Asukoon meissä Kristuksen mieli — I adventtisunnuntai — Kuninkaasi tulee nöyränä. 1. vsk. Epistolasaarna.

I Aventtisunnuntai
Kuninkaasi tulee nöyränä
03 dec MMVI  Saarna Auran kirkossa
Khra Torsti Äärelä

Asukoon meissä Kristuksen mieli
Epistolasaarna
Omelia DOC

Evankeliumi  Matt. 21: 1-9
Kun he lähestyivät Jerusalemia ja olivat tulossa Betfageen Öljymäelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille: »Menkää tuolla näkyvään kylään. Siellä on aasintamma kiinni sidottuna ja varsa sen vierellä; löydätte ne heti. Ottakaa ne siitä ja tuokaa minulle. Jos  joku sanoo teille jotakin, vastatkaa, että Herra tarvitsee niitä mutta palauttaa ne pian.»

 Näin tapahtui, jotta kävisi toteen tämä profeetan sana:
      - Sanokaa tytär Siionille:
      Katso, kuninkaasi tulee!
      Hän tulee luoksesi lempeänä,
      ratsastaen aasilla,
      työjuhdan varsalla.
    

Opetuslapset lähtivät ja tekivät niin kuin Jeesus oli käskenyt. He toivat aasin ja varsan ja panivat niiden selkään vaatteitaan, ja Jeesus istuutui aasin selkään. Ihmisiä oli hyvin paljon, ja he levittivät vaatteitaan tielle, toiset katkoivat puista oksia ja levittivät tielle niitä. Ja ihmisjoukko, joka kulki hänen edellään ja perässään, huusi:
      - Hoosianna, Daavidin Poika!
      Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!
      Hoosianna korkeuksissa!

Saarnateksti: Room. 13: 11-14
Tehän tiedätte, mikä hetki on käsillä. Teidän on aika herätä unesta, sillä pelastus on nyt meitä lähempänä kuin silloin, kun meistä tuli uskovia. Yö on kulunut pitkälle, päivä jo sarastaa. Hylätkäämme siis pimeyden teot ja varustautukaamme valon asein. Meidän on elettävä nuhteettomasti niin kuin päivällä eletään, ei remuten ja juopotellen, siveettömästi ja irstaillen, riidellen ja kiihkoillen. Pukekaa yllenne Herra Jeesus Kristus älkääkä hemmotelko ruumistanne, niin että annatte sen haluille vallan.

I Näytös. Huutava mies pohjoisessa.
Tuolla pohjoisessa sattui kerran niin, että eräs mies oli metsätöissä pienen matkan päässä kotitilaltaan ja loukkasi siellä itsensä. Jäi yksinkertaisesti puun alle ja kauhea hätähän siinä tulee. Siinähän luonnollisesti mies kuin mies alkaa huutamaan apua. Ja apua hän huusikin koko loppupäivän. Illalla miehen veljet ja kotiväki ihmettelivät missä hän on oikein viipyy. Lähtivät katsomaan ja löysivät sieltä hänet puun alta. Auttoivat pois ja kantoivat kotiin. Mies motkotti veljilleen: ”Miksi ette tulleet apuun ajoissa!” Tähän he yhdestä suusta sanoivat: ”Sinä olet aina metsässä laulellut noita kummallisia lauluja kovalla äänellä, huutanut ja metelöinyt. Jo kauan aikaa sitten olemme tulleet kuuroiksi kaikelle tuolle. Mölyapinahan sinä olet.” Varsin luontevan kuuloista vai mitä... Eipä siinä mitään, mies oppi läksynsä ja paransi hieman tapojaan... Joskus niin joutuu itse kukainenkin elämän seikkailussa tekemään...

II Näytös. Työtä ja seikkailua
Sveitsiläinen lääkäri ja kirjailija Paul Tournier oli meilläkin hyvin luettu henkilö viime vuosituhannen viimeisen vuosisadan loppupuolella aina 1980-luvulle saakka. Nuoremmat ikäluokat ovat hänet tyystin unohtaneet. Yksi Tournierin valloittavimmista kirjoita on ”Elämä seikkailuna.” Hän tarkastelee seikkailua monesta näkökulmasta ja eräässä kohden hän puhuu näin:

”Raamattu ylistää yhä uudestaan työtä ja varoittaa joutilaisuudesta ja laiskuudesta, erityisesti sananlaskuissa. Raamattu puhuu kultaseppien ja kutojien taitavuudesta, maan- ja viininviljelijöiden uutteruudesta, oppineiden viisaudesta ja älystä Jumalan antamina lahjoina. Herra sanoo Moosekselle Beselelistä puhuessaan: ”Minä olen täyttänyt hänet Jumalan hengellä, taidollisuudella, ymmärryksellä, tiedolla ja kaikkinaisella kätevyydellä sommittelemaan taidokkaita teoksia ja valmistamaan niitä kullasta, hopeasta ja vaskesta kiinnittämään kiviä ja veistämään puuta, tekemään kaikkinaisia töitä.” Voisin esittää enemmän sitaatteja, mainita että Jeesus itse toimi rakentajana ja että apostoli Paavali katsoi tarpeelliseksi huomauttaa olevansa teologina vain amatööri, ja että hän lähetysmatkoillaankin yhä hankki elantonsa kättensä työllä.”

Päivän teksti on kirjoitettu työn lomassa eikä sen sanelija varmastikaan voinut uneksiakaan, että hänen kirjeitään luetaan vielä tuhansien vuosien kuluttua... Hän teki työtä mutta eli  suurta seikkailua. Uusi seikkailu alkaa aina, kun ihminen kuuntelee Jumalaa ja tottelee häntä uskollisesti. Mutta pian se väsähtää ja sen täytyy alkaa uudestaan. Mutta ”Herra ei väsy eikä näänny.”

Paavalin sanat liittyvät laajempaan jaksoon Roomalaiskirjeessä, joka alkaa luvun 12 alussa. Nuo sanat ovat kehotusta Jumalan mielen mukaiseen elämään. Mutta onko Jumalan mielen mukaisessa elämässä mahdollisuus aitoon seikkailuun?

III Näytös. Mitä Paavali tarkoittaa Jeesuksen Kristuksen päällepukemisella
Saarnatekstimme tarkastelee jälleen Paavalin tärkeää ajatusta, hyvin tärkeää ajatusta siitä, mitä Kristuksessa oleminen oikein tarkoittaa! Tai että ihmisen tulee olla Kristuksessa.  Kristuksessa oleminen on osuutta hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa. Kaikki kristityt ovat kasteessa liitettyjä Kristukseen.

Paavalille olisi ollut hyvin vierasta kiista kasteesta ja uskosta. Noina kristinuskon alkuaikoina asia oli itsestään selvä; kaste ja usko liittyvät yhteen; ja usko tulee kuulemisesta, Jumalan sanan julistamisesta ja opettamisesta,

IV Näytös. Oman aikamme seikkailu
Mutta onko elämässämme seikkailua? Onko seikkailua jos kaikki on vain työtä? Onko meille suotu onni nähdä ja kuulla sellaista, josta toiset sukupolvet ovat vain uneksineet? 1960-luvun alussa saatettiin sanoa: ”Olemme siirtyneet aivan uuteen aikakauteen; atomi- ja avaruusaikaan. Meidän ajatustavalle on ominaista, että kulloinkin elettävä aika saa ihmeel-lisimmän ajan merkityksen. Samaan aikaan pyrimme liioittelemaan niitä vaikeuksia ja vaaroja, joita omaan aikaamme liittyy ja sisältyy. Mutta mikä hetki onkaan käsillä: ”Tehän tiedätte, mikä hetki on käsillä.”

Roomalaiskirjeen tekstistä henkii vapauttava ja valoisa tunnelma. Aikojen käänne on takanapäin. Nykyhetki on paras koska Kristus on läsnä. Mikään historian vaihe, ei edes se, jota juuri elämme, ole verrattavissa siihen ajan täyttymiseen, joka tulee Jeesus Nasaretilaisen kanssa. Mutta se uusi aika joka tuli jatkuu ja on riemullisesti läsnä ja koettavissa Kristuksen seurakunnassa. Ja siinä juuri se on elämämme suuri seikkailu.

Päivän tekstin sanoma on tuossa hyvin tiivistetyssä ja tislatussa muodossaan. Kristillisellä seura-kunnalla on Kristus itse ja hänen alkuperäinen ja alkuvoimainen opetus. Ja seurakunta ei ole mitään muuta kuin joukko ihmisiä Kristuksen, elävän, ylösnousseen Jeesuksen ympärillä. Ja tänään I adventtisunnuntaina, on kuulutettava, että Kristus itse tulee jumalanpalvelukseen kokoontuneen seurakuntansa keskelle. Sitä tarkoitti hoosianna-hymnikin.

V Näytös. Asukoon meissä Kristuksen mieli
Avuksi huutamista on monenlaista. Joku voi aivan oikeasti jäädä puun alle ja on hädissään. Joku ei enää edes jaksa rukoilla vaan huutaa ”Herra armahda.” Paavali puhuu moneen otteeseen Kristuksen avuksi huutamisesta. Kristuksen päälle pukeminen on häneen turvautumista, avuksi huutamaista. Kun laulamme niin tuttua ja rakasta hoosianna-hymniä niin tuskin monellakaan tulee mieleen mitä oikeastaan pyydämme. Silloin huudamme: ”Oi pelasta, oi auta.” Jo profeetta Jesajan kirjasta saamme lukea nämä sanat: ”Etsikää Herraa, kun hänet vielä voi löytää, huutakaa häntä avuksi, kun hän on lähellä! Hylätköön jumalaton tiensä ja väärintekijä juonensa, kääntyköön takaisin Herran luo, sillä hän armahtaa, turvautukoon Jumalaan, sillä hänen anteeksiantonsa on runsas.”

Huudamme avuksi Kristusta, eläväksi tekevää Henkeä. Ja aina kun omat eväämme loppuvat saamme pyytää sanomattomin huokauksin että saisimme Jeesuksen Kristuksen mielen. Asukoon meissä aina laupiaan vapahtajamme mieli. AMEN.

Monenlaisia luomuksia — 23. Sunnuntai helluntaista — Antakaa toisillenne anteeksi. 3. vsk. Vanhan testamentin saarna.

23. Sunnuntai helluntaista
12 nov MMVI  Saarna Auran kirkossa
Antakaa toisillenne anteeksi
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Monenlaisia luomuksia
Grande Omelia
Vanhan testamentin saarna

Evankeliumi
Matt. 6: 14-15 Jeesus sanoo:
"Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne."

Saarnateksti: Jes 64: 3-8
Ikimuistoisista ajoista ei ole tietoon tullut,
ei korva ole kuullut, ei silmä nähnyt,
että olisi muuta jumalaa kuin sinä,
Jumalaa, joka auttaa
niitä, jotka häntä odottavat.
Sinä olet etsinyt
niitä, jotka iloiten täyttäisivät tahtosi,
jotka sinua muistaen kulkisivat teitäsi.
Mutta me teimme syntiä, ja sinä vihastuit,
me rikoimme sinun tahtoasi vastaan, ja sinä kätkit kasvosi meiltä.
Kuin saastaa me olemme olleet,
kuin tahrainen riepu on koko meidän vanhurskautemme.
Me kaikki olemme kuin kuihtuneita lehtiä,
ja syyllisyytemme pyyhkäisee meidät pois kuin tuuli.
Ei ole ketään, joka kutsuisi sinua avuksi,
joka havahtuisi ja turvaisi sinuun.
Sinä olet kätkenyt meiltä kasvosi
ja jättänyt meidät pahojen tekojemme valtaan.
Mutta olethan sinä, Herra, meidän isämme!
Me olemme savea, sinä saven valaja,
kaikki me olemme sinun kättesi tekoa.
Herra, älä ylen määrin vihastu meihin,
älä loputtomiin muistele meidän pahoja tekojamme.
Katso meitä. Kaikki me olemme sinun kansaasi.

Aloitus: kirkkovuoden loppu lähenee — käsikirjoitus etenee
Kirkkovuoden juoni kulkee kohti loppuaan. Jesajan sanoissa kohtaamme jo kirkkovuoden loppukohtauksen; pitkällä johdannolla varustetun tuomion. Tänään on esillä vaatimus anteeksi antamisesta. Mitä se on, siitä on usein puhuttava. Useimmin miellämme se rikkomuksiksi, pitää antaa anteeksi lähimmäisen huonous ja pahat teot. Mutta entäpä jos käännämme ainakin tänään asetelman ympäriinsä ja mietimme sitä, että miten vaikeaa onkaan antaa anteeksi lähimmäisen hyvyyttä, lahjakkuutta ja hänen hyvää työtänsä. Siinä kohtaamme Jesajan sanat: ”Mutta olethan sinä, Herra, meidän isämme! Me olemme savea, sinä saven valaja, kaikki me olemme sinun kättesi tekoa.”

Kertomus: Ikätoverini ja Gretzky
Mutta millaista savea ihminen voi olla luojansa käsissä? Haluanpa ottaa esimerkiksi erään ikätoverini, jonka tunnen hyvin, aina hänen sisäisimpiä soppiaan ja syövereitä myöten. Hän on sanonut minulle: jos en olisi syntynyt Suomessa enkä haluaisi olla oma itseni, olisin halunnut syntyä Kanadassa ja nimenomaan aikalaisekseni, jääkiekkoilija Wayne Gretzkyksi. Niin! Lähimmäistemme ajatusmaailmat ovat arvoituksellisia. Itse jääkiekkoilija Gretzky oiva esimerkki lahjakkaasta ihmisestä, joka sai myös kärsiä kateellisten ihmisten toiminnasta. On joskus vaikea ymmärtää sitä, mihin hänen erinomaisuutensa perustui. Hän ei koskaan ollut väkivahva voimapelaaja, ei taklaaja, ei kovan ja viuhuvan laukauksen omaava pelaaja, ei paras eikä nopein luistelijakaan. Hänen lahjakkuutensa ilmeneminen perustui siihen, että hän omasi ihmeellisen kyvyn olla aina aavistuksen tai kaksikin aavistusta muita edellä. Hän ei koskaan mennyt sinne, minne kiekko meni, vaan sinne, minne se sieltä seuraavaksi menisi, asia jota hänen isänsä takoi pikkumiehen päähän  pääsemästä päästyään. Se lisättynä hyvään pelisilmään ja pelitovereiden huomioonottamiseen loi taianomaisen vaikutuksen. Hän oli useimmiten edellä voimapelaajia ja häntä parempia ja nopeampia luistelijoita ja hänen tapansa tehdä maaleja oli monesti hyvin erikoinen. Kun  liigan  parhaalta  taklaajalta  Denis  Potvinilta  kysyttiin  miksei  hän  koskaan  taklaa  Gretzkyä  vastasi  tämä:  "Olen  yrittänyt  sitä  monta  vuotta  mutta  en  vain  saa  miestä  kiinni  ja  hollille."  Asian  tekee  ihmeelliseksi se,  että  Potvin  oli  paljon  parempi  luistelija  kuin  Gretzky,  ja  vieläpä  nopeampi. Tuo erikoinen lahjakkuus ilmeni hänessä jo pikku-poikana ja luonnollisesti hän joutui kateellisten, toisten lapsien vanhempien hampaisiin. Suoraan sanoa hän joutui muuttamaan pois kotikaupungistaan Brentfordista kaksitoistavuotiaana.

Hän loi mahtavan uran ja uudisti esimerkillään koko tavan pelata jääkiekkoa, ja hänellä oli mahtava vaikutus joukkuetovereihinsa. Hän laittoi koko NHL-liigan ennätyskirjan uuteen uskoon, monilta osiltaan ehkä ikuisiksi ajoiksi. Mutta tuli aika jolloin hänen joukkueensa omistaja, Albertan karja-keisari Läski - Pete Pocklington halusi pistää Gretzkyn lihoiksi, eli kaupata hänet toiseen seuraan hyvää korvausta vastaan. Hän ilmaisi asian joukkueen valmentaja Glen Satherille. Pocklington kun ei ymmärtänyt kalleutensa perään, vaan luuli hyvillä siirroilla ja tulevilla varausvuoroilla saavansa vastinetta ja menestystä. Valmentaja oli asiasta eri mieltä ja sanoi omistajalle. No way Pete! Vaikka saisimme sata ensimmäisen kierroksen varausvuoroa, niin emme koskaan saisi mitään vastaavaa tilalle. Tulevat vuodet 1990-luvulla osoittivat, että Sather oli oikeassa. Todelliset lahjakkuudet ovat joskus korvaamattomia. Virtuositeetti tulee, ja näyttää monesti istuvan sellaisen henkilön harteille, joka joissain, joskus monessakin suhteessa on epäsovinnainen ilmestys. Ikätoverini olisi itse halunnut olla hyvä jääkiekkoilija, ja kyllä hän uhrasikin nuorempana valtavasti aikaa itsensä kehittämiseen, mutta mahdollisuutta menestykseen hänelle ei tuolla uralla tullut, hän ei koskaan edes pelannut missään rekisteröityneessä joukkueessa. Jäljelle jäi miehuusvuosiin tultaessa vain valtavan kova ja tarkka lyöntilaukaus, jolla saattoi liiskata kärpäsen seinään viidestätoista metristä yhdeksällä laukauksella kymmenestä. Tuota kummallista erikoistaitoa, hän sitten saattoi silloin tällöin esitellä satunnaisille tuttavuuksilleen.

Aikalaiseni, joka ihaili jääkiekkoilija Gretzkyä, löysi elämälleen tarkoitusta ja sisältöä hänen tavastaan pelata jääkiekkoa. Hän puhui useasti siitä, miten joku hänen työ- tai opiskelusuorituksensa vastasi niin ja niin monta pistettä. Laatipa hän joskus vuositilastojakin omista suorituksistaan. Hän oli, ja on edelleenkin monessakin mielessä toisintekijä- ja ajattelija. Hän ei koskaan kadehtinut tuon aikalaisensa menestystä. Olipahan vain eräänlainen esikuva.

Joskus kuulee sanottavan: ”Kyllä minäkin olisin tullut hyväksi siinä ja siinä, jos minulla vain olisi ollut mahdollisuus silloin joskus panostaa tiettyyn harrastukseen tai ominaisuuteen, todelliseen tai kuviteltuun.” Asia ei kuitenkaan ole noin. Vaikka joku saisi harjoitella ikuisesti nuorena pysyen vaikkapa viulusoittoa, runouden kirjoittamista tai sitten niitä jääkiekkoilun perustaitoja tuhannen vuoden ajan pääosan valveillaoloajastaan, niin ei siitä kuitenkaan välttämättä mitään tulisi. Joku kirjoittaa aivan ohimennen monta muuta asiaa miettiessään viidessä minuutissa jotain niin kuolematonta, että sitä luetaan vielä kahden tuhannen vuoden päästä, Joku muu ei tekisi sitä samaa kahdessa tuhannessa vuodessa täydellisellä keskittymisrauhallakaan. ”Me olemme savea, sinä saven valaja, kaikki me olemme sinun kättesi tekoa.” Siitä viuluviikarista tulisi poikkeuksellisen hyvä, jopa ilmiömäinen musiikin asiantuntija, runonikkarista hyvä maailmanrunouden ja kirjallisuuden asiantuntija, ja siitä jääkiekkokaukalossa asuvasta pojannaskalista ihan hyvä peruspelaaja, taidokaskin, mutta kaikilta heiltä jäisi varmuudella puuttumaan jotain. Kovakaan työ ei aina tuo viimeisintä menestystä erikoisalalla.

Maailma toisaalta tarvitsee lahjakkaita ihmisiä, toisaalta se kulkee eteenpäin varsin hyvinkin ilman virtuooseja. Joskus tuntuu aivan käsittämättömältä, jopa luojan julmalta pilalta, se miten joku saa erityisominaisuuden ja tuhoutuu tuon lahjakkuutensa myötä. On kuitenkin vielä enemmän niitä, jotka tuhoutuvat koska eivät kykene sietämään joidenkin toisten erikoisominaisuuksia ja lahjakkuutta. He ovat niitä ihmisiä jotka eivät pysty antamaan anteeksi.

Jesajan kirjan kohta
Tuossa Jesajan kirjan paljon puhuvassa katkelmassa meitä verrataan saveen ja Jumalaa savenvalajaan. Kielikuvalla halutaan osoittaa ihmisen itsensä asemaan Jumalan edessä. Ja vaikka kaksi lausetta irrotettuna koko kappaleesta eivät oikeutta sille tekisikään, niin jollain tapaa ne ovat kuitenkin sen keskus. Sitä ennen kirjoittaja tunnustaa ja toteaa ihmisen syyllisyyden ja epäpyhyyden. Sanat ”Me olemme savea, sinä saven valaja, kaikki me olemme sinun kättesi tekoa” ovat tunnustus, jonka jälkeen Jumalalle esitetään vetoomus, ettei hän enää vihastuisi ja muistelisi pahoja tekojamme. Katkelma päättyy toteamukseen ”Kaikki me olemme sinun lapsiasi.” Ja millaisia lapsia? Lahjakkaat ja tavallisen arjen pistenikkarit, ykkösketjulaiset ja ja jarrukentällisen pelaajat, supertähdiltä näyttävät ja kovasta elämästä syrjäytyneet ja ihmisten silmissä maanantaikappaleiksi joutuneet... Lopulta kaikki ovat vain syntisiä, joilla kaikilla on kuitenkin paikkansa Jumalan valtakunnassa.  Mutta  eikö  asia  ole  niin,  että  jos  me  halveksimme  jotain  ihmistä  hänen  erityisominaisuuksiensa  vuoksi,  niin  emmekö  silloin  halveksi  suoranaisesti  myös  niiden  antajaa  eli  Isä  Jumalaa.

Hutba ja lopetus
Jeesuksen julistama Jumalan valtakunta oli luonteeltaan eettinen, ihmisten vastuuta lähimmäisistä korostava. Kyseessä oli valtakunta, jossa Jumala on kuninkaana. Se oli vanha juutalainen näkemys, suuret profeetat Jeremia sekä ensimmäinen ja toinen Jesaja olivat siitä julistaneet. Siinä valtakunnassa Jumala hallitsee jo nyt, mutta valtakunnan rajoja ei piirrettäisi Välimereen, Jordanjokeen eikä vuoristoon, vaan ihmisten sydämiin. Valtakunta oli kaikkeen maailmaan yltävä.

Jeesus vaatii kuulemaan hänen sanojaan ja uskomaan Taivaalliseen Isään, hänen lähettäjäänsä. Sanoillaan Jeesus viittaa opetukseensa, lähinnä rakkauden kaksoiskäskyn tyhjentävään vaatimukseen. Usko ja tuomio ovat siis yhteydessä toisiinsa jokaisessa hetkessä. Ja usko tuottaa hyviä tekoja, se tuottaa uuden mielenlaadun. Jumala kypsyttää omissaan Hengen hedelmät, eettisen, lähimmäisrakkauteen tähtäävän elämän hyvän sadon, rakkauden, ilon, rauhan, kärsivällisyyden, ystävällisyyden, hyvyyden, uskollisuuden, lempeyden ja itsehillinnän. Nuo kaikki ominaisuudet on kirjattava Jumalan valtakunnan perustuslakiin.

Mutta jos teemme tuosta perustuslaista negaation, tarkastelemme Jumalan valtakunnan pimeää puolta, synnin näkökulmaa, löydämme seuraavia paheita: ylpeys, ahneus, kateus, vihamielisyys, hekumallisuus, mässäily ja hengen velttous. Nuo ns. seitsemän kuolemansyntiä ovat yksi tapa luetella Jumalan valtakunnan pimeän puolen ilmentymiä. Varmasti luetteloa voisi tarkentaa vaikka kuinka pitkäksi ja perusteelliseksi.

Kateus esiintyisi varmasti useimmissa luetteloissa. On tietysti vaarallista nostaa jokin tietty pimeä ominaisuus muiden edelle, mutta yksi asia voi selittää muita ja niiden syitä. Kateus on vamma, joka estää meitä tarkastelemasta muita ihmisiä rakentavalla tavalla ja se estää myös meitä nauttimasta maailmassamme esiintyvistä hyvistä asioista. Se ei yksin selitä kaikkea pahuutta, mutta varmasti se omalta osaltaan on tuomitsemassa siihen sortuvaa ihmistä. AMEN.

Elämä on pelkkä pitkä rippikoulu! — 22. Sunnuntai helluntaista - Uskonpuhdistuksen muistopäivä — Uskon perustus. 3. vsk. Epistolasaarna.

22. Sunnuntai  helluntaista - Uskonpuhdistuksen muistopäivä
Uskon perustus
05 nov MMVI Saarna Auran kirkossa
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Elämä on pelkkä pitkä rippikoulu!
Epistolasaarna

Evankeliumi Matt. 5: 13-16
Jeesus sanoo: »Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa. Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.»

Saarnateksti Room. 10: 12-18
Kaikilla on sama Herra, ja häneltä riittää rikkautta kaikille, jotka huutavat häntä avukseen. Onhan kirjoitettu: »Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu.» Mutta kuinka he voivat huutaa avukseen sitä, johon eivät usko? Kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Kuinka he voivat kuulla, ellei kukaan julista? Kuinka kukaan voi julistaa, ellei häntä ole lähetetty? Onhan kirjoitettu: »Kuinka ihanat ovat ilosanoman tuojan askelet!» Mutta kaikki eivät ole olleet evankeliumille kuuliaisia. Jesaja sanookin: »Herra, kuka on uskonut meidän sanomamme?» Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana. Nyt kysyn: eivätkö he ehkä ole kuulleetkaan sitä? Varmasti ovat: - Heidän äänensä on kaikunut kaikkialle, heidän sanansa maan ääriin asti.


Alkukertomus:
Voi jo sanoa että kauan sitten, tai ainakin että viime vuosituhannella sai tämä saarnamies mennä eräänä iltana nukkumaan ja todeta: ”Ei sitä ihmislapsi tiedä aamulla mitä ilta tuo tullessaan.” Olin erään toisen papin kanssa pitänyt luentoja Vanhasta testamentista ja sinä päivänä pidin luennon Vanhan testamentin apokryfikirjoista. Nehän ovat niitä kirjoja, joita ei vuoden 1938 jälkeen ole enää sisällytetty raamattupainoksiin lukuun ottamatta ns. isoja perheraamattuja. Väkeäkin oli kuulemassa ihan mukavasti. Ihmiset alkoivat jo käydä tutuiksi tuossa Kainuun pääkaupungissa, mutta eräs mieshenkilö oli vähän tuntemattomampi. Näin kyllä että hän oli tullut paikalle mopolla, aivan oikealla pappatunturilla, riisunut pilkkihaalarinsa ja toppavaatteensa ja siellä hän istui oikein tyytyväisenä muiden joukossa Linnantauksen seurakuntakeskuksen isossa salissa.

Luento tuli loppuunsa ja oli kysymyskierroksen aika. Kenellähän olisi jotain kysyttävää? Aivan oikein, vanhalla mopomiehellä. Ja mikä olikaan kysymys? Miksi apokryfikirjat poistettiin raamatusta? Siinä oli se kysymys. Arvioin miestä ulkonäöltä. Lähemmäs 80 vuotta täytyy olla miehellä ikää. Vastahan minä sen kerroin! Noh! Otetaan uusiksi. Hän täsmensi kysymystä ja sanoi: ”Kun minä ennen sotia menin rippikouluun niin vanhemmat käskivät kysymään siltä papilta, että miksi apokryfikirjat poistettiin raamatusta. Silloinkin sai tehdä kysymyksiä. Ne kirjoitettiin paperille ja laitettiin laatikkoon. Taisi olla uusinta uutta silloin rippikoulutyössä tuollainen. Pappi ei ollut antanut kunnollista vastausta, oli ollut lähinnä ylimielinen. Minähän selitin sitten asian uudelleen ja varmuuden vuoksi vielä toisen kerran eri sanakääntein. Asian mittakaava ja jänneväli alkoi siinä muihin kysymyksiin vastaillessani minulle vasta valjeta, siis tuon miehen kysymys ja hänen olemuksensa ja kaikki mitä hänen sanojensa takana oli.

Ja kun muu väki alkoi olla jo lähtöpuuhissa niin hän tuli vielä luokseni, vai meninkö minä hänen luoksensa, mutta ryhdyimme vielä juttusille ja kertasin asian hänelle vielä kaksi kertaa uudelleen. Samalla pahoittelin kauan sitten eläneen kollegani käytöstä, sanoja ja ennen kaikkea tietämättömyyttä. Vakuutin hänelle, että ei tuo mies voinut sitä tietää koska harva sen silloin tiesi ja osasi selittää. Sanoin hänelle, että tänäkin päivänä ehkä kaksi pappia sadasta osaa sen kunnolla selittää että miksi ne eivät ne apokryfikirjat enää raamatussa ole. Mutta illan yllätys oli vielä edessä. Jänneväli oli todella hahmottunut minulle. Mies oli käynyt rippikoulun vuonna 1938, siis 62 vuotta sitten ennen tuota iltaa! Mutta ei siinä kaikki. Hän oli edellisenä päivänä kuullut Radio Kajauksessa, siis paikallisradiossa, että Kajaanin seurakunnassa järjestetään luento jossa aiheena olisi Vanhan testamentin apokryfikirjat. Ja hän päätti lähteä kuuntelemaan tuota luentoa. Mutta ei siinäkään vielä mitään niin kummallista ole. Radio Kajausta kuunnellaan laajalti tuossa maakunnassa ja rajan toisella puolella myös Venäjänmaalla. Sunnuntain jumalanpalveluksella on esimerkiksi kuulijoita aina vähintään 5000. Nöyränä kuuntelin kuinka hän kertoi miten hän oli aamusella seitsemän aikaan lähtenyt liikkeelle Venäjän rajan tuntumasta mopolla. Käynyt pari kertaa kahvilla kerran syömässä. Matkaa oli yhteen suuntaan 90 kilometriä. Sitä vain hän sanoi ettei kukaan häntä enää kuskaa mihinkään joten hän päätti lähteä mopolla liikkeelle. 77-vuotias mies. Keli oli keväisen loskainen. Lunta töylyytti välillä oikein kunnolla joten jos semmoisella vanhalla mopolla pääsee siinä kelissä 12 kilometriä tunnissa niin ihan hyvä; onhan se reilumpaa kuin kävelyvauhti ja jos se muutetaan maratonjuoksuvauhdiksi niin se vastaa sitä vauhtia jolla 42 kilometriä juostaan aikaan 3.40. Joka tapauksessa aika verkkaista kyytiä. Hän puki vaatteensa, käveli mopolle ja hävisi hitaasti horisontista. Takapyörä siinä vain vähän vispasi, leikö vanne soikkelina vai sen liike pehmeässä lumessako sai minut niin näkemään. Kello oli puoli yhdeksän. Sinne hän hävisi yön selkään. Laskeskelin että jospa hän on kotona aamu kahdeksalta niin hyvä niin...

Miltäpä meistä tuntuisi odottaa vastausta 62 vuotta noinkin triviaalilta tuntuvaan kysymykseen? Hänen elämänsä oli ollut ainakin tuon asian suhteen pelkkä pitkä rippikoulu. Ja jos joku ihmettelee sitä mistä tämä saarnamies on tuon hokeman päähänsä saanut niin voin vakuuttaa että varmastikin tuon illan jälkeen... Mutta sitä se elämä on, se on pelkkä pitkä rippikoulu. Tätä tukee vanha rippikoulun opetuskin siitä mikä on elämämme kallein asia. Sehän on vanhassa patentti vastauksessa tässä: ”Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja hänen opetuslapsekseen pääseminen on elämämme kallein asia. Ja se on iso asia jolle on varattava koko elämä.

Luterilainen umpikuja ja J-15
Uskomme perustus on yksinkertainen, mutta sitä voisi sanoa luterilaiseksi umpikujaksi. Tämän umpikujan parissa, juuri siinä umpikujassa, olemme saarnatekstin, roomalaiskirjeen katkelman, äärellä. Kyse on siitä, kuinka löydämme Jumalan. Löytää Jumala, se on kovin ihmislähtöisesti sanottu. Tästä asiasta puhutaan rippikoulussa, siis jollakin rippikouluoppitunnilla, ja valmis mallivastauskin annetaan. Tuo mallivastaus, oppitunnin kova ydin voidaan tiivistää neljääntoista sanaan. Mutta tiedättekös mitä? Sitten kun kysytään sitä, miten ihminen voi oppia tuntemaan Jumalan, siis löytää Jumalan, onkin vastauksena aivan jotain muuta. Selityslista on pitkä... Tämän kysymyksen äärellä olemme todellisessa luterilaisessa umpikujassa. Ihmisellä ei ole mitään osuutta pelastukseensa. Ja sitten sanotaan että ”Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana.” Eikö kuuleminen ole sitten meidän aktiivinen ja oma tekomme. Jotta Luther ja kumppanit pääsivät pois tästä umpikujasta, ihmisen mahdottomuudesta tehdä oman pelastuksensa eteen mitään täytyi selittää muutama asia. Ja tämän kannalta saarnatekstimme yksi jae on aivan keskeisessä asemassa. ”Kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Kuinka he voivat kuulla, ellei kukaan julista.” Tämän lauseen ympärille piti selittää luterilainen seurakunta-oppi ja oppi sanan julistamisesta ja sakramenttien hoitamisesta. Jumala itse toimii siellä missä on kelvollisia sananjulistajia ja ylipäätänsä sananjulistajia. Se, että sanaa julistetaan ja syntyy mielenmuutoksia ei ole kenenkään sananjulistajan ansio. Kukaan ei kuule jos kukaan ei julista. Miten voi uskoa jos eiu tiedä mihin voi uskoa? Ja tässä ollaan nyt kiinni siinä mallivastauksessa josta voidaan täyttää vaikkapa nimeä J-15. Nuo neljätoista sanaa ovat: IHMINEN VOI OPPIA TUNTEMAAN JUMALAN VAI SITEN ETTÄ JUMALA ON ITSE ENSIN ILMOITTANUT MEILLE ITSENSÄ. Vain tällä konstilla päästään ulos luterilaisesta umpikujasta. Mutta sen tajuamiseen voidaan tarvita pitkäkin aika; tässäkin suhteessa elämä on pelkkä pitkä rippikoulu.

Mutta onko se totta?
Mutta kuinka voimme olla varmoja siitä että asia on näin? Jokainen sukupolvi joutuu kyselemään tätä samaa; ja jos onkin uskovia ihmisiä, niin hankitut ominaisuudet eivät periydy. Omakohtaista varmuutta ja vakaumusta etsii tavallaan jokainen ihminen. Jokainen sukupolvi kuvittelee olevansa erikoinen ja erityisessä asemassa; tosiasia on kuitenkin se, että murrosaikaa ainakin uudella ajalla on elänyt jokainen sukupolvi. Ja jokaisella sukupolvella on ollut uskonnollisia vaikeuksia, jokaisella sukupolvella on uskon kriisi. Omana aikanamme monet ihmiselämän peruskysymyksiin liittyvät asiat ovat syynä tähän, ja pienemmätkin asiat. Oma kirkkomme pähkäilee johtajineen naispappeus-kysymystä ja parisuhde-lain jälkiseuraamusten kanssa. Niin kuin niissä riippuisi kaikki.

Mutta jospa uskon ja kirkon kriisi johtuukin siitä, että kaikki käsitteet ja nimet ovat keinotekoisia ja ennen kaikkea ihmisperäisiä. Maailman muuttuessa ja ihmistiedon lisääntyessä järkevän maailmankuvan luominen on yhä vaikeampaa. Joidenkin on erityisen vaikea nähdä sitä kuinka Raamatussa esiintyvät vanhat maailmankuvat eivät enää välttämättöminä kuulukaan kristillisyyteen, vaan ne edustavat vain oman aikansa katsomuksia. Ne jotka voittavat nämä vaikeudet, käsittävät, että opinkappaleet ja uskontokunnat edustavat erilaisia ilmaisujärjestelmiä ja pitäytyvät uskossaan itse Elämän ja Valon lähteeseen, joka on kaikkien oppi- ja uskomusjärjestelmien takana. He voivat perinteellisistä ennakkotulkinnoista vapaana sisäisessä elämyksessä kokea persoonallisen kosketuksen itse elämän syvimpään todellisuuteen. Niinpä yksi kristinuskon suurimpia tulkitsijoita, kirkkoisä Augustinus, joka oli kahlannut läpi kaikki aikansa tietouden ja uskomusten syvyydet, Jumalansa löydettyään lausui: ”Etsiskelin sinua ulkopuolella itseäni enkä löytänyt sydämeni Jumalaa... Katso sinä olit minussa, mutta minä harhailin maailmassa ja etsin Sinua siellä. Sinä olit minun kanssani, mutta minä en ollut sinun kanssasi.” Augustinus kävi omaa pitkää rippikouluansa...

Samoin sitä kävi Martti Luther kun hän oivalsi, että ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Jeesuksen Kristuksen tähden. Hän astui ulos luostarista Jumalan vapaan taivaan alle persoonallisessa elämänyhteydessä Armahtajaansa. Persoonallinen usko perustuu syvälliseen Jumala-elämykseen eikä ole pelkän järjen avulla saavutettavissa. Ei ihminen voi sitä ottaa, ellei hänelle anneta sitä ylhäältä.

Lopetus
Uskonpuhdistuksen perintö oli lopulta yksinkertainen. Sillä on selkeä muoto ja sisältö, joka ilmaistiin latinan sanassa ”solus”; suomeksi ”ainoastaan” tai ”yksin”. Uskonpuhdistuksen muotoperiaate tarkoittaakin, että ainoastaan Raamatun sanan tuli olla kirkon opetuksen ylimpänä ohjeena. Sen sisältöperiaate puolestaan merkitsee, että syntinen pelastuu yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden. Kirkko ei voi luopua kummastakaan ”yksin”-periaatteesta. Ilman Raamatun arvovaltaa kirkosta tulee vain ihmismielipiteiden viisastenkerho. Ja ilman Kristukseen perustuvaa uskoa kirkko jää uskontohuoltolaitokseksi ja ”kaikki käy” -ideologian pienpiiriksi, jota pyörittää vielä pienempi, korkean koulutuksen saanut papukaijalauma: se toistaa samaa, mitä kaikki muutkin sanovat.

Tästä on uskonpuhdistuksessa myös kyse, että kaikkien luotujen ihmisoikeus on tulla rakastetuksi Jumalan rakkaudella, armolla ja anteeksiannolla. Siksi tähän tarvitaan ihmistä suurempi muutosvoima ja arvovalta. Sen tähden tarvitaan Raamatun sana ja kaikki rajat ylittävä kutsu meille ilmaiseen armoon ja kaikkensa likoon panevaan Jeesuksen seuraamiseen. Ja tie tajuamiseen on pitkä; elämä on pelkkä pitkä rippikoulu. AMEN.