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.”
Joulun ja jouluevankeliumin sanomaa tämäkin
kaikki tyynni… AMEN
Oikeassa
yhteydessä
Itsenäisyyspäivä
Kiitos isänmaasta
Saarna 06 december mmxiii
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Epistolasaarna
Omelia DOCG
Evankeliumi: Matt. 20: 25–28
Jeesus kutsui opetuslapsensa luokseen ja sanoi: »Te tiedätte, että hallitsijat
ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei
saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi,
se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne
ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut
palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien
puolesta.»
Saarnateksti: Ap. t. 17:16-34
Odotellessaan Ateenassa matkakumppaneitaan Paavali
näki joka puolella kaupunkia epäjumalankuvia,
ja tämä sai hänet kuo-huksiin. Hän
keskusteli synagogassa juutalaisten ja
jumalaa-pelkäävien kanssa ja puhutteli joka
päivä torilla kaikkia, joita sattui
tapaamaan. Muutamat epikurolaiset ja stoalaiset
filosofit ryhtyivät puheisiin hänen kanssaan,
ja jotkut heistä sanoivat: "Minkähän
tiedonjyvän tuokin luulee noukkineensa?"
"Taitaa olla vieraiden jumalien
julistajia", sanoivat toiset, sillä Paavali
julisti evankeliumia Jeesuk-esta ja
ylösnousemuksesta. He veivät hänet mukanaan
Areiopagille ja sanoivat: "Saisimmeko
tietää, mikä on se uusi oppi, jota
sinä julistat? Me olemme kuulleet sinun puhuvan
perin outoja asioita. Mistä oikein on
kysymys? Sen me haluaisimme tietää."
Ateenalaiset samoin kuin kaupun-gissa asuvat
muukalaisetkin olivat näet tavattoman
kiinnos-tunei-ta kaikista uusista asioista ja
puheenaiheista.
Paavali astui keskelle Areiopagia ja alkoi puhua:
"Ateenalaiset! Kaikesta näkee, että te
tarkoin pidätte huolta jumalien palvonnasta.
Kun kiertelin kaupungilla ja katselin
teidän pyhiä paikkojanne, löysin sellaisenkin
alttarin, jossa oli kirjoitus: 'Tuntemattomalle
jumalalle.' Juuri sitä, mitä te
tuntemattanne palvotte, minä teille julistan.
"Jumala, joka on luonut maailman ja
kaiken, mitä siinä on, hän, joka on
taivaan ja maan Herra, ei asu
ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. Häntä ei
myöskään palvella ihmiskäsin, ikään kuin
hän tarvitsisi jotakin -- itse hän
antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken
muun. Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko
ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla
maan päällä, hän on säätänyt niille
määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset
etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen
löytäisivät hänet. "Jumala ei kylläkään
ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me
elämme, liikumme ja olemme. Ovathan
muutamat teidän runoilijannekin sanoneet: “Me
olemme myös hänen sukuaan.” Koska me
siis olemme Jumalan sukua, meidän ei
pidä luulla, että jumaluus olisi
samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi,
kuin ihmisen mielikuvituksen ja taidon luomus.
"Tällaista tietämättömyyttä Jumala on
pitkään sietänyt, mutta nyt sen aika
on ohi: hän vaatii kaikkia ihmisiä
kaikkialla tekemään parannuksen. Hän on
näet määrännyt päivän, jona hän
oikeudenmukaisesti tuomitsee koko maailman, ja
tuomarina on oleva mies, jonka hän on
siihen tehtävään asettanut. Siitä hän on
antanut kaikille takeet herättämällä hänet
kuolleista."
Jotkut ivailivat Paavalia, kun kuulivat
hänen puhuvan kuolleiden ylösnousemuksesta,
toiset taas sanoivat: "Kenties saamme
kuulla sinulta tästä vielä
toistekin." Niin Paavali lähti
heidän luotaan. Muutamat kuitenkin hakeutuivat
hänen seuraansa ja tulivat uskoon. Heidän
joukossaan oli Dionysios, Areiopagin
tuomioistuimen jäsen, Damaris-niminen nainen sekä
muutamia muita.
Aloitus
Monesti kuulemme sellaisen painotuksen tai
vaatimuksen, että asiaa pitää tarkastella
laajemmasta kokonaisuudesta käsin. Tai toisaalta
myös sellaistakin, vähän päinvastaista tavallaan,
että jokin asia irrotetaan laajemmista yhteyksistään
ja näin ei sitten ymmärrettäisi sitä
mitä joku haluaa jollain laajemmalla yhteydellä
sitten sanoa. Eikä aina tarvitse etsiä
niitä hirveän laajoja yhteyksiäkään kuten
Veikko Huovinen teki laittaessaan Havukka-Ahon
ajattelijan eli Konsta Pylkkäsen suuhun sanat
“Ihmiset oikeudet maailmankaikkeudessa ovat
kusiaisen luokkaa…”
Sitä ne varmasti ovat… Tämä itsenäisyyspäivä
on siitä erikoinen päivä että juuri
tänään on jumalanpalveluksen pitäjällä vapaa
valinta saarnatekstien ja ylipäätänsäkin päivän
tekstien suhteen, oikeus mitä aika harvoin
käytetään. Ja jos on vapaa mahdollisuus
valita tekstit niin ehkä on myös mahdollista
valita se, miten pitkä tuo teksti
sitten oikein on. Tänään on siis
saarnaajan oma vika jos hänen tekstinsä
jää ikään kuin laajemmasta kokonaisuudesta
irrotetuksi.
Joskus nimittäin saarnateksti kaipaa jotain
laajempaa kehystä ympärilleen. Asiaa voisi
kuvata vaikkapa seuraavasti. Suuri taideteoskin,
kuten vaikkapa Leonardo da Vincin Mona
Lisa, jää mitäänsanomattomaksi jos siitä
leikataan pois Mona Lisan suu ja sen
ympärys ja toisaalta jos tuota leikettä
näytettäisiin tuosta laajemmasta yhteydestään
irrotettuna niin ei sekään mitään olisi.
Jotta tuo suurenmoinen taideteos näyttäisi hyvälttä
tarvitaan kasvot kaikkine osineen ja
hiukset, tarvitaan myös olkapäät ja kaula,
tarvitaan myös taustamaisema, oikeat värit
ja niiden oikea sommitelma, ja vielä
jotain muuta, jotain mitä taiteilija vain
pystyy loihtimaan kasaan; kokonaisuus-vaikutelma…
Samalla järjenjuoksulla ajateltuna tänäinen saarnatekstimme,
Paavalin puhe Ateenassa, jää vaikeammin
ymmärrettäväksi jos emme sisällytä siihen sitä
johdattelevaa kuvausta jossa Paavali liikkuu
ja oleilee Ateenassa ja loppukuvausta kun
Paavali poistuu torilta hiukan alakuloisena,
näin ainakin voimme olettaa, muutaman hänen
opetuksistaan vaikuttuneen henkilön kanssa.
Mistä areiopagi-puheessa on
oikeastaan kyse?
Paavalin puhe Ateenassa on merkillinen
luomus! Se kertoo paljon sen kirjoittajasta
eli evankelista Luukkaasta. Apostolien teothan
tulee lukea yhteen varsinaisen Luukkaan
evankeliumin kanssa, kyse on kaksoisteoksesta.
Paavalin puhe Ateenassa on saman miehen
kirjalliseen asuun muokkaama kuin on meille
niin tutu jouluevankeliuminkin, teksti jota
kohden kristikansa tässä vaiheessa joulukuuta
jo katselee…
Luukas on loppujen lopuksi varsinainen
gonzo-journalisti, mutta hyväntahtoinen sellainen
ja jos ollaan rehellisiä luterilaisille
ajatuksille siitä että raamatussa on
inhimillinen ja jumalallinen puolensa aivan
kuten Kristuksessakin on inhimillinen ja
jumalallinen puolensa niin rohkeampi väittää
että sittenhän Pyhä Henkikin on vallan
gonzo. Ja kaikki noin 1900 vuotta
ennen miestä jota pidetään kaiken
gonzo-journalismin isänä, ja tässähän
amerikkalaista tarkoitetaan Hunter S. Thompsonia.
Gonzo-journalismihan on faktaa ja fiktiota
yhdistävä oma-kohtaista kokemusta korostava
journalismin ja kertomisen muoto. Gonzossa
tekstin kirjoittajan ja jutun päähenkilön
sekä faktan ja fiction, siis tosiasioiden
ja sepitteiden rajat hämärretään.
Gonzoilulle on ominaista kertojan omien
ha-vaintojen korostaminen ja näennäisten
pikkuseikkojen esille tuominen.
Jos apostoli Paavalin puhetta Ateenassa
tarkastellaan viemällä loppuun kaikki
raamatuntutkimuksen mahdollisuudet ja tehdään
joitain johtopäätöksiä niin gonzoahan tuo
on kaikki tyynni. Todennäköisesti ja
melkoisen varmasti Paavali ei koskaan
pitänyt tuollaista puhetta . Luukkaalla oli
asiasta tietoa, siis siitä että Paavali oli
oleillut Ateenassa ja saanut siellä joitain
käännynnäisiä, siinä kaikki. Mutta että
ymmärtäisimme tässä tämän tekstin inhimillistä
puolta tulee meidän ymmärtää miten antiikin
ajan historiankirjoittajat tai niin sanotut
historiankirjoittajat toimivat. Tunnustettu
historioitsija saattoi näet laittaa sata
vuotta sitten eläneen henkilön suuhun itse
sepittämänsä puheen, puheen joka kestäisi
vaikka tunnin verran… Tätä näkökulmaa
vasten Luukas oli sitten todella
tiivistetyn ilmaisun mestari.
Mutta tällaista puheiden sepittelyä ei
suinkaan pidetty mitenkään pahana asiana,
päinvastoin sitä pidettiin täysin luotettavana
tapana kirjoittaa ja esittää asioita. Menetelmä
ei enää tänään toimi vaikka ihmiselle
voidaan uskotella totena melkeinpä mitä
tahansa ja historiankirjoituskin on, ja
tämä on todella syytä aina tarkoin
tiedostaa, voittajien ja selviytyjien tulkintaa
tapahtuneista ja usein hyvin poliittista ja
tarkoitushakuista.
Mutta sitä tärkeämmäksi ja merkityksellisemmäksi
Paavalin puhe Ateenassa nousee kun vain
ajattelemme tätä gonzoilua, ja varsinkin
sitä mitä puheessa väitetään. Tekstiin
uudelleen ja uudelleen syventyvä lukija
löytää siitä kerta kerralta yhä enemmän
ja enemmän ja lopulta hänen suupielensä
venyvät levolliseen virnistykseen ja päätäkin
hän alkaa nyökkäilemään. Sillä asioissahan
on vissi perä ja niinhän niiden kuuluu
ollakin.
Paavali ja ateenalaiset
Paavali joka halusi puhua asiaa ja
yksinkertaisesti oli tullut viisaiden ja
ylpeiden ihmisten kaupunkiin. Kuitenkin hänen
neroutensa ylitti kaikkien hänen kuulijoidensa
tason. Jotta voisi olla yksinkertainen on
ensin oltava monimutkainen ja vieläpä
moninkertaisesti monimutkainen. Liekö ateenalaisia
sitten kiusannut Paavalin oppineisuus ja
monikultuurillinen oivalluskyky ja sekin että hän
oli Rooman kansalainen ja paljon
matkustellut mies. Paavali oli tullut
Ateenaan ja tämä oli pidettävä mielessä,
juuri tämä. Se oli monien viisaiden
ja viisaana itseään pitävien toiveasuinpaikka.
Mutta jos joku ajattelee että hän
olisi jotenkin tullut paikka joka oli
kreikkalainen niin siinä hän erehtyy.
Paavali oli tullut Ateenaan ja
ateenalaisille Ateena oli maailman keskus,
edelleenkin yksi kaupunkivaltio ja kaiken
lisäksi se ainoa ja oikea sellainen.
Ja vaikka tuossa päivän saarnatekstissämme
ateenalaisista annetaan varsin myönteinen kuva
niin varmasti todellisuudessa he eivät
olleet mitenkään muukalaisystävällistä porukkaa; kaukana siitä. Näkeehän
sen Paavalinkin saamasta vastaanotosta…
Paavali oli myös Rooman kansalainen ja
koko Välimeren alue nautti edelleen suuren
roomalaisen eli keisari Augustuksen aikaan
saaman rauhan hedelmistä. Valtioita oli
mennyt ja tullut, yksi pieni Italian
niemimaalla asunut heimo oli valloittanut
hiljakseen koko tunnetun maailman, kylä
kylältä, kaupunki kaupungilta, maakunta maakunnalta,
valtio valtiolta ja viimein oli ollut
Ateenankin vuoro.
Kun tällainen teksti on alun perin
otettu evankeliumi-kirjaan on pitänyt tietysti
perustella se miksi juuri tämä teksti
on raamatuntekstinä Suomen itsenäisyyspäivänä
pidettävässä Jumalanpalveluksessa. Ja tämä
perustelu löytyy yhdestä lauseesta, yhden
ison alkukirjaimen ja pisteen välistä. “Yhdestä
ihmisestä hän on luonut koko ihmis-suvun,
kaikki kansat asumaan eri puolilla maan
päällä, hän on säätänyt niille määräajat
ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset
etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät
hänet.”
Kun tuota äskeistä lausetta hieman pureskelemme
niin tottahan toki se voisi olla
kosmopoliitin saarnamiehen puhetta. Mutta lopulta
tämäkään ei saa ateenalaisia vieroksumaan
Paavalin puhetta, tai sanotaan myös niitä
jotka joutuvat sitä kuulemaan, ovat
joutuneet sitä kuulemaan ja joutuvat sitä
kuulemaan
Kansat ja kansojen
tehtävät ja Isänmaa Isänmaa
Se, että kansoilla ja pienilläkin kansoilla
on määräaikansa ja asuma-alueensa on
lohdullista kuultavaa ja puhetta. Vaikka
tätä tekstiä harvoin itsenäisyyspäivänä käytetään
niin ainakin Suomessa sen sisältö on
hyvin perusteellisesti oivallettu, sisäistetty ja
sen mukaan on eletty ja toimittu.
Ehkä joskus tulee oivaltavampi aikakausi
jolloin kaikki tämä tajutaan niissä
laajemmissakin yhteyksissä. Sillä juuri Paavalin
Areiopagi-puheen taustaa ja sisältöä vasten
aukeavat sellaiset väitteet ja sananparret joita
usein hoemme paljoakaan ajattelematta mitä
ne oikein tarkoittavat.
Eikö näin ole hyvät ystävät! Nyt
tajuamme paremmin sen mitä tarkoitta se
kun kuulemme sanottavan: Kiitos Jumalalle
Isänmaasta tai Vapautemme on Jumalan lahjaa
tai Jumala on varjellut kansamme kohtaloita
ja lukematon muu määrä samanlaisia sanoja
ja sanontoja. ” kaikki kansat asumaan eri
puolilla maan päällä, hän on säätänyt
niille määräajat ja asuma-alueiden rajat…”
Lopetus
Mutta jos irrotamme tämän lauseen niistä
laajemmista yhteyksistä joista alussa puhuimme
teemme jälleen raamatun sanalle suurtakin vääryyttä
ja vielä suurempaa vääryyttä itsellemme ja
sielullemme. Asia on varmasti tulkittava
niin, että isänmaa on samanlainen työväline
ja lahja kuin on itsessään ihmiselämä.
Tuossa Paavalin puheen ytimessä sanotaan
myös että ihmisen tarkoitus on löytää
Jumala. Ja ennen kaikkea on kyse
jälleen kokonaisuudesta, ja se meidän on
muistettava kun luemme Paavalin tekstiä uudelleen
ja uudelleen. Kaikkien yksityis-kohtien runsaus
ja niiden takaa nousevat näköalat ja uudet
asiayhteydet tulevat saattamaan meidät
hämmennyksiin. Tämä niin sanottu Paavalin
puhe Ateenassa on eittämättä yksi Raamatun
moniulotteisimpia yksittäisiä tekstejä.
Ja lopulta meille selviää myös sen
hengellinen tarkoitus. Ihmisen tarkoitus on
löytää Jumala, löytää Jumala vaikka
hapuillen. Ihmisen on löydettävä Jumala
joka vaatii häntä luopumaan kaikesta tietämättömyydestään
ja myös tekemään parannuksen, etsimään
mielenmuutosta.
Parannusta tarvitaan että osaisimme oikealla
tavalla olla kiitollisia niin monista
asioista, vaikkapa terveydestä ja siitä
isänmaasta. Vain hätääntynyt ja armahduksen
kokenut sielu ymmärtää mitä perimmältään
tarkoitetaan vaikkapa Isä Meidän rukouksen
pyynnöllä: ”Anna meille tänä päivänä meidän
jokapäiväinen leipämme.” Tästä Martti Luther
muistuttaa meille Isossa katekismuksessaan: ”Elämäämme
ei kuulu ainoastaan se, että ruumiimme
saa ruoan ja vaatetuksen ynnä
muut tarpeensa, vaan sekin, että
me levossa ja rauhassa tulemme toimeen
niiden ihmisten kanssa, joiden keskuudessa
elämme ja joiden kanssa joudumme
kosketuksiin jokapäiväisissä toimissa ja
kaikenlaisissa olosuhteissa ja tilanteissa,
sanalla sanoen, siihen kuuluu kaikki se,
mikä koskee toisaalta perhe- ja
naapuruussuhteita, toisaalta kansalaissuhteita ja
hallitusta.
Niin; yksi irrallinen hymy ei niin
paljoa vaikuta ja saa aikaan, mutta
jos se on oikeassa paikassa ja
yhteydessään niin asia on aivan toinen.
Paavalin puhe Ateenassa on myös lähetyspuhe
ja se kehottaa meitä miettimään meille tärkeitä
asioita, vaikka oikeutemme maailmakaikkeudessa ei
olisikaan suurempi kuin sen pienen
yhteiskuntahyönteisen johon alussa viittasimme,
ja myös olemaan niistä kiitollinen, siis
kiitollinen meille tärkeitä asioista. Yksi niistä
on juuri isänmaa josta saamme tänään
kiittää Pyhää Jumalaa. AMEN.
Ratnakar, minä ja Isä Meidän-rukous
5. Sunnuntai pääsiäisestä
ROGATE - Rukoilkaa
Saarna 27 april mmxiii
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Grande omelia omelia
Evankeliumi: Matt. 6: 5–13
Jeesus opetti ja sanoi:
»Kun rukoilette, älkää tehkö sitä tekopyhien tavoin. He asettuvat mielellään
synagogiin ja kadunkulmiin rukoilemaan, jotta olisivat ihmisten näkyvissä.
Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun sinä rukoilet, mene sisälle
huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa. Isäsi, joka
näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut. Rukoillessanne älkää
hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun
vain latelevat sanoja. Älkää ruvetko heidän kaltaisikseen. Teidän Isänne kyllä
tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään.
Rukoilkaa te siis näin:
– Isä meidän, joka olet taivaissa!
Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
Tulkoon sinun valtakuntasi.
Tapahtukoon sinun tahtosi,
myös maan päällä niin kuin taivaassa.
Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme.
Ja anna meille velkamme anteeksi,
niin kuin mekin annamme anteeksi niille,
jotka ovat meille velassa.
Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen,
vaan päästä meidät pahasta.»
I Brahman, Krisha ja
Narada
Intian toinen kansalliseepos, Ramajana, alkaa
kertomuksella kirjurista ja siitä kuinka
hänestä tuli tuon eepoksen kirjoittaja. Ja
se onkin merkillinen juttu.
Kaksi intialaista taivasmaailmojen asukkia,
ylijumla Brahman ja tietäjä Narada
matkasivat kerran maita ja mantuja ihmisen
hahmossa. Sitten heitä vastaan tuli
maantierosvo nimeltään Ratnakar. Ja tietysti
Ratnakar ryhtyi oitis harjoittamaan ammattiaan,
tai ainakin yritti sitä. Hän tuli
rautatanko ojossa kohti matkamiehiä mutta
tällä kertaa homma ei mennytkään ihan
suunnitelmien mukaan. Jumalallisilla voimillaan
matkamiehet estivät Ratnakarin aikeet. Ratnakarin
rautatanko jäi ilmaan eikä maantierosvo
saanut sitä liikkumaan vaikka kuinka
yritti. Intiassa väitetään tänäkin päivänä
että eräässä paikassa leijuu ilmassa
rautatanko joka uhmaa siellä vuosituhansia
ja sääoloja. Ja jos hurskas hindu jotain tänään vannoakseen niin sen hän
vannoo kautta Ratnakarin rautakangen.
Lopulta mahtavien miesten edessä pahainen
roisto osoitti katumustaan ja sai jumalilta
tehtävän osoittaa katumusta. Hän sai
rukouksen, mantran, jota hänen tulisi alati
hokea. Ja niin tapahtui. Kului vuosia,
vuosikymmeniä, kenties pitempiäkin aikoja. Sitten
tuttu kaksikko tuli jälleen samoille
seuduille. Paikalla kasvoi nyt metsää ja
jostain kaukaa kuului hiljaisella äänellä
tuttu rukous
Metsästä löytyi iso termiittikeko jossa oli
enää jäljellä kasa luita ja nahkaa.
Nuo luut liikkuivat hiljakseen ja vieno
ääni lähti niistä. Ratnakar oli pääsemästä
päästyään hokenut tuota rukousta. Nyt oli
hänen katumus- ja valmistautumisaikansa tullut
päätökseen. Hän oli arvollinen tulemaan
suureksi kirjuriksi ja hän sai uuden
nimen ja tehtävän; tarkkailla maailman
menoa, tärkeitä asioita ja kirjata ne
ylös. Ja niin tapahtui.
II Suurin taistelu.
Niin... Joskus on aivan paikallaan
tarkastella asioita hieman
Muiden uskontojen taruaarteiden valossa. Äskeinen
tarinamme
voi nimittäin kyllä opettaa meille jotain.
Ainakin sen, että
muuallakin rukoillaan ja että hellittämätön
rukous kantaa
hedelmää. Ehkä vielä jotain muutakin...
Isä Meidän-rukous sisältää sarjan pyyntöjä.
Se on samaan aikaan myös uskontunnustus ja osoitus erään
miehen hyvin syvällisestä jumalakäsityksestä. Miehestä joka saattoi
väittää että Jumala antaa todellakin
auringon paistaa niin hyville kuin
pahoillekin. Usko lopunajan tapahtumiin, ja
sen myötä oikeu-denmukaisen maailmanjärjestyksen
toteu-tumiseen ajan rajan tuolla puolen ei
ole toteutunut. Olemme nähneet, että
hurskaan käy kuten jumalattomankin. Ratkaisu
viipyy ja viipyy. Ja mies Herran
rukouksen takana sanoi mahtavassa Jumalatietoisuudessaan:
Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville
kuin pahoille ja lähettää sateen niin
hurskaille kuin jumalattomille...
Kun puhumme oikeudenmukaisesta maailmanjärjestyksestä
ja Isä meidän-rukouksesta niin se pyyntö
joka meitä silloin puhuttelee on tuo
neljäs pyyntö: ” Anna meille tänä päivänä
jokapäiväinen leipämme.” Voisi kuvitella
kristityn lähetystyöntekijän näinä päivinä hieman
hankalaankin tilanteeseen jossain itämailla kun
riisin hinta lähtee pilviliitoon ja perheen
ruokakuppi jää viikko viikolta vajaammaksi.
Mitä siinä tilanteessa pitäisi opettaa;
sitäkö että tarvitaan hellittämätöntä uskoa
ja sinnikästä otetta rukouselämässä. Jos
ollaan Intiassa niin ehkä esimerkki tuosta
alussa mainitsemastamme Ratnakar-maantierosvosta voisi
auttaa, ainakin vähäksi aikaa.
Olo voi olla hiukan skitsofreeninen jos
takaraivossa on tiedossa seuraava totuus:
”Jos pitää asettaa etusijalle maailman
polttomoottorit ja kaksi ja puoli miljardia
nälkäistä suuta niin voiton vie
nykyoletuksilla tietystikin polttomoottorit. Että
se siitä biopolttoainehuumasta!
Isä meidän-rukous tarvitsee aina selityksen.
Jokainen uusi maailmanaika kaipaa sitä.
Näkökulman tulisi vihdoin laajeta, laajeta
monessakin suhteessa. Meillä ei ole oikeutta
sinänsä kajota Herran rukouksen sanamuotoon
mutta todellakin sen tulkintaan voimme
jotain sanoakin. Voimme miettiä mitä se
jokapäiväinen leipämme on vaikkapa
kohtuullisemman ja yksinkertaisemman elämäntavan
näkökulmasta.
Vaatimus kohtuullisemmasta elämäntavasta voi
edellyttää sotaa, tai ainakin suurta
taistelua. Se, että ihminen on täysin
epäonnistunut Jumalan tilanhoitajana laitaa
meidät aivan uuden tilanteen eteen. Se
suuri sota johon ihmiskunta joutuu, se
suurin taistelu joka on edessä, on
sota yhdellä rintamalla. Ja tuossa sodassa
on mukana koko ihmiskunta, jokainen
ihminen. Se sodan nimi on
selviämistaistelu, ja se voitetaan vain
täydellisellä asenteenmuutoksella. Vasta sen
jälkeen meillä on mahdollisuuksia siihen
että kaikki saavat jokapäiväisen leipämme.
Se olisi toki mahdollista jo tänäänkin
mutta mistä se suuri asenteenmuutos lähtisi
liikkeelle?
III Isä meidän-
rukouksen voima
Mitä voimme enää sanoa kaikkien näiden
mietelmiemme jälkeen? Onko enää mitään
mieltä rukoilla? Se, että maailmassa
vallitsee niin epäoikeudenmukainen järjestys on
merkki kahdesta asiasta.
Ensiksikin: maailmanhistoria ei ole vielä päätöksessään.
Jeesuksen Kristuksen kirkon tehtävänä on
viedä maailmanhis-toria päätökseen. Kaikkia
kansoja ei ole vielä tehty hänen
opetuslapsikseen. Useimmat kansat on kylläkin
saatu noudattamaan länsimaista elämäntapaa, tai
ainakin ihailemaan sitä. Nyt olisi hyvä
tilaisuus osoittaa sen kestämättömyys.
Toiseksi: Jeesuksen opetusten sisäistämisessä on
vielä kaikilla todella paljon tekemistä.
Maailman tila kaipaa enemmän ihmisiä jotka
ovat käyneet läpi sisäisen parannuksen ja
mielenmuutok-sen. Evankeliumi Jeesuksesta on
vietävä kaikille jotta hän voisi puhua
kaikille sanassaan, sanassaan josta ylevimpänä
esimerkkinä on hänen antamansa rukous. Se
on ase jolla suurin taistelu tullaan
voittamaan.
Emme saa vaipua epätoivoon tai kummallisiin
luuloihin. Se että ympäristöasiat ovat
jääneet kristillisessä julistuksessa niin varjoon
on kristillisen kirkon vertaansa vailla
oleva ympäristörikos, rikos joka on tehty
asenteellisella tasolla. Välillä tulee sellainen
olo että on melkein myötäiltävä erästä
nuoren seurakunnan laulua sanoilla: ”Nyt
kiitos Herralle bensasta, kaiken antaa
meille hän armosta. Kun taivaaseen kerran
saavutaan ei rälläys lopu milloinkaan.”
Jokapäiväiseen leipään kuuluu niin paljon.
Neljäs pyyntö on velvoittava, se on
todellakin meitä ihmisiä velvoittava. Kun
tunnustamme että Jumala antaa jokapäiväisen
leipämme niin ei sen tulisi jäädä siihen.
Joudumme elämään tosiasioiden kanssa. Leipää
ja luonnonvaroja on tietty määrä, ja
ihmisiä on tietty määrä. Ja se, että
kaiken suhteen vallitsee epäoikeuden-mukainen
järjestys on merkki siitä että maailma
on synninalaisessa tilassa.
Tällaisessa maailmassa elävä ihminen etsii
vastausta Jumalta mutta ei sitä niin
helposti saa. Hän ei saa mielenrauhaa,
hän kärsii masennuksesta eikä hänen
ihmissuhteensa ole pohjimmiltaan kunnossa. Hän
kärsii kuolemanpelosta ja yrittää jättää
jälkeensä merkkejä itsestään ikään kuin
vakuuttelemalla ja yrittäen tehdä asian
vaarattomaksi.
Herran rukous kumpusi kerran sellaisen
miehen suusta joka eli Vanhan testamentin
maailmassa. Tuossa maailmassa mielikuva
kuolemasta oli liukuva eikä se
suoranaisesti tarkoita kuolemaa elämän
päättymisen merkityksessä, kuolemalla kuolemisessa.
Kuolema voi ulottaa lonkeronsa myös elämän
alueelle. Kaikkialla missä ihminen on kadottanut
yhteyden Jumalaansa, itseensä ja lähimmäisiinsä,
hän on jo oikeastaan siirtynyt kuoleman
valtapiiriin. Vanhatestamentillisessa maailmassa elämää
on vain siellä, missä nuo ihmiselämän
kolme peruslähtökohtaa — suhde Jumalaan —
rauha itsensä kanssa ja toimivat suhteet
kanssaihmisiin ovat kunnossa. Siinä kaunistelemattomassa
pessimismissä johon joudumme kun katselemme
maailman tilaa on ehkä lopulta hänen
ratkaisu.
Mikä elämässä on totta, se on hyväksyttävä,
koska ihminen ei voi asioita muuttaa.
Tällaisessa tilanteessa ei enää voi
heittäytyä sen toivon varaan, että Jumala
aikojen lopulla korjaa vääryydet ja asettaa
asiat kohdalleen. Jos elämme ja ajattelemme
näin olemme ja toimimme kieltämättä kuin
maantierosvo Ratnakar. Menemme ja ryöstämme
minkä irti saamme, käymme sen kimppuun
jonka vain kiinni saamme. Totisesti
tällainen ihminen ansaitseekin saman tehtävän
kuin Ratnakar sai; katua ja rukoilla.
Kertomus Ratnakarista kuvaa jotain syvää ja
peri-inhimillistä. Ihmisen ikuista kaipuuta
Luojansa luokse. Rukous on Jumalan suuri
lahja meille ja Isä meidän- rukous aivan
erityisesti. Emme enää lähesty kaukaista ja
arvaamatonta olentoa. Saamme lähestyä Jumalaa
niin kuin rakkaat lapset lähestyvät
rakastavaa isäänsä. Kun rukoilemme Herran
rukouksen sanoilla jätämme kaiken hänen
haltuunsa, mutta saamme samalla myös tehtävän.
Kun kerran olemme sotkeneet tähän juttuun
mukaan jo kaukaisen kansan kansalliseepoksen
kertomuksen Ratnakar- nimisestä maantierosvosta
niin katsomme vielä lopuksi mitä Martilla
on tähän sanottavaa. Ja kyllähän Martilla
aina sanottavaa on.
Luemme Isosta katekismuksesta seuraavat sanat
juuri Isä Meidän- rukouksen neljännen
pyynnön selityksestä: ”Mikä kiusa on tätä
nykyä maailmassa yksin väärästä rahasta,
jopa julkisessa liiketoiminnassa, kaupanteossa ja
töissä ilmenevästä jokapäiväisestä rasituksesta
ja juonittelusta ihmisten taholta, jotka
mielin määrin sortavat köyhää kansaa
ryöstäen sen suusta jokapäiväisen leivän.
Tätä meidän tosin pitää sietää, mutta
nuo pitäkööt varansa, etteivät menetä
yleistä arvonantoa; kavahtakoot myös, ettei
tämä Isä meidän- rukouksen vähäinen kohta
käänny heitä vastaan. AMEN.
Raamattu paimenen käsissä
2. sunnuntai pääsiäisestä
MISERICORDIA DOMINI - Hyvä paimen
Saarna 06 april mmxiii
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Omelia DOCG
Epistolasaarna
Evankeliumi:
Joh. 21: 15-19
Kun he olivat syöneet, Jeesus sanoi Simon Pietarille: »Simon, Johanneksen
poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?» »Rakastan, Herra»,
Pietari vastasi, »sinä tiedät, että olet minulle rakas.» Jeesus sanoi: »Ruoki
minun karitsoitani.» Sitten hän kysyi toistamiseen: »Simon, Johanneksen poika,
rakastatko minua?» »Rakastan, Herra», Pietari vastasi, »sinä tiedät, että olet
minulle rakas.» Jeesus sanoi: »Kaitse minun lampaitani.» Vielä kolmannen kerran
Jeesus kysyi: »Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?» Pietari
tuli surulliseksi siitä, että Jeesus kolmannen kerran kysyi häneltä: »Olenko
minä sinulle rakas?», ja hän vastasi: »Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät,
että olet minulle rakas.» Jeesus sanoi: »Ruoki minun lampaitani. Totisesti,
totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta
kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut
minne et tahdo.» Näin Jeesus ilmaisi, millaisella kuolemalla Pietari
oli kirkastava Jumalaa. Sitten hän sanoi: »Seuraa minua.»
Saarnateksti: 1. Piet. 5: 1–4
Seuraavan kehotuksen minä osoitan niille, jotka teidän joukossanne ovat
vanhimman asemassa – minä, joka itsekin olen vanhin ja Kristuksen kärsimysten
todistaja sekä myös osallinen siitä kirkkaudesta, joka on ilmestyvä: Kaitkaa
sitä laumaa, jonka Jumala on teille uskonut, älkää pakosta, vaan
vapaaehtoisesti, Jumalan tahdon mukaan, älkää myöskään alhaisesta
voitonhimosta, vaan sydämenne halusta. Älkää herroina vallitko niitä, jotka
teidän osallenne ovat tulleet, vaan olkaa laumanne esikuvana. Silloin te
ylimmän paimenen ilmestyessä saatte kirkkauden seppeleen, joka ei kuihdu.
I Ovatko puut Jumalan sormia?
Mikähän mahtaakaan olla maailman ei-tunnetuin kirja? Kiinalaisen näkökulmasta
se voisi olla vaikka Lao Tsen Keskusteluja. Onhan noita olympiahuumassa eläviä
Han-kansan perillisiä, miljardi ja neljännes päälle. Kiinat vanhat uskonnot
nostavat päätänsä siinä dynastianvaihdoksen sekasorrossa, joka Kiinassa tänä
päivänä vallitsee. Uudelta hallitsijasuvultahan voi viedä Kiinassa jopa 200
vuotta aikaa vakiinnuttaa olot ja saada valtakunta rauhalliseksi. Länsimaisen
näkökulmasta ei-tunnetuin kirja on varmastikin Raamattu, vaikkakin se
ei-tunnettavuudessaan on paljon siteerattu.
Lauri Viita, mies, josta on sanottu, että hän oli suomen kielen paras käyttäjä,
mitä koskaan on ollut, kiinnitti huomiota tähän Raamatun siteeraamiseen eräässä
runossaan. Tuossa satiirisessa, kirkkoa ja sen pappeja arvostelevassa runossa
vanha rovasti ja Erkkilän isäntä ovat varsin kosteissa tunnelmissa
hevosajelulla. Rovasti innostuu välillä hyvin runolliseksi. Hän puhuu puista,
että puut ovat kuin Jumalan sormia. Erkkilän isäntä ei varmasti Raamattuaan
usein avannut, mutta kelvoton rovasti saa tuolla noin vain ilmaan heitetyllä
lausahduksellaan Erkkilän isännän vakuuttuneeksi jostain. Ai että mistä? No
siitäpä tietysti, että Raamattu sisältää lauseen ”puut ovat kuin Jumalan
sormia”.
Niin. Raamatussahan ei tuollaista lausetta ole, ja onkin sanottu, että niistä
ihmisten mukamasten ilmoille päästämistä Raamatun lauseista, jotka eivät
sisälly Raamattuun, saisi kasaan varmasti kaksi tai kolme Raamattua ja yli
jäisi varmastikin leikepöydälle tavaraa vaikka kuinka paljon.
Raamattuhan on hyvin räjähdysherkkää kamaa. Kerran eräässä kokouksessa, jossa
oli koolla paljon pappeja, tuskailtiin sitä, miksi raamatuntulkinta ja
soveltaminen on niin vaikea asia. Eräs kaveri avasi suunsa ja lausui ääneen
mitä ilmeisimmän totuuden. Porukka oli hyvin vaikeana sen jälkeen. Yksi pappi
poistui koko pappien kokoontumisesta syvästi loukkaantuneena. Muut yrittivät
paeta vertauskuvallisesti pöydän alle. Valtava sula lyijymassa valui heidän
päälaelleen ja hartioilleen. Oltiin yhdenlaisen totuuden edessä, ei ehkä
viimeisen tuomion, mutta ainakin eräänlaisen alustavan lopullisen
johtopäätöksen partailla. – Mitä se kaveri oli sanonut, joka tämän kaiken sai
aikaan? Se ei ollut mitenkään monisanaista. Hyvin koruton toteamus kaikkinensa:
”Turha tässä on urputtaa ja vaikeroida. Itseään ne saavat papit syyttää, kun
opettivat kansan lukemaan.”
Mitä tällä alkupaarustuksella sitten muka voisi olla tekemistä päivän aiheen ja
evankeliumin ja erityisesti saarnatekstimme kanssa? Tänään pitäisi puhua
paimenesta ja perätikkin vielä hyvästä paimenesta. Vahinko on tapahtunut.
Kaikki saavat lukea Raamattua, kaikki lukutaitoiset. Ja nyt aivan erityisesti
nouseekin esille se, miten sitä seurakunnissa luetaan, miten sitä opetetaan,
Raamattuhan on sillä tavalla kristillisen elämämme keskiössä, että sen sisällön
ja tulkinnan mukana elää tai kaatuu koko kristillinen oppimme.
II Vastahakoisena paimentamaan
Olisiko meillä joitakin sellaisia raamatunlauseita tai ehkä vain yksi lause,
jonka toivoisimme olevan Raamatussa? Joskus, vaikka olen Raamattua jo paljonkin
lukenut, kuvittelin siellä olevan erään lauseen seuraavassa muodossaan: ”Sillä,
jolla on, sille annetaan, mutta jolla ei ole mitään, siltä otetaan sekin pois.”
Tämä lausehan menee oikeasti seuraavasti: ”Jolla on, sille annetaan, ja hän on
saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin, mitä hänellä
on”. (Matt. 13:12) Mitenkä voidaan ottaa pois tyhjä? Jos tuo lause todellakin
olisi Raamatussa ihan tuossa muodossaan, pitäisi siihen vastata; ihmiselle se
ei varmasti ole mahdollista, mutta kyllä se varmaan Jumalalle olisi
mahdollista.
Lammaspaimenen virka esitetään Raamatussa ja kristillisessä perinteessä aika
ihannoivassa sävyssä. Tästä voisimme puhua paljonkin. Joku päivä täytyy kertoa
sekin, miksi ne paimenet olivat niin halveksittuja Lähi-Idän
kulttuurimaisemassa aivan samalla tavalla kuin he ovat olleet muuallakin. Mutta
yhtä kaikki paimenen työ oli kovaa työtä ja sitä tehtiin monesti yksin.
Puhuttaessa seurakunnan kaitsijan työstä unohdetaan kovin usein tämä rinnastus.
Entisaikojen paimenet tekivät työtä, joka ei todellakaan ollut mikään
ihanneammatti. Siihen ei lähdetty vapaaehtoisesti, vaan jouduttiin.
III Suuri Paimen ja pieni paimen
Paimenia on erilaisia. On tietysti Suuri Paimen, itse Jeesus Kristus ja sitten
monenkirjava joukko hänen nimissään toimivia yrittäjiä, kaikkina motiiveineen.
Joillekin on annettu paljon, joillekin vähemmän, joillekin ei ole oikeastaan
annettu yhtään mitään. Mutta mistä tunnistaa Suuren Paimenen asialla olevan
pienemmän paimenen? Nykyään puhutaan niin paljon johtajuudesta, hyvästä
johtajuudesta, ikään kuin se nousisi koko seurakunnallisen elämän keskiöön. Katsotaanpa
hieman, millainen johtaja ja mies puheissaan Jeesus itse oli. Loppujen
lopuksihan Jeesus on varsin ilkeä mies. Tai, sanotaanko paremminkin: ankara!
Sillä ilkeys on aina katsojan silmissä.
Päivän saarnatekstikin on aika kovaa puhetta Pietarilta. Siinä varoitetaan myös
huonoista paimenista. Jos kirkko luopuu Jumalan tahdon etsimisestä ja
ryhtyykin etsimään hyväksyntää toimintaympäristöltään, yhteiskunnalta,
tinkimällä vaikkapa Raamatun arvovallasta, kun ei sitä pysty enää tulkitsemaan.
Ollaan lähdetty tielle, jolta paluu voi olla ja onkin hyvin vaikeaa. Se, että
pidetään kiinni Raamatun arvovallasta ei tarkoita sitä, että vaadittaisiin
ihmisiä uskomaan suoranaisiin järjettömyyksiin.
Ihmiset on opetettu lukemaan ja vastuu on siitä kannettava. Paimenia on
monenlaisia, mutta niin on kyllä paimennettaviakin. Ja mitähän siitä
tulisikaan, jos kaikki todella alkaisivat lukemaan Raamattua, elikä lauma tässä
suhteessa kasvaisi? Vieläköhän löytyisi vapaaehtoisia? Kysehän ei ole siitä,
että tämä olisi kiinni ihmisestä. Kaikki on lopulta Suuremman Paimenen käsissä;
ihmistenkin laumoissa voi olla niin sanottu kaitsija, mutta kaikki on lopulta
Korkeamman Paimenen käsissä.
Päivän epistolateksti, jota olemme tässä hieman käsitelleet, näyttäisi jättävän
meidät pienoisen epätoivon valtaan. Mutta kun luemme 1. Pietarin kirjeen
viidettä lukua hieman pitemmälle, saamme lupauksen ja näky Hyvästä Paimenesta
avautuu meille kokonaisuudessaan. Saamme kehotuksen nöyrtyä Jumalan väkevän
käden alle. Saamme lupauksen, että voimme heittää kaikki murheemme hänen
kannettavakseen, Hän pitää meistä huolen. Meidän tulee pitää mielemme valppaina
ja seurata ympäristöä. Hajottavia voimia on aina liikkeellä. Yhtä kelvollista
paimenta vastassa voi olla monta kelvotonta. Saamme kehotuksen vastustaa
Saatanaa, joka kulkee ympäriinsä kuin ärjyvä leijona ja etsii kenet voisi
niellä. Ja milloin pienemmän paimenen voimat käyvät vähiin, hän voi aina vedota
Suurempaan.
Jeesuksesta, hyvästä paimenesta, on sanottu Raamatussa, heprealaiskirjeessä,
että hänen oli tultava joka suhteessa veljiensä kaltaiseksi, jotta hänestä
tulisi armahtava ja uskollinen ylipappi ja jotta hän voisi Jumalan edessä
sovittaa kansansa synnit. Koska Hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja
kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan.
Meidän kirkollisessa kielenkäytössämme on eräs sana, joka kuvaa varsin hyvin
huonoa paimenta ja sehän on se kuuluisa leipäpappi. Leipäähän kaikki papitkin
toki tarvitsevat. Erkkilän isännän kanssa kieseissä körötellyt vanha rovasti
sopii tähän kuvaan oikein hyvin. Raamattu ei väitä puita Jumalan
sormiksi, eikä se sisällä montaa muutakaan lausetta, vaikka kuinka toivoisi.
Tämäkin on jälleen yksi osoitus siitä, että kaikessa tässä elämässämme ei ole
lopulta kysymys ihmisen haluista vaan Jumalan tahdosta, sen etsimisestä ja sen
mukaan elämisestä. AMEN.
Kutsumaton vieras
1. Sunnuntai pääsiäisestä
Quasimodogeniti — Ylösnousseen todistajia
Saarna 30 mars mmxiii
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Omelia DOCG
Evankeliumi:
Joh. 21: 1–14
Jeesus ilmestyi taas opetuslapsilleen, nyt Tiberiaanjärvellä. Se tapahtui näin:
Siellä olivat yhdessä Simon Pietari, Tuomas eli Didymos, Natanael Galilean
Kaanasta, Sebedeuksen pojat ja kaksi muuta Jeesuksen opetuslasta. Simon Pietari
sanoi: »Minä lähden kalaan.» »Me tulemme mukaan», sanoivat toiset. He nousivat
veneeseen ja lähtivät järvelle, mutta eivät saaneet sinä yönä mitään.
Aamun koittaessa Jeesus seisoi rannalla, mutta opetuslapset eivät tunteneet
häntä. Jeesus huusi heille: »Kuulkaa, miehet! Onko teillä mitään syötävää?» »Ei
ole», he vastasivat. Jeesus sanoi: »Heittäkää verkko veneen oikealle puolelle,
niin saatte.» He heittivät verkon, ja kalaa tuli niin paljon, etteivät he
jaksaneet vetää verkkoa ylös. Silloin se opetuslapsi, joka oli Jeesukselle
rakkain, sanoi Pietarille: »Se on Herra!» Kun Simon Pietari kuuli, että se oli
Herra, hän kietaisi ylleen viittansa, jonka oli riisunut, ja hyppäsi veteen.
Muut opetuslapset tulivat veneellä ja vetivät kalojen täyttämää verkkoa
perässään, sillä rantaan ei ollut paljonkaan matkaa, vain parisataa kyynärää.
Rannalle noustessaan opetuslapset näkivät, että siellä oli hiilloksella
paistumassa kalaa sekä leipää. Jeesus sanoi heille: »Tuokaa tänne niitä kaloja,
joita äsken saitte.» Simon Pietari meni veneeseen ja veti verkon maihin. Se oli
täynnä isoja kaloja, mutta vaikka kaloja oli paljon – kaikkiaan
sataviisikymmentäkolme – verkko ei revennyt. Jeesus sanoi: »Tulkaa syömään.»
Kukaan opetuslapsista ei rohjennut kysyä: »Kuka sinä olet?», sillä he tiesivät,
että se oli Herra. Jeesus tuli, otti leivän ja antoi heille, samoin hän antoi
kalaa. Tämä oli jo kolmas kerta, kun Jeesus kuolleista noustuaan ilmestyi
opetuslapsilleen.
I Ensimmäinen näytös:
Kutsumaton vieras
Jotkut ovat voineet nähdä sellaisen
piirroksen, jossa parrakas ja pitkätukkainen
mies tiskaa astioita keittiössä. Astioita
on isot vuoret ja vaahtopäät käyvät
korkeina tiskialtaassa. Taustalta kuuluu ison
joukon yhteisesti lausumana ”Kiitos, Jeesus,
ruoasta!” Iloinen tiskari mutisee itsekseen
”No kiva kun maistui.”
Jeesuksella ja opetuslapsilla ei tuossa
päivän evankeliumi-kertomuksessa ollut keraamisia
lautasia, eikä edes metallisia, eikä
veitsiä eikä haarukoita. Ruokailu suoritettiin
sormin. Päivän evankeliumikatkelmamme päättyy
onnelliseen ystävysten ateriaan. Ja saattoipa
jonkun opetuslapsen huulilta kuuluakin nuo
sanat ”Kiitos, Jeesus, ruoasta”.
Niin, miltäpä sinusta tuntuisi, jos töistä
kotiin palatessasi siellä olisikin kutsumaton
vieras. Joku siellä keittiössä hääräämässä,
laittamassa ruokaa. Tietysti katsoisit ensimmäisenä,
kuka se kutsumaton vieraskokki mahtaisi
olla. Maailmahan on yllätysmomentteja ja
mahdollisuuksia täynnä, ei sen puoleen. Jos
sitten havaitsisitkin, että tuo kutsumaton
vieras olisikin vaikka Jamie Oliver tai
veikeästi skånelaisittain ruotsia ääntävä Tina
Nordström, hieraisisit varmasti silmiäsi, nipistäisit
itseäsi ja jos vielä sen jälkeen
näkisit samaisen kokin, niin tuskin
ensimmäisenä soittaisit yksi-yksi-kakkoseen ja
hälyttäisit paikalle poliisin. Tuskinpa. Mutta
joku tuntematon, kutsumaton vieras saisi
sinut varmasti enemmän kuin varuillesi.
Kutsumattomat vieraat ovat vain harvoin
mukavia tuttavuuksia.
Mutta, mutta! Onko meillä elämässämme
sellainen kutsumaton vieras, joka meidän
pitäisi oppia tuntemaan, oppia tuntemaan hyvin?
II Toinen näytös: Opetuslapset
arkisessa työssä
Kun katsomme päivän evankeliumia, niin
näemme, että Jeesuksen opetuslapset olivat
nyt palanneet harjoittamaan entistä
elämänmuotoaan, he olivat palanneet ammattiinsa
Gennesaretinjärven kalastajina. Yhteiset vuodet
Jeesuksen kanssa näyttivät jäävän vain
unenomaiseksi ja seikkailunkaltaiseksi elämänvaiheeksi.
Millaista lienee ollut tuo kalastajanelämä?
Kalastamaan lähdettiin yöksi, kun kala oli
parhaiten saatavilla. Jeesuksen kanssa elämä
ei varmaankaan ollut niinkään yötyötä, vaan
oltiin liikkeellä päivällä, kun Jeesus
saarnasi ihmisille. Jeesuksen matkassa ei
juurikaan tehty käsillä työtä, vaan
suullaan, mutta nyt kädet pääsivät jälleen
kiinni köysiin ja verkkoihin.
Mutta pian he saisivat jälleen
kutsumattoman vieraan. Aivan samalla tavalla
kuin Jeesus oli aikoinaan temmannut heidät
mukaansa verkkojensa ääreltä, olisi nyt
edessä aivan uusi alku. Se veisi
heidät jälleen pois Galileasta, aluksi
takaisin Jerusalemiin ja sen kautta uusille
maasta maahan vieville etapeille, aina
Pietarinkin kohdalla Roomaan ja marttyyrikuolemaan
saakka.
Tekstimme sisältää monia tärkeitä opetuksia.
Voisimme miettiä monia kysymyksiä:
I Miksi opetuslapset eivät heti
tunnistaneet mestariaan? Mitä voisimme tämän
perusteella päätellä tulevasta olomuodosta, jonka
mekin Kristukseen uskovina saamme kirkkaudessa?
II Voisimme miettiä vähän psykologiselta
kannalta vaikkapa opetuslasten, Pietarin ja
Johanneksen välejä. Luvun 21 todistus antaa
heistä aika auvoisen kuvan.
III Mitä merkitsevät nuo 153 kalaa,
joihin verkot eivät revenneet? Lukuhan on
sama, mikä Antiikissa tunnettiin eri
kalalajeja. Kohta viittaa opetuslasten työhön
ihmisten kalastajina.
Aivan erityisesti huomaamme kuitenkin jotain
opetuslasten ja Jeesuksen suhteesta ja sen
kautta tekstimme painottaa meille sitä,
että kaiken uskonelämämme lähtökohtana ovat
ne voimat, jotka ovat meistä
riippumattomia. Paavali kirjoittaakin
roomalaiskirjeessä (9:16): "Ratkaisevaa ei
siis ole, mitä ihminen tahtoo tai
ehtii, vaan se että Jumala armahtaa.”
Ja melkeinpä aina Jumalan teot tuntuvat
meistä käsittämättömiltä. Yksi käsittämättömimmistä
on se, että tuo kutsumaton vieras ei
jätä meitä rauhaan.
III Kolmas näytös:
Kutsumattomasta vieraasta parhaimmaksi ystäväksi
Kristittyjä on kolmea sukupolvea. Ensimmäinen
sukupolvi oli silminnäkijöiden sukupolvi. He
näkivät itse Kristuksen ja kuulivat Hänen
julistuksensa. Toinen sukupolvi ovat ne,
jotka kuulivat opetuslasten todistuksen. Kolmas
kristittyjen sukupolvi, johon mekin kuulumme,
ovat ne, jotka eivät ole nähneet
Kristusta, eivätkä opetuslapsiaan, vaan jotka
joutuvat luottamaan kirjoitettuun, apostoliseen
todistukseen Kristuksesta. Juuri evankeliumi ”on
kirjoitettu siksi, että te uskoisitte
Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja
että teillä, kun uskotte, olisi elämä
hänen nimensä tähden" (Joh. 20:31).
Olemme nyt yrittäneet etsiä Johanneksen
evankeliumin 21. luvun syvintä merkitystä.
Ehkä vastasyntyneen lapsen tavoin olemme
saaneet joitakin pisaroita puhdasta sanan
maitoa. Johanneksen evankeliumista on kuitenkin
sanottu, että se on yhdestä langasta
kudottu yhtenäinen vaate. Näin onkin.
Johanneksen evankeliumi tulisi lukea
kokonaisuutena, vaikkakin on yksi kappale,
johon koko evankeliumi voidaan kiteyttää,
ja sehän on se kaikista eniten
käytetty kohta tästä evankeliumista, se
kuuluisa Joh. 3:16; se iankaikkinen ja
pysyvä rippikoulun ulkoläksy elämän pitkän
rippikoulun kulkijoille! – Mietimmepä nyt,
miten voisimme ikään kuin, emme
vääristellen, mutta päivän sisältöä ja
saarnamme otsikkoa – Kutsumaton vieras –
mukaillen lukea tämän Joh. 3:16 uudella
tavalla. Se voisi kuulua vaikka seuraavasti:
”Jumala rakastaa niin paljon vastentahtoisia
ihmisiä, että lähettää heidän luokseen
kutsumattoman vieraan, ettei yksikään ei
jäisi eksyksiin vaan löytäisi PARHAAN YSTÄVÄN.”
Kun yritämme mieltää asian näin, niin
vähä vähältä kutsumattomasta vieraasta tulee
meidän paras ystävämme. AMEN
Lyhyt saarna toisena pääsiäispäivänä
2. pääsiäispäivä
Ylösnousseen seurassa
Saarna 23 mars mmxiii
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Omelia DOC
Evankeliumi:
Joh. 20: 11–18
Maria seisoi haudan ovella ja itki. Siinä itkiessään hän kurkisti hautaan ja
näki, että siinä, missä Jeesuksen ruumis oli ollut, istui kaksi valkopukuista
enkeliä, toinen pääpuolessa ja toinen jalkopäässä. Enkelit sanoivat hänelle:
»Mitä itket, nainen?» Hän vastasi: »Minun Herrani on viety pois, enkä tiedä,
minne hänet on pantu.» Tämän sanottuaan hän kääntyi ja näki Jeesuksen seisovan
takanaan, mutta ei tajunnut, että se oli Jeesus. Jeesus sanoi hänelle: »Mitä
itket, nainen? Ketä sinä etsit?» Maria luuli Jeesusta puutarhuriksi ja sanoi:
»Herra, jos sinä olet vienyt hänet täältä, niin sano, minne olet hänet pannut.
Minä haen hänet pois.» Silloin Jeesus sanoi hänelle: »Maria.» Maria kääntyi ja
sanoi: »Rabbuuni!» – se on hepreaa ja merkitsee: opettajani. Jeesus sanoi: »Älä
koske minuun. Minä en vielä ole noussut Isän luo. Mene sinä viemään sanaa
veljilleni ja sano heille, että minä nousen oman Isäni ja teidän Isänne luo,
oman Jumalani ja teidän Jumalanne luo.» Magdalan Maria riensi opetuslasten luo
ja ilmoitti: »Minä olen nähnyt Herran!» Sitten hän kertoi, mitä Herra oli
hänelle sanonut.
Aloitus: Noli me
tangere ja Tuomas…
Päivän evankeliumi herättää paljon kysymyksiä,
kuten evankeliumitekstin tuleekin herättää. Nuo
kysymykset voivat olla suuria tai pieniä,
vakavia tai hauskanpuoleisiakin. Kaikkihan
riippuu tietenkin lukijan näkökulmasta. Tekstiä
on kuitenkin luettava usein varsinaisen
evankeliumikatkelman ylitse. Ja se se vasta
herättääkin niitä kuuluisia näkökulmia…
Joku kiinnittää aina välillä huomiota
siihen miksi Magdalan Maria ei saa
koskea Jeesukseen, ja mitä oikein
tarkoittavat hänen sanansa “Minä en ole
vielä noussut Isän luo.” Jos luemme
Johanneksen kahdettakymmenettä lukua eteenpäin
niin luemme sieltä varsin merkillistä.
Tuomas, tuo epäileväiseksi mainittu mies,
saa lopulta pistää sormensa Jeesuksen
naulan-reikiin. Tuomas saa koskea ja oikein
syvällisestikin, laittaa sormensa ihan
ylösnousseen Jeesuksen kehossa oleviin naulan-reikiin.
Mutta pääsiäisaamuna Magdalan Maria ei
saanut edes sipaista Jeesusta.
Mistähän oli oikein kyse? Asian ymmärtäisi
paremmin jos tuo yksityiskohta, tai
paremminkin kertomukesessa oleva merkittävä
tiedonanto olisi mukana vaikka Matteuksen
tai Luukkaan kertomuksessa. Silloin se
olisi viisastellenkin helppo selittää vain
eräänlaiseksi todistusnäkökulmaksi. Se kertoisi
siitä, että neljä evankelistaa vain
esittävät eri tulkintoja samasta asiasta ja
joka vielä haluaisi pitää rakennelmaa
koossa ja puolustaa Raamatun arvovaltaa vain
kehottaisi keskittymään siihen mitä tämä
teksti haluaa meille pohjimmiltaan sanoa.
Ja sehän tuon todisteluketjun jälkeen
haluaisi vain julistaa pääsiäisuskon sisintä
olemusta, Jeesuksen ylösnousemusta.
Mutta miksi Jeesusta ei saanut koskea.
Miten on tulkittava nuo sanat: “Minä en
ole vielä noussut Isän luo.” Ehkäpä
omaperäisimmän ja hyvinkin mahdollisesti jopa
paljon totuutta sisältävä on se ilmeikäs
sananselitys jostain aika kaukaa ja aika
kauan sitten: “No sehän ei ollut
vielä tarpheksi jähtyny se Jeesuksen
ylösnousemusruumis.” Äkkiseltään tuohon on kyllä
aika vaikea sanoa mitään vastaankaan. Kai
Jeesuksen sitten piti käydä Isän luona
yläilmoissa tai niissä maailmankaikkeuden
salaisissa paikoissa jähyttelmässä…
Mitä tarkoittaa olla
ylösnousseen seurassa?
Mutta mitä tarkoittaa se, että ollaan
ylösnousseen seurassa? Siis tuo päivän
otsikkomme. Kristittynä oleminenhan on myös
sitä että ollaan jo varmoja vaikkei vielä
nähdä ei tunneta täydellisesti sitä uutta
todellisuutta josta jo kuitenkin ollaan
osallisia.
Raamatusta otetut teksti joita käytämme
evankeliumikirjassamme, ja aivan erityisesti
juuri Uuden testamentin tekstit opettavat
meitä puhtaalla esimerkillään. Tämä tapahtuu
usein jonkin henkilön kautta. Tänään
opettajamme on Magdalan Maria. Hän on
hämillään, hän ei heti tunnista Jeesusta
ja ennen kaikkea hän tunnistaa Jeesuksen
vasta kun hän Mariaa nimeltä kutsuu.
No nythän meillä luterilaisilla alkavat
palaset loksahdella kohdalleen. Näinhän sitä
katekismuksenkin hengen mukaan opetetaan...
Otamme sitten vielä nykyistä katekismusta
kättä pitempää ja palautamme mieleen
J15-periaatteen: ”IHMINEN VOI OPPIA TUNTEMAAN JUMALAN VAI SITEN ETTÄ JUMALA ON
ITSE ENSIN ILMOITTANUT MEILLE ITSENSÄ.”
Tällainen kateksimusvyörytys voi tuntua
puisevaltakin. Meidän on hieman avattava
tuota väitettä. Mitä se mahtaa siis
tarkoittaa? Ehkä tuossa äskeisessä
J15-periaatteessa kiteytyy myös kristinuskon
päähenkilön elämä ja tuo. Jumalan rakkaus
ihmisiä kohtaa tuli ilmi täydellisesti
vasta Jeesuksessa ja ensimmäisen pääsiäisen
tapahtumissa.
Tuo periaate ei tule ilmi meitä
opettamaan ainoastaan Marian kohdalla. Tehdessään
työtä ihmisten keskuudessa Jeesus toimi
hyvin aktiivisesti. Hän kutsui ihmisiä
luokseen, meni heidän keskuuteensa ja eli
heidän kanssaan. Hän antoi heille
makua jostain aivan uudesta asiasta joka
oli murtautunut ihmisten tietoisuuteen.
Uusi todellisuus ja uudet arvot. Jos se
on murtautunut tietoisuuteemme mutta miksi
uusi todellisuus ja uusi tietoisuus eivät
voita maailmaa. Kaikki on vielä niin
perinpohjaisen keskeneräistä.
Pääsiäinen on kristinuskon suurin juhla
mutta se on myös suuri yhdistäjä ja
erottaja. Se myös, aivan kuten Magdalan
Marian esimerkki meille opettaa, on merkki
ylösnousseen Kristuksen täydellisestä vallasta.
Kristillinen kirkko ei koskaan häviä. Ihmisen
rakennelmat häviävät. Pääsiäinen erottaa ja
yhdistää. On niitä jotka turvaavat ihmisten
rakennelmiin ja niitä jotka turvaavat
ilosanomaan. Jeesuksen ystävyys ja viha
häntä ja hänen omiaan kohtaan ovat
alusta pitäen kulkeneet rinnan.
Jeesus ilmestyy edelleen niin kuin tahtoo
ja keille tahtoo ja sanoo myöskin
sanat: ”Älkää pelätkö.” Ne ovat sanat
jotka sopivat uudessa todellisuudessa elävien
suuhun. Missä kuullaan nuo sanat ”älkää
pelätkö,” missä ne kuullaan, otetaan
vastaan, siellä on hänen veljiensä ja
sisariensa seurakunta. AMEN
