sunnuntai 24. kesäkuuta 2007

Oikea ja hyvä paimen — 4. Sunnuntai helluntaista — Kadonnut ja jälleen löytynyt. 1. vsk.


Oikea ja hyvä paimen.
4. Sunnuntai  helluntaista

Kadonnut  ja  jälleen  löytynyt
Saarna 24 junius mmxii

Kirkkoherra Torsti Äärelä

Omelia DOC


Evankeliumi: Luuk. 15: 1–10
Publikaanit ja muut syntiset tulivat Jeesuksen luo kuullakseen häntä. Fariseukset ja lainopettajat sanoivat paheksuen: »Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan.» Silloin Jeesus esitti heille vertauksen: »Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen. Kun hän löytää lampaansa, hän nostaa sen iloiten hartioilleen, ja kotiin tultuaan hän kutsuu ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: ’Iloitkaa kanssani! Minä löysin lampaani, joka oli kadoksissa.’ Minä sanon teille: näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa. Tai jos naisella on kymmenen hopearahaa ja hän kadottaa niistä yhden, niin totta kai hän sytyttää lampun, lakaisee huoneen ja etsii tarkoin, kunnes löytää sen. Ja rahan löydettyään hän kutsuu ystävättärensä ja naapurin naiset ja sanoo: ’Iloitkaa kanssani! Minä löysin rahan, jonka olin kadottanut.’ Yhtä lailla, sen sanon teille, iloitsevat Jumalan enkelit yhdestäkin syntisestä, joka tekee parannuksen.»


I Alkukertomus…  Kapteeni  Lincoln
Joskus  1800-luvun  alkupuolella  Pohjois-Amerikan  villissä  lännessä  tuli  kerran   muuan  vanha  intiaani  valkoisten  miesten  leiriin  väittäen  olevansa  valkoisten  ystävä.  Miehet  uhkasivat  kuitenkin  tappaa  hänet  oitis,  sillä  he  pitivät  häntä  vakoojana.  ”Ampukaa  hänen”,  huudettiin  monelta  taholta.  Pelästyneenä  intiaani  heitti  silloin  heidän  eteensä  paperilapun,  jonka  muuan  kapteeni  Lincoln   nosti  maasta  ja  huomasi  sen  olevan  kenraali  Cassin  antama  todistus  ja  turvakirja.  Intiaani  esitettiin  siinä   rehelliseksi  mieheksi,  joka  oli  tehnyt  hyvää  hänelle.  Mutta  miehet  väittivät  itsepintaisesti  asiakirjan  olevan  väärennetyn  ja  uhkasivat  heti  ampua  hänet.  Silloin  kapteeni  Lincoln  syöksyi  intiaanin  eteen,  astui  hyökkääjiä  vastaan  ja  käski  heitä  pysähtymään.
—Te  ette  saa  ampua  intiaani,  huusi  hän.  Kenraali  Cassin  määräystä  on  toteltava.
—Me  tahdomme ampua  hänet,  kuului  raaka  ääni!
—Ette  muuten  ammu,  paitsi  jos  ammutte  minut,  huusi  Lincoln  tulisesti,  kohottautui täyteen  pituuteensa,  juhamietomaiseen  pituuteen  eli  kuusi  jalkaa  ja  kolme  tuumaa,  ja  suojeli  intiaania  omalla  ruumiillaan.  Kapteeni  Lincoln  oli  pelastanut  intiaanin.  Kapteeni  Lincoln  oli  tuleva  Pohjois-Amerikan  Yhdysvaltojen  presidentti,  suuri  valkoinen  päällikkö  Washingtonissa.


Suurmiehistä  kerrotaan  paljon  juttuja  vielä  satojen  vuosienkin  kuluttua.  Abraham  Lincolnin  elämässä  ja  Jeesuksen  elämässä  voidaan  toki  nähdä  joitain  yhtymäkohtia,  aivan  kuten  Jeesuksen  ja  Sokrateen  elämässäkin  on  nähty.  Sitä  emme  tiedä  montako  intiaania  Lincolnin  joukko  muuten  ampui...  Tuo  kertomus  tuo  kuitenkin  jollain  tapaa  mieleen  vertauksen  hyvästä  paimenesta,  ainakin  puolittain,  tai  ainakin  sadasosan  verran...

Jakeiden  selitystä
Jeesus  puhuu  hyvin  tavallisista  asioista,  kahdesta  hyvin  tavallisesta  asiasta.  Lampaiden  eksyminen  laumasta  oli  nimittäin  jokapäiväinen  asia  Palestiinan  kukkulamailla  ja  vuoristossa.  Kertomuksessa  on  hieman  dramatiikka;  yleensä  muut  paimenet  jäivät  vartioimaan  laumaa  yhden  lähtiessä  etsimään  kadonnutta  lammasta.  Kertomuksen  paimen  on  kuitenkin  laumansa  omistaja,  lauma  on  hänen  koko  omaisuutensa.  Rahojen  hukkaaminen  vaatimattomassa  ja  pimeässä  savimajassa,  maapohjaisessa  sellaisessa,  on  myös  hyvin  tavallinen  ja  arkipäiväiseltä  kuulostava  asia.  Oli  sytytettävä  lamppu  ja  tehtävä  suursiivous.


Näiden  kahden  tavallisen  ihmisen  kokemuksiin  Jeesus  rohkeasti  vertasi  Jumalan  suhtautumista  ihmisiin.  Hän  haluaa  kertoa,  että  Jumala  tahtoo,  että  kaikki  ihmiset  pelastuvat,  myös  ne  jotka  ovat  häneltä  kadonneet.  Kertomus  on  alkuperäisessä  yhteydessään  ja  ympäristössään  huomiota  herättävä.  Jeesuksen  ajan  uskonnolliset  johtajat  näet  opettivat,  että  kyllä  Jumalalla  oli  varaa  kadottaa  ne  jotka  omalla  elämällään  olivat  osoittaneet  sen  etteivät  he  kuulu  liiton  kansaan.  Ja  tämän  kaiken  Jeesus  haluaa  kääntää,  ja  kääntääkin  päälaelleen.  Jeesuksen  toimintatapa,  se  paljon  puhuttu  toimintatapa,  oli  täysin  erilainen.  Hän  lähti  tekemään  työtään  hylkiöiden  ja  toivottomien  tapausten  parissa.  Ja  jälleen  vertaus  kuvastaa  hänen  erityistä  Jumalatietoisuuttaan.  Ennen  kuulumaton  väite,  että  Jumala  iloitsee  enemmän  syntisistä  jotka  tekevät  parannuksen  kuin  hyvistä  ja  uskonnollisista  ihmisistä,  jotka  eivät  katso  tarvitsevansa  elämänmuutosta.  Kertomuksen  ydin  on  siinä  väitteessä,  että  pelastumisemme  ei  perustu  nuhteettomuuteemme  tai  kirkollisuuteemme  tai  tunnustuksellisuuteemme,  vaan  yksin  siihen,  että  Jumala  antaa  anteeksi  toivottomille  tapauksille.

Konteksti,  hutba  ja  lopetus
Tämän  päivän  evankeliumi  on  hyvin  tarpeellinen,  missä  ilo-sanomaa  Jeesuksesta  Kristuksesta  kuulutetaan,  siellä  tätä ver-tausta  ei  voida  jättää  esittämättä.  Jos  profeetta  sai  jo  edeltä nähdä  evankeliumin  suuren  salaisuuden  Herran  kärsivän  palvelijan  tekona  kuten  sen  profeetta  Jesan  kirjan  luvussa  53  saamme  lukea,  niin  eteemme  nousee  jokaisen  julistajan  ahdistava  kysymys:  “Kuka  uskoo  meidän  saarnamme?”  Tämän  tuskan  Jeesus  varmasti  koki  monta  kertaa,  ja  hänen  seuraajansakin  saavat  kokea  saman.  Evankeliumi  kohtaa  aina  napisijoita.  Puhuessaan  nämä  vertauksen sanat  jo  ennen  ristinkuolemaansa  todisti  hän  sen  kuinka  hän  etsii  kadonneita   ja  iloitsee  jo  yhdestäkin  joka  tekee  parannuksen.


Martti  Luther  on  sanonut,  että  tätä  saarnatekstiä  me  tarvitsemme  tiemme  alussa,  sen  puolivälissä  ja  perille  asti.  Lähdemme  nimittäin  niin  helposti  etsimään  autuutta  omien  ansioittemme  perusteella.  Emme  halua  olla  syntisen  paikalla  ja  teemme  kaiken  omaksi  kunniaksemme.  Silloin  olemme  nurisijoita  toistemme  ja  Jumalan  edessä.

Mutta  vaikka  etsimme  tähtäyspistettä,  saarnatekstin  ydintä,  vaikka  selvittäisimme  sen  kaikki  nyanssit  ja  yksityiskohdat  vaikkapa  siitä  miten  tuon  naisen  kadottama  hopeakolikko  varmastikin  kuului  naimisissa  olevan  naisen  otsakoristeeseen  jne.  niin  voimme  lopulta  Hengen  silmin  nähdä  vertauksen  takana  vain  armahtavan  Jeesuksen.  Hän  kertoo  kuinka  Isä  etsii,  odottaa  ja  on  valmis  sulkemaan  syliinsä  jokaisen,  joka  Hänen  tykönsä  tulee.  Oikeaa  ja  hyvää  paimenta  emme  löydä  lukemalla  kertomuksia  suurmiehistä  ja  samaistumalla  heidän  elämäänsä  ja  heidän  elämässään  sattuneisiin  huippukokemuksiin.  Suurmies  kuten  Abraham  Lincoln  voi  olla  yksi  kansakuntansa  isistä,  mutta  hän  ei  ole  sellainen  Vapahtaja  kuten  Jeesus  Kristus  on.

Mutta  Jeesus  on  Hyvä  Paimen,  ei  ainoastaan  Hyvä  Paimen  vaan  Oikea  ja  Hyvä  Paimen.  Tullessamme  Jumalanpalvelukseen  saamme  käydä  nauttimaan  Herran  Pyhää  Ehtoollista.  Siinä  leivässä  ja  viinissä  Jeesus  lahjoittaa  syntiemme  anteeksiannon  ja  ikuisen  elämän  lupauksen  jokaiselle  joka  näitä  elämäänsä  kaipaa  ja  tahtoo  ne  vastaanottaa.  Olemme  elämää  suurempien  aarteiden  äärellä.  Saamme  iloita  koska  meillä  on  näin  Hyvä  Jumala,  Jumala  joka  ei  tahdo  käännyttää  pois  epäonnistunutta,  vaan  antaa  sydämeemme  tosi  rauhan  ja  ilon.  AMEN.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti