Minä, Martti, Antikristus ja paavi. 4. Sunnuntai pääsiäisestä – Taivaan kansalaisena maailmassa. 2. vsk. Epistolasaarna.

IV Sunnuntai pääsiäisestä - Cantate
Taivaan kansalaisena maailmassa
Saarna Auran kirkossa - 24 april MMV
Khra Torsti Äärelä
Minä, Martti, Antikristus ja paavi

Evankeliumi: Joh. 17: 6-10
Jeesus rukoili ja sanoi: »Minä olen ilmoittanut sinun nimesi niille ihmisille, jotka valitsit maailmasta ja annoit minulle. He olivat sinun, ja sinä uskoit heidät minulle. He ovat ottaneet omakseen sinun sanasi ja tietävät nyt, että kaikki, minkä olet minulle antanut, on tullut sinulta. Kaiken sen, minkä olet puhuttavakseni antanut, minä olen puhunut heille, ja he ovat ottaneet puheeni vastaan. Nyt he tietävät, että minä olen tullut sinun luotasi, ja uskovat, että sinä olet minut lähettänyt. Minä rukoilen heidän puolestaan. Maailman puolesta minä en rukoile, vaan niiden, jotka sinä olet minulle antanut, koska he kuuluvat sinulle. Kaikki, mikä on minun, on sinun, ja mikä on sinun, on minun, ja minun kirkkauteni on tullut julki heissä.»

Saarnateksti:
Room. 8: 9-11
Te ette elä oman luontonne vaan Hengen alaisina, jos kerran Jumalan Henki asuu teissä. Mutta se, jolla ei ole Kristuksen Henkeä, ei ole hänen omansa. Jos Kristus on teissä, teidän ruumiinne tosin on kuollut synnin vuoksi, mutta Henki luo elämää, koska teidät on tehty  vanhurskaiksi. Jos siis teissä asuu Jumalan Henki, hänen, joka herätti Jeesuksen kuolleista, niin hän, joka herätti Kristuksen kuolleista, on tekevä eläviksi myös teidän kuolevaiset ruumiinne teissä asuvan Henkensä voimalla.

Aloitus
Asenteet muuttuvat hitaasti, jos joskus ollenkaan. Meillä on  kotona sellainen taulu, jokaisen pappilan aarre, jossa on  herttaisen idyllinen kuva ensimmäisestä luterilaisesta pappilasta, luterilaisesta sanan varsinaisessa merkityksessä että se on itse Martin pappila, Martti Lutherin.

Kuvassa itse Martti soittaa luuttua, kolme lasta laulaa jotain isän säestyksellä, nuorin lapsi on äitinsä Katariinan sylissä, yksi lapsi, pikkupoika ei oikein vielä tiedä mitä tekisi. Pöydän ääressä Lutherin työtoveri Melanktooni nauttii jotain tinatuopista. Taulun äärellä on joskus hyvä pysähtyä ja miettiä menneitä ja tulevia, ja tietysti nykyisiä. Monissa kiperissä tilanteissa ja vaikkapa saarnantekoinspiraation ollessa kateissa tulee kysyttyä: ”Sano nyt Martti jotain vinkkiä,” tai ”Mitäs mieltä olet.” Ei ole Martti paljon pukissut, se on sanottava. Noh... Martin ajatuksia kyllä löytää paljon kun vain viitsii kirjoja availla...

Näinä päivinä kun uusi paavi Benediktus XVI,  kerran Joseph kardinaali  Ratzinger, on valittu tulee mieleen Martin suhtautuminen paaviin. Sille pikkupojalleen siinä taulussa Martti varmaan opetti ensimmäisinä asioina: ”Paavi on  antikristus”. Martti kun oli aivan mahdoton paavin vastustaja. Minä en mikään Martti tietysti ole, tai tavallaan jokainen luterilainen pappi sitä tavallaan kyllä on, ja jotain on 500 vuoden aikana kyllä tapahtunut, luterilaisen pappilan sisällä, ja luterilaisen papinkin pään sisällä. Nykyään ei pikkupojille opeteta ensimmäisenä: ”Paavi on antikristus”, vaan on luontevaa sanoa: ”Paavi on ihan kiva heppu”. Ja on varsin hauskaa kuulla pojan suusta, aina kun uuden paavin kuva lehdessä tai televisiossa välähtää ”Paijji”. Millainenhan sitten on tilanne 500 vuoden päästä? Liekö yksi yhteinen kirkko ja mitäs
muuta... Ans kattoo!

Menneisyys vaikuttaa tänään. Sen ohella, että tämän sunnuntain aihe on ”Taivaan kansalaisena maan päällä”, niin vietämme myös täällä Aurassa sotaveteraanien kirkkopyhää. Me nuoremmat emme ole nähneet sotaa omin silmin. Luemme siitä, kuulemme ja näemme tiedotusvälineistä. Meille sota on vuosilukuja, erilaisten syiden seuraus, vanhojen ihmisten kertomuksia. Sodan surun voi aistia vaikkapa sankarihaudoilla. Sen voi tuntea edelleenkin monien ihmisten puheesta. Tänään saamme kiittää Jumalaa, painaa päämme alas ja kiittää vapaudesta. Saamme muistaa surun ja pelon läpikäyneitä. Heitä, jotka menettivät henkensä, heistä, jotka sitoutuivat toivoon ja työhön silloin, kun matkatoveri näytti lopullisesti kadonneen - tai menehtyneen. Heistä, joiden toivo nousi kuoleman laaksosta tekemään työtä ja antamaan anteeksi.

HUTBA: Taivaan kansalaisena maan päällä
Uskoomme ja elämäntulkintaamme sisältyy ajatus sekä ajallisesta että iankaikkisesta todellisuudesta. Jumalan luomistyön perusteella on olemassa tämä maailma ja ajallinen elämä. Sen lisäksi, kaikkien Jumalan lupausten perusteella, on toteutuva myös taivas ja iankaikkinen elämä. Jos osaisimme aina elää rakkauden kaksoiskäskyn mukaisesti, olisi taivas jo täällä maailmassa. Mutta siihen emme kovin usein kykene, vaikkakin rakkauden kosketus on taivaan aavistus. Siksipä meidän elämä on taivaan kansalaisena olemista nimenomaan maailmassa, jossa Jumalan taivas ei vielä ole läsnä. Te ette elä oman luontonne vaan Hengen alaisina, jos kerran Jumalan Henki asuu teissä. Sellaista kristityn elämä Kristuksessa on; TAVALLAAN JO NYT MUTTEI KUITENKAAN VIELÄ! Ikään kuin asuisit hienossa talossa missä on paljon huonekaluja ja taulujakin, mutta et niitä näe etkä voi kosketella, mutta olet kuitenkin varma, että nuo asiat ovat olemassa.

Pettymysten ja vaikeuksien keskellä uskon ja rakkauden näkeminen voi toisinaan olla vaikeaa. Ne ovat meille kaikille kuitenkin tarjolla, usein pienin mutta sinänsä riittävin annoksin tai joskus valtavan huumaavana aaltona, jonka syleilystä ei haluaisi luopua. Ajallinen ja iankaikkinen, maa ja taivas, voivat koskettaa toisiaan välillä hyvinkin voimakkaasti. Olemme elämän pituisella matkalla, jonka varrella on mahdollista kokea aitoa uskoa ja aitoa rakkautta. Syvimmiltään ne ovat Jumalan lahjaa.

Uskomme on suuntautumista kohti tulevaa hyvää, jonka toteutumista jokainen taivaan kansalainen voi pitää varmana asiana. sen sinettinä ovat pääsiäisen tapahtumat, erityisesti Jeesuksen ylösnousemus kuolleista. Taivaan kansalaisena eläminen on luottamista Jumalan sanan lupauksiin. Ihminen tiedostaa olevansa armahdettu Jumalan edessä ja yhtälailla olevansa iankaikkisen elämän perijä. Elämän syvä perusmielekkyys löytyy näistä asioista.

Taivaan kansalaisena elämisen tulee merkitä myös asenteiden muuttumista toisiksi. Itsekkyyden on murruttava ja aidon auttamisen halun on noustava esiin. Uskon tulee näkyä rakkautena, joka ilmenee palvelemisena ja tarvittaessa myös uhrautumisena. Syntyy ymmärrys jakaa omastaan, antaa toiselle oman elämän optioista ja osakevoitoista. Tästä rakkaudesta saavat osansa myös vieraat ja muukalaiset, jopa viholliset. Ilman epäitsekästä ja itsensä uhraavaa rakkautta ei ole mitään Jumalan kansaa maailmassa.

Lopetus
Mutta pitääkö odottaa 500 vuotta ennen kuin mitään voi tapahtua? Ei tarvitse! Joka on lahjaksi saanut ja sen tajuaa, tajuaa myös sen että toisen ihmisen, lähimmäisen elämisen ja viime kädessä käyttäytymisen takana on aina selitys, syy miksi joku on sellainen kuin on... Martinkin käyttäytymisen ja paavi-vihan taustalla oli hyvä selitys. Tuon ajan paavit tekivät paljon kyseenalaisia tekoja, mutta ovat sen jälkeen paljolti ryhdistäytyneet. Eikä toisaalta pidä pitää Marttiakaan  minään jumalihmisenä, niin kuin eivät nykyisetkään ihmiset sitä ole, eivät paavit eivätkä pienempienkään pappiloiden asukkaat.

Mutta ei pidä odotella omaa viittäsataa vuottansa. Mutta jos siihen ei pysty, ja kun ei todella pystykään, niin eipä hätiä. Jumalan sanassa on tähänkin apu ja turva: Jos Kristus on teissä, teidän ruumiinne tosin on kuollut synnin vuoksi, mutta Henki luo elämää, koska teidät on tehty vanhurskaiksi. Jos siis teissä asuu Jumalan Henki, hänen, joka herätti Jeesuksen kuolleista, niin hän, joka herätti Kristuksen kuolleista, on tekevä eläviksi myös teidän kuolevaiset ruumiinne teissä asuvan Henkensä voimalla. AMEN.

Jälkiuunileipäpappi. 2. Sunnuntai pääsiäisestä – Hyvä paimen. 2. vsk.

II Sunnuntai pääsiäisestä - Misericordia domini

Hyvä paimen
Saarna Auran kirkossa 10 april MMV
Khra Torsti Äärelä
Jälkiuunileipäpappi

Evankeliumi  Joh. 21: 21-19
Kun he olivat syöneet, Jeesus sanoi Simon Pietarille: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?" "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun karitsoitani." Sitten hän kysyi toistamiseen: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko minua?" "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Kaitse minun lampaitani." Vielä kolmannen kerran Jeesus kysyi: "Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?" Pietari tuli surulliseksi siitä, että Jeesus kolmannen kerran kysyi häneltä: "Olenko minä sinulle rakas?", ja hän vastasi: "Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun lampaitani.” Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo."  Näin Jeesus ilmaisi, millaisella kuolemalla Pietari oli kirkastava Jumalaa. Sitten hän sanoi: "Seuraa minua."

Jokunen vuosi sitten tasavaltakuntamme ykköslehdessä oli erään vanhan sanapalvelijan nekrologi, muistokirjoitus. Kaiken muun ohella tuosta miehestä sanottiin: Hän piti rukiisia saarnoja. Mitä se tarkoittaa? Rukiisia saarnoja. Onkohan se jotenkin vanhanaikaista puhetta?

Onko olemassa myös ohraisia saarnoja, tai peräti pullapuheita? Ja onko nykyään, ajan hengestä juontuen myös pikaruoka-saarnaamista. Sitäkö on nykypäivän kirkkokansa vailla. Kun on sanottu pikaruokaketjuista, että sieltä tultaessa näkee jo toisen saman liikemerkin kadun toisessa päässä ja näin nälkä pysyisi loitolla vain kadun toiseen päähän asti. No käyväthän jotkut kahdesti päivässä jumalanpalveluksessakin...

Toisiko kuitenkin vanhan ajan rukiinen saarna kirkkokansalle hengellisiä vatsanväänteitä? Maku saattaisi olla vähän vanhakantainen, ja leuat voisivat rasittua sitä pureskellessa. Sellaistahan kunnon ruisleipä on, se täyttää hyvin pureskeltuna mahan, noin 20 leuanlonksua kappaletta kohden, ja kylläinen olo kestää pitkään. Ei vain kadun toiseen päähän, vaan ainakin vanhanaikaisen peninkulman verran.

Mutta ettemme pilkkaisi liian kohtuuttomasti mäkdonaldseja ja hesburgereita, sanotaan toki, että tuollaisen ketjuruokalan etu, tai hyve sinänsä on se, että tuotteet ovat tasalaatuisia. Joka paikassa saa varmasti samanlaisen annoksen, hinta on sama ja palvelu, jos ei nyt täydestä sydämestä ilolla lähtevää, niin ainakin reipasta ja nopeaa.

Onko kirkkomme ketjuravintolan tapainen jos voimme rinnastaa jumalanpalveluksen liiketuotteeksi? Helposti voi näet käydä niin, että saarnat, paikkakunnasta riippumatta, muistuttavat tosiaan.  Ja onko kirkosta, pyhäpäivän messusta, tullut ketjuravintolaan verrattava. Onko tuote alkanut yhdenmukaistua. Näinhän toki on aina ollut patenttivarman ehtoollisen suhteen.  Sakramenttina se on pätevä, jakoipa sen kuka tahansa. Luterilaiseen kirkkoon voi siis tässä mielessä tulla kuin ketjuravintolaan. Palvelu toimii, tuote on tasalaatuinen, sitä voi nauttia niin usein kuin se tuntuu tarpeelliselta, ja kaikista muista ravintoloista poiketen: talo tarjoaa aina.

Mutta rukiinen saarna! Mistä sen tunnistaa; tuon toisen ilmaisjakelussa olevan tuotteen. Päivän tekstiin liittyen: rukiisesta saarnasta kuuluu aina hyvän paimenen ääni, ja se pohjautuu aina ja vain Raamatun tekstiin. Miksi kirkko ei ole pikaruokapaikka...

Tuskinpa on toista kuvaa, joka kautta aikojen olisi ollut Kristuksen seurakunnalle rakkaampi kuin kuva meidän Herrastamme ja Vapahtajastamme hyvänä paimenena. Marttyyrikirkon kristittyjen jäljiltä jo löytyy heidän pakopaikkansa, Rooman katakombien seinämistä piirroksia paimenesta karitsa olallaan. Vainotut Kristuksen seuraajat tahtoivat itselleen ja toisilleen muistuttaa, että he olivat kuoleman uhatessakin uskollisen paimenen hoidossa. Ja kun ajattelee, miten lukemattomat taiteilijat sen jälkeen ovat innoittuneina kuvanneet samaa aihetta, tekisi mieli sanoa, että Jeesus jätti sittenkin maailmaan kuvan itsestään lausuessaan nuo sanat: ”Minä olen hyvä paimen.”

Päivän tekstin ydin on sanoissa: Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen. Olen aina kysynyt erään kysymyksen rippikoulun loppukertauksessa, loppukokeessa. Vastaukset tuohon kysymykseen ovat olleet moninaiset. Kysymys on ollut: ”Kuinka ihminen voi oppia tuntemaan Jumalan?” On vastattu kaikkea luonnon ihmettelystä linnunlauluun, kirkossakäyntiin ja muuhun sellaiseen. Puolinaisia vastauksia, hyvin harvassa juuri se yksinkertainen vastaus: Ainoastaan siten, että Jumala ensin ilmoittaa itsensä meille. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen. Ei liene väliä, kenelle sanat on osoitettu. Hyvän paimenen ääni: sinä se on, ihminen ei voi pelastaa itseään, eikä hän voi tulla tuntemaan Jumalaa ellei hän itse ole ensin ilmoittanut itseään.

Miksi on pidettävä kiinni juuri tuosta, ja vain tuosta. Myös siitä yksinkertaisesta syystä, että jos kuvittelemme tuntevamme Jumalan ilman hyvän paimenen ääntä, ei ole pitkä askel myöskään siihen, että ihminen voi tehdä muutakin. Että hän voi omin avuin, omasta kyvystään ja mahdollisuuksistaan tehdä hyvää.

Kaiken takana on uskonpuhdistuksen suuren isän Martti Lutherin keskeinen tapa ajatella: ”Ei pidä lisätä yhtään enempää kuin on tarpeen selittää jokin asia yksinkertaisimmalla tavalla.” Ei ole yksinkertaisempaa tapaa ajatella kuin että Jumala on jo pojassaan lähestynyt meitä ja valmistanut pelastuksen hänen kauttaan. Kaikki mitä hyväksemme tapahtuu on meistä riippumatonta.

Päivän sanomaan, hyvään paimeneen, syömiseen ja ruokkimiseen, liittyy myös keskeisesti se Johanneksen teksti jossa Jeesus kehottaa Pietaria ruokkimaan hänen karitsojaan. Kolme kertaa Jeesus kysyy Pietarilta rakastaako hän tätä, ja kolme kertaa hän myös saa kehotuksen.

»Ruoki minun karitsoitani.»
»Kaitse minun lampaitani.»
»Ruoki minun lampaitani.

Simon Pietari oli kohdannut uudestaan Jeesuksen samalla Gennesaretin järven rannalla, missä he olivat kohdanneet ensi kerran silloin, kun Pietari sai kutsun lähteä ihmisten kalastajaksi. Pietari oli välillä joutunut jo epätoivossaan kyselemään koko tuota kutsumustaan ja palannut takaisin entiseen ammattiinsa. Silloin tulee ylösnoussut Jeesus hänen luokseen. Pietari on hänen edessään, jota hän on väittänyt rakastavansa, seurannut, mutta jonka sitten koetuksen hetkellä — kieltänyt.

Sitten seuraa keskustelu jossa ylösnoussut Mestari käsittelee Pietaria ja saa tämän tuskastumaan. Joku voisi luonnehtia Jeesusta jopa varsin julmaksi sielunhoitajaksi. Rantahiilloksella kolmasti tehty kysymys oli varmasti kipeä muistutus eräästä toisesta hiilivalkeasta, jolla opetuslapsen uskollisuus mestariinsa oli kolmasti horjunut.

Eikö meidän käy jopa Pietaria sääliksi. Hän muistaa suuret sanansa ja niin surkean lankeemuksensa. Jeesus näkee tämän. Särjettyä sydäntä hän ei kuitenkaan muserra, hän ei enempää kosketa tuota kipeää kohtaa. Pietarin synti on annettu anteeksi. Nöyryytetty on saanut armon

Pietarin sydämen rakkaus kuuluu nyt Jeesukselle täydemmin kuin milloinkaan ennen. Viimein hän tajuaa Vapahtajan tarkoituksen. Mestari ei sittenkään ollut tullut häntä nöyrryttämään, vaan nostamaan ja rohkaisemaan. Enemmän kuin kaikki Pietarin vakuuttelut merkitsi tuolla hetkellä se, että Jeesus kaikesta huolimatta tahtoi ottaa vastaan hänen rakkautensa, jonka hän oli tahrannut lankeemuksellaan.

”Rakastatko minua?” Jos rakastat, silloin on sinun aika käydä työhön! ”Ruoki minun karitsoitani.” ”Kaitse minun lampaitani.” Tehtävä on suuri ja vaativa. Mutta Pietarin heikkous ei ole enää esteenä, sillä hänen koeteltu ja nöyrtynyt rakkautensa tekee Simonista jälleen Pietarin, avaa uudet mahdollisuudet ylösnousseen seuraamiseen palvelevan ja kärsivän rakkauden askelissa.

Tähän kohtaamiseen täytyy meidän kaikkien joutua Vapahtajamme kanssa, ennen kuin meistä tulee hänelle soveliaita, joille hän voi uskoa tehtäviä. Yksikään Jeesuksen opetuslapsi välty tuolta samalta kysymykseltä. Ennemmin tai myöhemmin olemme kaikki samalla hiilivalkealla, ja meidän on vastattava kysymykseen. Kysymyksen väistäminen merkitsisi jo kieltämistä. Pietarin koulu on meidän jokaisen käytävä kypsyäksemme hänen seuraajikseen.

Eikö meidän ole käynyt Pietarin tavoin? Joskus ei osoittaudu koetuksissa kestäväksi. Tunnemmeko tästä tuskaa tunnustettava suoraan: Sinä, Herra, tiedät kaikki; tiedät, etten ole sinua rakastanut. Melkein kaikki todistaa sitä. Tiedät, mikä kurja raukka minä olen. Sinä itse olet vääjäämätön todistaja siihen. Mutta kenenkä luokse minä menisin, sinä yksi rakastat tällaistakin. Sinä näet, etten sittenkään voi elää ilman sinua, tiedät, että olet minulle rakas.

Jeesus tulee yhä meidän luoksemme. Hän rakastaa meitä yhä, kaikesta huolimatta. Hän tulee auttamaan meitä uudestaan tielle, rakkauden tielle. Hän tulee antamaan meille rakkauden, jota hän kysyy. Rakkaus perustuu anteeksiantamukseen. Joka on saanut paljon anteeksi, hänelle on kyky rakastaa paljon. ”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.”

Ihminen ei siis tee uskonratkaisua. Jos näin väitetään on kirkkomme silloin jotain muuta kuin luterilainen. Silloin sanapalvelija tarjoilee rukiisen, yksinkertaisen ravinnon sijasta jotain helposti pureksittavaa. Vaalea leipää jauhelihapihvillä maistuvan kastikkeen kera. Se kyllä maistuu hyvältä, on helppo pureskella, mutta kohta sinun on jälleen nälkä. Ehkä jaksat seuraavalle pikaruoka-asemalle. Ja pitää aina muistaa, että pikaruoka lihottaa, hengellinen pikaruoka pöhöttää hengellisesti.

On siis julistettava sanomaa Hyvästä Paimenesta ja hänen opistaan. Siitä tunnetaan hyvän paimenen ääni. Kukaan ei voi julistaa hyvän paimenen sanomaa ellei hyvä ole ensin puhutellut häntä.

Palkkarengin ääni ei kanna kauas, leipäpappi syö itse omat eväänsä ja jää nälkäiseksi, mutta jälkiuunileipäpappi syöttää hyvän paimenen rukiista leipää. Siinä jälleen yksi vaikeasti ymmärrettävä asia, vaikea siksi, että se on niin yksinkertainen. AMEN.