sunnuntai 10. kesäkuuta 2007

Taas on parannuksen aika 2. Sunnuntai helluntaista. Katoavat ja katoamattomat aarteet. 1. vsk.


Taas  on  parannuksen  aika 
2. Sunnuntai  helluntaista. 
Katoavat  ja  katoamattomat  aarteet.
Saarna 10 junius MMVII
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Omelia DOC


Evankeliumi: Luuk. 16: 19–31
Jeesus puhui tämän vertauksen:  »Oli rikas mies. Hänen vaatteensa olivat purppuraa ja hienointa pellavaa, ja päivästä päivään hänen elämänsä oli pelkkää ylellisyyttä ja juhlaa. Mutta hänen porttinsa pielessä virui köyhä Lasarus, täynnä paiseita. Köyhä olisi nälkäänsä halunnut syödä niitä ruokapaloja, joita rikkaan pöydältä putoili. Koiratkin tulivat siihen ja nuolivat hänen paiseitaan. Sitten köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet Abrahamin huomaan. Rikaskin kuoli, ja hänet haudattiin. Kun hän tuonelan tuskissa kohotti katseensa, hän näki kaukana Abrahamin ja Lasaruksen hänen rintaansa vasten. Silloin hän huusi: ’Isä Abraham, armahda minua! Lähetä Lasarus tänne, että hän kastaisi sormenpäänsä veteen ja vilvoittaisi kieltäni. Näissä liekeissä on kauhea olla.’ Mutta Abraham sanoi: ’Muista, poikani, että sinä sait eläessäsi hyvän osan, Lasarus huonon. Nyt hän saa täällä vaivoihinsa lohdun, mutta sinä saat kärsiä tuskaa. Sitä paitsi meidän välillämme on syvä, ylipääsemätön kuilu, niin ettei täältä kukaan voi tulla teidän luoksenne, vaikka tahtoisikin, eikä sieltä pääse kukaan kuilun yli meidän puolellemme.’ Rikas mies sanoi: ’Isä, minä pyydän, lähetä hänet sitten vanhempieni taloon. Minulla on viisi veljeä – hänen pitäisi varoittaa heitä, etteivät hekin joutuisi tähän kärsimyksen paikkaan.’ Abraham vastasi: ’Heillä on Mooses ja profeetat. Kuulkoot heitä.’ ’Ei, isä Abraham’, mies sanoi, ’mutta jos joku kuolleiden joukosta menisi heidän luokseen, he kääntyisivät.’ Mutta Abraham sanoi: ’Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista.»


I  näytös
 

Alkukertomus.  Helmenpyytäjä  Petsamossa.
Kaukana  tuntureiden  takana  Toivoniemen  vanhainkodissa  kuoli  joskus  1950-luvun  puolivälissä  Lapin  kuuluisin  ammattimainen  helmien  pyytäjä,  Gustav  Wegelius,  77  vuoden ikäisenä.  Ennen  kuolemaansa  hän  oli  ilmaissut  niiden  neljän  arvokkaan  helmen  kätköpaikan,  joita  hän  oli  säilyttänyt  vanhuudenpäiviensä  varalle.  Ennen  joutumistaan  vangiksi  toisen  maailmansodan  viimeisenä  vuotena  1944  entisen  Suomen  siirtomaan,  Petsamon,  alueella,  oli  Wegelius  kätkenyt  helmet  varmaan  ja  turvalliseen  paikkaan  “sinne  jonnekin.”


Hän  oli  viettänyt  elämästään  kolme  vuosikymmentä  kaiket  kesäkuukaudet  etsien  helmiä pääasiallisesti  Petsamon  alueen  vesillä.  Hän  oli  alansa  ehkä  paras  asiantuntija  maassamme. Varmaankin  hän oli  avannut  kymmeniätuhan-sia  jokihelmisimpukoita.  Ilmaistessaan  helmien  kätköpaikan  hän  kertoi  niiden  olevan  perunajauhoon  ja  karhunrasvaan  suojattuina,  tuohi,-  ja  nahkakäärössä  kallionkoloon  piilotettuina.
Kukaan  ei  ole  vielä  löytänyt  Wegeliuksen  kätköpaikkaa.  Hän  ei  ehtinyt  iloita  kallisarvoisista  helmistään.  Emmekä  tiedä  oliko hän  ehtinyt  koota  aarteita  myös  taivasten   valtakuntaa  varten.  Kuoleman  hetkellä  eivät  näet  suuretkaan  rikkaudet  auta,  ellei  meillä  ole  suurinta  ja  kalleinta  aarretta,  Jeesusta  Kristusta.  Miten  onkaan  satojen  vuosien  ajan  rippikouluissa  opetettu  elämämme  kalleimmasta asiasta:  ”Jeesuksen  Kristuksen  löytäminen  ja  hänen  opetuslapsekseen  tuleminen  on  elämämme  kallein  asia.
Tänä  pyhänä  on  usein  perinteisesti  veisattu  virsi  183:  ”On  meillä  aarre  verraton.”

On meillä aarre verraton,
se kalliimpi on kultaa.
Myös jalokivi kallein on
sen rinnalla vain multaa.
Näin suuren lahjan taivaasta
me saimme omaksemme,
sanansa Herra Jumala
kun antoi aarteeksemme


Mutta  missähän  on  meidän  kallein  aartehemme?

II  näytös
 

Lyhyesti  evankeliumista  ja  sen  jälkivaikutuksista…
Päivän  evankeliumi  tuo  mieleemme  monia  asioita,  jopa  tuonpuoleisen  ja  kadotuksen.  Kertomuksen  asetelma  on  kaikille  tuttu  eikä  sen  sanomaa  kukaan  voi  pohjimmiltaan  kieltää.  “Noinhan  se  on,  mutta  mitäs  tuo  minua  toisaalta  liikuttaa.”
Kirkkovuosi  jakaantuu  kahteen  puoliskoon,  ja  nyt  alkaa  se  toinen  puolisko,  juhlapuolisko  on  ohitse  ja  aloitamme  jälkimmäisen  eli  arkipuoliskon.  Tähän  asti  olemme  käyneet  läpi  suuria  juhlia,  joulu,  uusivuosi,  loppiainen,  pääsiäinen  kaikkine  tapahtumineen  ja  vielä  helatorstai  ja  helluntai,  kolminaisuuden  päivääkään  nyt  unohtamatta.  Juuri  äsken  olemme  julistaneet  sitä  kuinka  Jeesus  meni  taivaaseen,  mutta  on  kuitenkin  läsnä,  koska  hän  

lähetti  meille  Pyhän  Hengen,  Puolustajan  ja  Lohduttajan.

Tämän  toisen  puoliskon  tekstit,  joihin  tämän  päivän  evankeliumi  kuuluu,  kutsuvat  meitä  käytännön  johtopäätösten  tekemiseen,  elämään  juhlapuoliskon  opetusten  mukaan.  Nyt  kysytään  uskoa,  ja  sitä  miten  se  näkyy  arkipäivän  elämässä.  ”Se  on  sitä  shelliä  nytten  eli  sunnuntait  helluntain  jälkeen.” Aloitamme  katoavista  ja  katoamattomista  aarteista  ja  tulemme  lopulta  Tuomiosunnuntaihin.

Päivän  evankeliumissa  Jeesus   kertoo  puhuttelevan  vertauksen  rikkaasta  miehestä  ja  köyhästä  Lasaruksesta.  Se  on  näky   elämän  arkitodellisuuteen.   Toisten  hyvinvointiin  ja  toisten  hätään.   Samaan  aikaan  meille  avataan  näköala  myöskin  paljon  kauemmaksi  -  iankaikkisuuteen.   Ja se  onkin  hyvin  vakava  näköala:   Tämä  elämä  ja  se  kuinka  sen  käytämme  on  ehdottoman   merkittävää  tulevan  ikuisuuden  kannalta.   Jeesus  puhuu  Lasaruksen  ja  rikkaan  miehen  kohtaloista  tuonpuoleisessa  osoittaakseen  kaikille  sukupolville,  että  elämä  on  kuoleman  vakava  asia.   Ja  juuri  tässä  on  samaa  ajatusta  kuin  psalmin  rukouksessa:  "Herra  opeta  meitä  laskemaan  päivämme  oikein, että  saisimme  viisaan  sydämen."

III  näytös
 

Saako  sitten  johonkin  kiintyä?
Evankeliumikertomuksen  isoista  näköaloista  huolimatta  on  myös  pienempiäkin  näköaloja  moniin  arkisiin  asioihin.  Mieleen  tulee  kysymys,  vaikkemme  noita  rikkaita  miehiä  olekaan,  että  saammeko  lopulta  kiintyä  mihinkään,  saammeko  olla  kiinnostuneita  niin  sanotuista  maallisista  asioista?  Jokainen  löytää  niitä  omasta  elämästään,  tai  mikä  vielä  herkullisempaa  niin  lähimmäisensä  elämästä.  Saanko  minä  olla  kiinnostunut  vaikkapa  jääkiekosta,  saanko  hankkia  hyviä  harrastuksia,  onko  puutarhanhoito  lopulta  syntiä,  vai  tuhlaammeko  kaikesta  huolimatta  ”Jumalan  kallista  aikaa.”  Olemmeko  lopulta  vanhoina  ihmisinä  katkeria  hankittuamme  paljon  kirjoja  ja  viisautta,  matkusteltuamme  lähellä  ja  kaukana  ja  paljon  eri  asioita  harrastettuamme.  Olemmeko  kuin  vanha  ja  katkera  suururheilija  Paavo  Nurmi  joka  ei  saanut  pois  mielestään  isänsä sanoja.  Isä  näet  oli  sanonut  nuorelle  Paavolle  kun  tämä  hänen  mukaansa  juoksi  vain  ympyrää  että  ”Taas  sinä  olet  Paavo  tuhlaamassa  Jumalan  kallista  aikaa.”


Jos  ihminen  on  terve  niin  hän  kiintyy  hyvin  helposti  moniin  asioihin  ja  hän  myös  hyvin  helposti  kiinnostuu  niin  monista  asioista.  Asioissa  ei  sinänsä  olekaan  mitään  pahaa,  ne  ovat  ilmiöitä  joiden  parissa  ollaan,  asioita  joihin  kiinnytään.  Elämme  asioiden  ja  ilmiöiden  maailmassa.  Mutta  kun  tosiasia  on  siinä,  että  ihminen  ei  tee  yhtään  mitään  etsimättä  omaa  kunniaansa.  Jos  olemme  kiinnostuneita  asioista  ja  ilmiöistä  ja  olemme  niin  ja  annamme  kunnian  Jumalalle  ei  siinä  voikaan  olla  mitään  pahaa.  Mutta  kun  emme  pohjimmiltamme  voi  niin  tehdä  niin  siinähän  olemme.  Täysin  kelvottomina  ja  alastomina,  syntisiä.  Tämä  on  LAKI.

IV  näytös
 

Taas  on  parannuksen  aika.
Evankeliumin  avaama  näköala  laittaa  meidät  vaikean  paikan  eteen,  näköala murtaa  sydämemme.  Emme  elä  oikein,  on  jälleentaas  parannuksen  aika.

Vanhoissa  saarnakirjoissa  sanotaan  usein  että  ”Helvetti  on  heränneitä  täynnä.  Ja  aivan  oikeinhan  ne  puhuvatkin.  Kaikki  eivät  herää  Jeesuksen  rintaa  vasten  Joidenkin  kohtalo  on  herätä  kadotuksessa.  Ja  vaikka  olisimme  kuinka  pätevästi  todistelleet  itselle  ja  toisille,  että  kadotusta  ei  ole,  ettei  tuomiota  ole,  ja  että  Jumalan  valtakunta  toteutuu  vain  tässä  ajassa,  niin  kadotus  on  aivan  varma  asia,  muuten  ei  todellakaan  ole  mitään  väliä  sillä  mitä  me  teemme.  Tästä  pyhästä  tuomiosunnuntaihin  kaikuu  huuto:  tehkää  parannus  ja  ottakaa  vastaa  Jeesus  Kristus!  On  parempi  herätä  nyt  kuin  helvetissä.  Siksi  tämän  päivän  teksti  suorastaan  huutaa  meille:  Herää  sinä,  joka  vielä  nukut  ja  olet  suruton  ja  huoleton  osastasi  iankaikkisuudessa.  Herää  ajoissa,  nyt  on  otollinen  aika,  nyt  on  pelastuksen  päivä.  Meidän  on  syytä  asettua  Jumalan  eteen  ja  sanoa:

Tutki  minut,  Jumala,  katso  sydämeeni.  Koettele  minua,  katso  ajatuksiini.  Katso,  olenko  vieraalla,  väärällä  tiellä,  ja  ohjaa  minut  ikiaikojen  tielle  (Ps.  139:23-24)

Missä  kallein  aarteemme  on,  siellä  sydämemmekin  on. Rakas  taivaallinen  Isämme,  älä  anna  meidän  kiintyä  mihinkään,  joka  ei  kestä  kuoleman  hetkellä.  Anna  meille  sellainen  usko,  joka  auttaa  kaikissa  vaiheissamme.  AMEN.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti