YYA – Ystävyys, yhteistyö ja anteeksianto. — 23 Sunnuntai helluntaista — Antakaa toisillenne anteeksi. 1. vsk.

YYA – Ystävyys,  yhteistyö  ja  anteeksianto. 
23 Sunnuntai helluntaista
Antakaa toisillenne anteeksi
4 nov  MMVII  Saarna Auran kirkossa
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Grande omelia

Evankeliumi: Matt: 18.23-25.
Jeesus sanoi:» Taivasten valtakunta on kuin kuningas, joka vaati palvelijoiltaan tilitykset. Kun hän alkoi tarkastaa niitä, hänen eteensä tuotiin palvelija, joka oli hänelle velkaa kymmenentuhatta talenttia. Miehellä ei ollut, millä maksaa, ja niin kuningas määräsi, että hänet, hänen vaimonsa ja lapsensa ja koko hänen omaisuutensa oli myytävä ja velka maksettava. Silloin palvelija heittäytyi maahan hänen eteensä ja pyysi: ’Ole kärsivällinen! Minä maksan sinulle kyllä kaiken.’ Kuninkaan tuli sääli palvelijaansa, ja hän päästi miehen menemään ja antoi velan anteeksi. Mutta kun palvelija meni ulos, hän tapasi toisen palvelijan, joka oli hänelle velkaa sata denaaria. Hän kävi mieheen käsiksi, kuristi häntä kurkusta ja sanoi: ’Maksa, mitä olet velkaa!’ Mies heittäytyi maahan ja pyysi: ’Ole kärsivällinen! Kyllä minä maksan sinulle.’ Mutta toinen ei suostunut siihen. Hän meni ja toimitti työtoverinsa vankilaan, kunnes tämä maksaisi velkansa. Muut palvelijat näkivät, mitä tapahtui, ja panivat sen pahakseen. He menivät kuninkaan luo ja kertoivat hänelle kaiken. Silloin kuningas kutsutti palvelijan luokseen ja sanoi: ’Sinä kelvoton! Minä annoin sinulle anteeksi koko velan, kun sitä minulta pyysit. Eikö sinunkin olisi pitänyt armahtaa työtoveriasi, niin kuin minä armahdin sinua?’ Vihoissaan kuningas pani palvelijansa ankaraan vankeuteen, kunnes tämä maksaisi koko velan. Näin tekee minun taivaallinen Isänikin teille, jos te ette kaikesta sydämestä anna kukin veljellenne anteeksi.»

 
I Johdanto  

Ystävyyttä on monenlaista ja ystävyyttä voi olla monien eri tahojen välillä. Sitä voi olla kahden ihmisen välillä, perheet voivat olla ystäväperheitä, suvut voivat ystävystyä, heimot voivat ystävystyä, kansakunnat voivat tuntea keskinäistä ystävyyttä. Jopa hyvin erilaiset kansakunnat voivat tuntea ystävyyttä. Jopa pieni ja suuri kansakunta voivat tuntea keskenään ystävyyttä. Kaiken jälkeen voimme jäädä kysymään, mitä se ystävyys oikein on.

Vuoden 1993 jälkeen syntyneet ihmiset eivät tiedä Suomen ja Neuvostoliiton ystävyydestä yhtään mitään. Voihan sitä googlata tai etsiä netistä muuten tietoa, mutta sellaiseen kokemusmaailmaan ei todellakaan enää pääse. Se on menneen maailmanajan tuntemusta. Joukossamme on paljon sellaisia, jotka ovat eläneet niin sanotun ”lyhyen vuosisadan” 1914 - 1991 aikana. Silloin tapahtui paljon. Mitä nyt elämme, on paljolti tuon aikakauden seuraamusta.

Tänään elämme aivan uutta maailmanaikaa. Vuosi 1992 muodostaa monellakin tapaa tarkasteltuna uuden maailmanajan alun. Miten voimme sanoa näin? Mihin voimme verrata vuotta 1992? Voimme verrata sitä lähinnä vuoteen 1492, jolloin alkoi myös aivan uusi maailmanaika. Oli löydetty uusi maailma, ”the New World”, Amerikka.

Vuosi 1992 merkitsi Neuvostoliiton loppua. Se oli myös vuosi, jolloin Internet löi itsensä lopullisesti läpi. Ja olihan se myös olympiavuosi. Joskus haikeat tuntemukset täyttävät mielen, koska jotain oli peruuttamattomasti ohi vuonna 1992. Neuvostoliittoa ei enää ollut.

Tuon vuoden jälkeen syntyneiden on vaikea käsittää sitä ilmapiiriä, jossa elimme ja olimme, me Kekkosen ajan nuoret, hienosti sanottuna sitä eetosta, sitä tapaa puhua, olla ja perustella olemassaoloamme. Meille nuorille iskostettiin ystävyyden merkitystä, sitä kuinka pieni ja suuri saattoivat olla ystäviä. Jos mielit menestyä silloin, piti osata käyttäytyä oikein, ja ennen kaikkea oppia puhumaan oikealla tavalla. Silloin piti osata korrekti kieli, tuntea poliittinen ja yhteiskunnallinen liturgia, ja tuossa kielenkäytössä sanalla ystävyys oli aivan erityinen painoarvo. Asia meni joskus mauttomuuksiin saakka. Kainuulaiskirjailija Veikko Huovinen on ivamukaillut – hienosti sanottuna parodioinut – tällaista Suomi-Neuvostoliitto –liturgiaa lyhyessä stoorissaan ”Naapurukset”. Siinä tuon sanan ystävyys eri merkitykset ja vivahteet venytetään ärsyttävällä tavalla äärimmäisyyksiin ja sen ylikin. Se, kuinka ystävyys lisää ymmärrystä ja miten näin lisä-arvoitettu ymmärrys voikaan taas enentää ystävyyttä ja luoda pohjaa kanssakäymiselle, joka taas lisää ystävyyttä ja toisten välistä ymmärtämystä, ja näitä sanoja pyöritellen, rajattomasti. Tuossa kertomuksessahan pilkattiin juuri Kekkosen ajan  Neuvostoliittoon liittyvää kielenkäyttöä ja suomalaisten käyttämää puheenpartta.

Jotenkin  välillä  tuntuu  että  tuo  karmea  liturgia  ja  sen  ajan  ilmapiiri  jättivät  kaikkiin  tuona  aikana  eläneisiin  melkoisen  vamman.  Suomalaisten  päähän  tuntuu  mahtuvan  kerralla  vain  yksi  ajatus,  oli  se  sitten  kuntaliitos  tai  joku  muu.  Yhdessä  hyvässä  ajatuksessa  ei  toki  ole  mitään pahaa  ellei  se  ole  vaihtoehdottomuus.  Niinhän  meille  aikoinaan  uskoteltiin.

Mistähän siinä  loppujen lopuksi olikaan kysymys? Pyysikö siinä pieni anteeksiantoa suurelta ja mahtavalta, oikeutusta olemassaololleen, vai tunsiko suuri ja mahtava aitoa sääliä pientä ja heikkoa kohtaan. Joskus, kun noita aikoja muistelee ja sen ajan johtajia, tulee väistämättä mieleen tokkopa he sitä itsekään tiesivät, mitä nyt viinahuuruissaan horisivat. Oliko siinä loppujen lopuksi kyse ystävyydestä? Ehkäpä ei kuitenkaan. Ystävyys on nimittäin aina lahja, joka saadaan ja jota ei voi ansaita. Toki se voi vahvistua teoissa ja pyyteettömissä toimissa, joita osoitamme toiselle. No,  joka  tapauksessa  noilla  kahdella  kansakunnalla  oli  YYA-sopimus,  ja  sehän  tarkoitti:  YSTÄVYYS,  YHTEISTYÖ  JA  AVUNANTO.  Ja  tuon  sopimuksen  sisältöhän  opetetiin  meillä  kouluissa  ja  se  se  vasta  oli  totista  touhua,  aivan  kuin  lannanajo  eräällä  nimeltä  mainitsemattomalla  paikkakunnalla.

II Sananselitys

Kaikki tämän pyhän lukukappaleet puhuvat anteeksiantamisesta,  ehkä  myös  vähän  ”Ystävyydestä,  yhteistyöstä  ja  avunannostakin. Vanhan testamentin teksti puhuu Joosefin ja hänen veljiensä väleistä, joissa anteeksiantamus koki riemuvoittonsa. Efesolaiskirjeen kehotuspuhe on kaikkia kristittyjä kaikkina aikoina velvoittava. Juuri tämän tekstikohdan lauseista on tehty paljon huoneentauluja. Ja peräti päivän evankeliumikin kehottaa rajattomaan anteeksiantamukseen. Evankeliumiteksti on myös varoittava. Jumalan kanssa ei voi tehdä kauppoja.

Sen, mitä rajaton anteeksiantamus voi tarkoittaa, siihen löydämme esimerkin toisaalta Raamatussa, siinä kohdassa, jossa Jeesus sanoo, että anteeksi on annettava seitsemän kertaa seitsemänkymmentä kertaa. Seitsemän kertaa seitsemänkymmentä tarkoitti nimittäin tuon ajan kielenkäytössä samaa kuin äärettömyys, rajattomuus.

Päivän evankeliumissa tapaamme Jumalan joka yhtäältä armahtavainen mutta lopulta kovin vaatelias. Kuinka selitämme asian? Jeesuksen  vertaus armollisesta ja oikeamielisestä kuninkaasta on Jeesuksen itsensä antama selitys Isä meidän rukouksen viidennestä pyynnöstä: ”Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.” Opetuksessaan armollisesta ja oikeamielisestä kuninkaasta Jeesus haluaa osoittaa, että synti, niin Jumala- kuin lähimmäissuhteen rikkomukset ovat hyvin vakava asia.

Meidän tulee tehdä ero ihmisen ja Jumalan anteeksiantamuksen välillä. Ihminen ei kerta kaikkiaan voi tehdä yhtään mitään ajattelematta omia hyötynäkökohtiaan. Neuvostoliiton  ja  Suomen  YYA-sopimuksessa  oli  kyse  valtioiden,  tai  paremminkin  yhden  valtion  tarpeesta  turvata  yksi  raja.  Ei  silti  etteikö  ystävyyttä  ja  yhteistyötä  ollutkin...

III Lopetus

Voisimme  vielä  miettiä  sitä  millainen  olisi  Jumalan  ja  ihmisen  YYA-sopimus.  Voisimme  muuntaa  nuo  sanat  ”Ystävyys,  yhteistyö  ja  avunanto”  muotoon  ”Ystävyys,  yhteistyö  ja  anteeksianto.” Ja  mitä  se  sitten voisikaan  tarkoittaa?  Olemmeko  jälleen  samassa  tilanteessa;  pienen  on  toteltava  isoa  ja  oltava  tälle  mieliksi ja  kaikki  kielenkäyttö  ja  ajattelukin  on  mukautettava  tähän  sopivaksi.

Kaikista  merkillisintä  tässä  asetelmassa  on  se,  että  meillä  kaikilla  on  sama  ystävä  vaikka  emme  sitä  tuntisikaan  ja  heti  myöntäisi.  Ihminen  voi  ja  saa  lähestyä  tätä  suurta  ystäväänsä  aivan  luottavaisin  sanoin.  Jeesus  itse  on  ne  meille  opettanut.  No  kaikkihan,  ainakin  rippikoulun  käyneet,  osaavat  tämän  liturgian  joka  alkaa  sanoilla:  ”Isä  meidän  joka  olet  taivaissa...”  Sopimuksen  ensimmäinen  kohta  on  siis  olemassa;  on  olemassa  Ystävä  ja  millainen  ystävä?  Jeesuksen  opetus  syventää  tuntemustamme.  Perehtykäämme  siis  alati  noihin  artikloihin.

Mutta  kuinka  Jumala  ja  ihminen  voivat  oikein  tehdä  yhteistyötä.  Kaksi  kansaa  tekivät  aikoinaan  paljon  yhteis-työtä.  Ihmisen  ja  Jumalan  yhteistyö  on  siinä,  että  Jumala  on  kaiken  takana.  Hän  on  luonut  maailmankaikkeuden  ja  hänestä  me  lopulta  olemme  riippuvaisia  kun  kuljemme  joskus  kuoleman  portin  lävitse  päivänä  jolloin  meidänkin  maallisen  majamme  äärellä  lauletaan:  ”Tiet  kerran  kaikki  kulkee,  porteille  kirkkomaan...”  Kaikkein  konkreettisimmin  ihmisen  ja  Jumalan  välisen  yhteistyön  tulisi  tänä  päivänä  näkyä  tavassa  jolla  elämme  Jumalan  temppelissä,  kuinka  pidämme  huolta  ympäristöstämme.  Hän  tarjoaa  meille,  luomistuloksilleen  mahdollisuutta  tehdä  yhteistyötä  monella  muullakin  tavalla.  Sillä  emme  ole  tätä  maailmaa  luoneet  vaan  olemme  saaneet  sen  lahjaksi.  Kuuluisassa  Ateenan  puheessaan  apostoli  Paavali sanoi:  ”Jumala,  joka  on  luonut  maailman  ja  kaiken,  mitä  siinä  on,  hän,  joka  on  taivaan  ja  maan  Herra,  ei  asu  ihmiskäsin  tehdyissä  temppeleissä.” Ja  edelleen  vähän  eteenpäin: ”Jumala  ei  kylläkään  ole  kaukana  yhdestäkään  meistä,  hänessä  me  elämme,  liikumme  ja  olemme.”  On  paljon  muitakin  artikloja  joissa  kerrotaan  ihmisen  ja  Jumalan  ainutlaatuisesta  ystävyydestä  ja  yhteistyöstä.

Mutta  miten  on  viimeisen  kohdan  laita?  Uudelleen  hahmottelemamme  YYA-sopimuksen  joka  olisi  nyt  todellakin  nimeltään  ”YSTÄVYYS,  YHTEISTYÖ,  ja  ANTEEKSIANTO.  Tuossa  kahden  kansan  YYA-sopimuksessa  oli  myös  kiusalliset  ns.  sotilasartiklat.  Eihän  Suomi  todellakaan  ollut  mikään  puolueeton  maa.  Sillähän  oli  aivan,  kansain-välisenkin  oikeuden  mittapuissa,  sotilassopimus.  Ystävää  tulisi  puolustaa  jos  joku  maa  tai  joku  sen  kanssa  liitossa  oleva  maa  yrittäisivät  pienen  Suomen  kautta  hyökätä  Suuren  ja  Mahtavan  kimppuun. 

Raamattu  puhuu  paljon  anteeksiantamisesta,  mutta  juuri  tämän  päivän  evankeliumi  on  eräänlainen  sotilasartikla.  Katsotaanpa  vielä  kerran  kuinka  se  päättyy: ”Silloin kuningas kutsutti palvelijan luokseen ja sanoi: ’Sinä kelvoton! Minä annoin sinulle anteeksi koko velan, kun sitä minulta pyysit. Eikö sinunkin olisi pitänyt armahtaa työtoveriasi, niin kuin minä armahdin sinua?’ Vihoissaan kuningas pani palvelijansa ankaraan vankeuteen, kunnes tämä maksaisi koko velan. Näin tekee minun taivaallinen Isänikin teille, jos te ette kaikesta sydämestä anna kukin veljellenne anteeksi.”

Anteeksianto  ei  ole  helppo  asia  eikä  siihen  oikealla  tavalla  ihminen  omista  lähtökohdistaan  pystykään.  Jumalan  ja  ihmisen  YYA-sopimus  saa  perustuksensa  Jumalan  rakkaudesta  ihmisiä  kohtaan.  Nyt  joku  kysyy,  ja  aivan  oikeutetusti;  ”Eikö  tämä  ole  pakkosopimus,  samanlainen  sopimus  jota  tarjotaan  perinpohjaisesti  sodassa  lyödylle  maalle,  raunioitetulle  maalle.”  Näin  on!  Sillä  ihminen  on  syntinen  ja  täysin  Jumalan  kirkkautta  vailla.”  Ja  tällaiselle  ihmiselle  tarjotaan  sopimusta  ystävyydestä,  yhteistyöstä  ja  anteeksiannosta.  Se  on  armollinen  sopimus,  niin  armollista  ei ole  tarjottu  kenellekään  sodassa  hävinneelle  maalle!  Mutta  emme  saa  käsittää  asioita  jälleen  väärin.  Jumalan  kanssa  voisikin  olla  varsin  helppoa  olla  ystävä, tehdä  yhteistyö-täkin  ja  nauttia  anteeksiannosta.  Mutta  kun  Jumala  on  tehnyt  tuon  sopimuksen,  tai  ainakin  tarjonnut  sitä,  kaikille  muillekin  ihmisille.  Siinäpä  se.  Jotta  ymmärrämme  uuden  YYA-sopimuksen,  tai  eihän  se  mikään  uusi  ole,  Suomen  ja Neuvostoliiton  suhteet  vain  antavat  meille  työvälineen  tarkastella  asiaa,  niin,  jotta  ymmärtäisimme  todellakin  tämän  YYA-sopimuksen  erityisluonteen  niin  joudumme  katsomaan  Jeesuksen  Kristuksen  elämään  ja  kuolemaan.  Hänen  ansiostaan  saamme  laittaa  nimemme  tähän  suurenmoiseen  sopimukseen.  Hän on sovittanut syntimme. ”Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu.” (Apt. 4:12). 

Aina  kun  elämämme  näyttää  varjoisat  puolensa  niin  silloin  voimme  turvata  tähän  vasta  löytämäämme  YYA-sopimukseen  ja  sen  antamiin  turvallisuustakuihin; saamme  katsella  siihen  toivonnäkyyn  joka  avautuu  ensimmäisen  pääsiäisen  ylösnousemuksen  aamusta.  AMEN.

Kärsivällisyys kaiken voittaa — 21 Sunnuntai helluntaista — Jeesuksen lähettiläät. Epistolasaarna.

Kärsivällisyys  kaiken  voittaa
21.  Sunnuntai helluntaista
Jeesuksen  lähettiläät
Saarna 21 oct  mmxiii
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Epistolasaarna
Omelia DOC

Evankeliumi: Matt. 22: 1–14
Jeesus jatkoi vertauspuheitaan ja sanoi:  »Taivasten valtakuntaa voi verrata kuninkaaseen, joka valmisti häät pojalleen. Hän lähetti palvelijoitaan kutsumaan häävieraita, mutta kutsun saaneet eivät tahtoneet tulla. Silloin hän lähetti toisia palvelijoita ja käski heidän sanoa kutsutuille: ’Olen valmistanut ateriani, härät ja syöttövasikat on teurastettu, kaikki on valmiina. Tulkaa häihin!’ Mutta kutsun saaneista toiset eivät välittäneet siitä, vaan menivät muualle, kuka pellolleen, kuka kaupoilleen, toiset taas ottivat kuninkaan palvelijat kiinni, pieksivät heitä ja löivät heidät hengiltä. Silloin kuningas vihastui. Hän lähetti sotajoukkonsa, surmasi murhamiehet ja poltti heidän kaupunkinsa. Sitten kuningas sanoi palvelijoilleen: ’Kaikki on valmiina hääjuhlaa varten, mutta kutsutut eivät olleet juhlan arvoisia. Menkää nyt teille ja toreille ja kutsukaa häihin keitä vain tapaatte.’ Palvelijat menivät ja keräsivät kaikki, jotka he tapasivat, niin pahat kuin hyvät, ja häähuone täyttyi aterialle tulleista. Kun kuningas tuli sisään katsomaan juhlavieraitaan, hän näki siellä miehen, jolla ei ollut hääpukua. Hän kysyi tältä: ’Ystäväni, kuinka saatoit tulla tänne ilman häävaatteita?’ Mies ei saanut sanaa suustaan. Silloin kuningas sanoi palvelijoilleen: ’Sitokaa hänet käsistä ja jaloista ja heittäkää ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita. Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja.’»

Saarnateksti: 2. Tim. 4: 1–5
Minä vannotan sinua Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen nimessä, hänen, joka on tuomitseva elävät ja kuolleet, ja hänen ilmesymisensä ja hänen valtakuntansa kautta: julista sanaa, astu esiin sopivaan ja sopimattomaan aikaan, nuhtele, moiti ja kehota, aina kärsivällisesti opettaen. Tulee näet aika, jolloin ihmiset eivät siedä kuulla tervettä oppia vaan haalivat itselleen halunsa mukaisia opettajia kuullakseen sitä mitä kulloinkin mieli tekee. He tukkivat korvansa totuudelta ja kääntyvät kuuntelemaan taruja. Mutta pysy sinä järkevänä kaikissa tilanteissa, kestä vaivat, julista evankeliumia ja hoida virkasi tehtävät.

Alkukertomus:
Kirjassaan  “Lapin  profeetan  oppilaita” kertoi  Hjalmar  Westeson  taannoin  seuraavasti:  Pekka  Raattama  ei  ollut  varustettu  samoilla  lahjoilla  kuin  Juhani-veljensä.  Mutta  Pekan  näkeminen  itsessään  saattoi  käydä  saarnasta.  Hän  entinen  patajuoppo,  asia  joka  oli  laajasti  tunnettu,  esiintyi  nyt  todistuksena  Jumalan  pelastavasta  voimasta.  Kesän  lopulla,  Pekan  raitistumisen  vuotena,  puhui  itse  Laestadius  Pekalle: —“Tahtoisin  sinua  matkustamaan  Jukkasjärvelle  ja  saarnaamaan  siellä  mustille  pakanoille.” — “Minäkö  sinne,  enhän  minä  saarnata  osaa,  sanoin  Pekka.”  —“Mutt  sinä  saat  minulta  saarnoja,  joita  voit  lukea  ääneen.”  —“En  osaa  lukea  kirjoitusta…”  —“Vaikkapa,  mutta  se  on  meidän  ensin  opittava.”

Niin  sai  43-vuotias  Pekka  alkaa  alusta  kuten  koululainen  ikään.  Painokirjaimia  hän  osasi  hädin  tuskin  kirjasta  tavata  yhtäjaksoisesti.  Mutta  vielä  vaikeampaa  oli  saada  selvää  kirjoituksista.  Aivan  erityisesti  näin  oli  laita  Laestadiuksen  käsialan  suhteen,  siinä  oli  aivan  outoja  merkkejä.

Ensiksi  Pekalle  annettiin  läksyksi  kirjoitettu  aapinen.  Sen  jälkeen  hän  sai  tämän  avulla  ottaa  selvää  eräästä  Lars  Levin  konseptista.  Alussa  saattoi  mennä  kokonainen  viikkokin  ennen  kuin  hän  suoriutui  siitä.  Kärsivällisyys  oli  monta  kertaa  loppumaisillaan  tuolta  muutoin  niin  väkevältä  mieheltä.  Jospa  hän  sittenkin  olisi  saanut  heilua  kirveen  ja  lapion  kanssa,  se  olisi  ollut  ehkä  hänen  perintötekijöillensä  kaikkein  parasta  mahdollista  tekemistä? 

Mutta  Laestadiuksella  oli  sitäkin  enemmän  kärsivällisyyden  kallisarvoista  lahjaa.  Ja  sen  ansio  oli  siinä,  että  konsepti  toisensa  jälkeen   voitiin  lisätä  Pekan  hyväksi.  Aika  kului  sen  vuoden  loppuun  ennen  kuin  Pekka  saattoi  ryhtyä  saarna-  ja  lähetystehtäväänsä  Jukkasjärvellä.  Kärsivällisyyttä  siis  vaadittiin  sekä  opettajalta  että  oppilaalta.  Ei  ollut  helppoa  vahvan  metsien  miehen  lukea  aapista  kuin  alakoulun  pienet  pojat.  Oppiminenkin oli  vaikeampaa  siinä  iässä — varsinkin  kun hän  ei  ollut  koskaan  ennen  lukenut.  Mutta  joulun  alla  saatiin  nähdä  jälleen  yksi  kärsivällisyyden  riemuvoitto.

Timoteuksesta  ja  vähän  eksegetiikka
Uudessa  testamentissa  on  kaksi  kirjettä  Timoteukselle.  Niiden  aitoudesta  on  aina  hieman  kiistelty,  siis  lähinnä  siitä  ovatko  ne  ollenkaan  Paavalin  kirjoittamia.  No,  ehkä  ensimmäinen  niistä  on.  Asialla  ei  nyt  ole  loppujen  lopuksi  kovinkaan  paljoa  merkitystä.  Ne  ovat  kuitenkin  syntyneet  kirkon  varhaisessa  vaiheessa  ja  niissä  esitetään  oppeja,  jotka  sopivat  paremmin  kasvavaan  alkukristilliseen  kirkkoon  kuin  varsinaiseen  apos-oliseen aikaan.  Ensimmäisen  Timoteuskirjeen  mukaan kristillisen  perinteen  vaaliminen  asetetaan  seurakunnan  vanhimpien   tehtäväksi.

Olivatpa  ne  sitten  kenen  tahansa  kirjoittamia  niin  se  ei  vie  niiltä  pois  arvovaltaa,  etteivätkö  ne  olisi  tärkeitä  ja  hyviä,  suorastaan  ohjeellisia  myös  meille  tämän  päivän  kristityille.  Timoteus-kirjeiden  sanoma  ei  saa  kuitenkaan  jäädä  pelkästään  ohjeiksi  seurakunnan  johtajille.  Pelkkänä  tekstinä  se  vahvistaa  lukijaansa  arkipäivän  kristillisessä  vaelluksessa  ja  niiden  sanoma  auttaa  seurakuntalaisia  ymmärtämään  myös  niitä  vaikeuksia  joita  seurakunnan  paimenilla  voi  olla.

2.  Tim.  4:1-5  sanoma  meille  tänään.
Päivän  saarnatekstimme  sisältää,  kuten  monet  Uuden testamentin  lyhyemmät  kirjeet  tekevät,  paljon  kehotuspuhetta.  Jos  joku  siitä  tänään  saarnaa  niin  hänellä  on  vaara  sortua  puhumaan  helppoheikkimäisesti  siitä  kuin  tämä  teksti  suorastaan  on  kuvaus  tämän  päivän  uskonnollisuudesta,  josta  käytetään  myös  nimeä  notkean  moderni:  ”Haalivat  itselleen  halunsa  mukaisia  opettajia  kuullakseen  mitä  milloinkin  mieli  tekee.”

Otamme  nyt  tarkastelun  kohteeksi  erään  näkökulman  tekstiin.  Kirjeen  kirjoittaja  vaatii  seurakunnassa  toimivalta  paimenelta  aktiivista  ja  hellittämätöntä  otetta.  Voimme  tuoda  nuo  vaatimukset  tähän  aikaan  ja hieman  miettiä,  vaikka  vain  muutamalla  sanalla  tai  lauseella  mitä  ne  merkitsisivät!

Julista  sanaa:  Kirkko  elää  tämän  vaatimuksen  varassa.  Se  ei  voi  luopua  Jumalan  sanan  julistamisesta,  eikä  julistamisesta  yleensäkään.  Myös  tekemällä  Jumalan  tahdon  mukaista  työtä  toteutetaan  eläväksi  tullutta  sanaa.

Astu  esiin  sopivaan  ja  sopimattomaan  aikaan:  Jos  joku  luulee  edelleen, että  kirkon  ja  kirkonpalvelijan  tulee  vain  olla  miellyttävien  asioiden  airut  ja  ettei  julistuksessa  saisi  asettaa  kyseen alaiseksi  totunnaista  ja  ihmisten  epäpyhiä  pyrkimyksiä  niin  hän  on  niin  väärässä  kuin  kukaan  ylipäänsä  voi  olla.  Jotta  sananjulistus  olisi  oikeaa  ja  sananjulistaja  olisi  oikea  on  yksinkertaisesti  synnyttävä  loukkaantumista.  Näin  toteutuu  myös  se,  että  Jeesuksen  kohtalo  eletään  jokaisessa  sukupolvessa.  Se  on  se  leima  jonka  hän  jätti  lähettiläilleen.  Ei  hän  tullut  tuomaan  rauhaa  vaan  miekan.  Oppilas  ei  voi  tässä  suhteessa  olla  mestariaan  paremmassa  asemassa.  Nuhtele,  moiti  ja  kehota,  ja  saa osaksesi  nurja  osa.  Se  on  käskynä  kohtalon!  

Opeta  kärsivällisesti:  Kaiken  avain  on  tässä.  On  oltava  kärsivällinen  vaikka  muut  eivät  sitä  olisikaan.

Lopetus
Jumalan  sanan  luku  voi  vaatia  joskus  meiltäkin  suurta  kärsivällisyyttä.  Emme  ymmärrä  kaikkea  lukemaamme.  Olisi  hauskempaakin  tekemistä  tai  voisi  keksiä  jotakin  muuta  veruketta.  Muistakaamme  silloin  että  Kiusaaja  on  silloin  asialla.  Se  vihaa  sanaa,  se  pelkää  että  antaisit  elämäsi  Jumalalle,  antaisit  elämäsi  hänen  käyttönsä  ja  lähimmäistesi  parhaaksi.  No;  ei  kiusaaja  vielä  siitä  hätkähdä,  jos  se  joskus  näkee  sinut  Raamatun  luvussa,  mutta  jos  sinä  osoitat  kärsivällisyyttä  ja  kestävyyttä,  käy  se  raivoisasti  kimppuusi.  Silloin  ei  saa  antaa  periksi!  Silloin  tulee  rukoilla  ja  taistella.  Muistakaamme  silloin  Pekka  Raattaman  esimerkkiä,  osaamme  toki  lukea  ja  meillä  on  vapaa  pääsy  kaikkeen  mahdolliseen  raamatun  selittämiseen  ja  tulkitsemiseen  liittyvään.  Monet  asiat  on  ajateltu  puolestamme  moneltakin  kantilta.  Vaatii  vain  kärsivällisyyttä  ja  ponnistelua  selvittää  asiat,  sulatella.

Ja  vastustajamme,  edelleen  vapaana  liikkuva  kiusaaja,  on  vaarallinen,  itsepintainen  ja  sitkeä,  eikä  sekään  anna  periksi  vaikka  saisi  perinpohjaisen  selkäsaunan  kerran,  kaksi,  kolme,  neljä  viisi,  kuusi;  no  ehkä  seitsemännessä  erässä  hän  voi  hieman  taipua,  mutta  vain  hieman... 

Eräs  toinen  raamatunkohta,  ensimmäisen  Pietarin  ensimmäisen  luvun  jakeet  5  ja  6  antavat  meille  vielä  lisää  kehotuksen  ja  lohdutuksen  sanoja,  vahvistavaa  kärsivällisyyttä  joka  on  voittava  kaiken.  “Ylistetty  olkoon  meidän  Herramme  Jeesuksen  Kristuksen  Jumala  ja  Isä!  Suuressa  laupeudessaan  hän  on  synnyttänyt  meidät  uuteen  elämään  ja  antanut  meille  elävän  toivon  herättämällä  Jeesuksen  Kristuksen  kuolleista.  Häneltä  me  saamme  perinnön,  joka  ei  turmellu,  ei  tahraannu  eikä  kuihdu.  Se  on  varattuna  teille  taivaissa,  ja  voimallaan  Jumala  varjelee  teidät  uskossa,  niin  että  te  saavutatte  pelastuksen,  joka  on  valmiina  saatettavaksi  ilmi  lopunaikana.  Siksi  te  riemuitsette,  vaikka  nyt  jouduttekin  jonkin  aikaa  kärsimään  monenlaisissa  koettelemuksissa."  AMEN.

Pääasia — 16. Sunnuntai helluntaista — Jumalan huolenpito. Epistolasaarna.

Pääasia
16. Sunnuntai helluntaista
Jumalan  huolenpito
Saarna 16 sept  mmxiii
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Epistolasaarna
Omelia DOC


Evankeliumi: Matt. 6: 25–34
Jeesus sanoo:  »Älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa? Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset! Älkää siis murehtiko: ’Mitä me nyt syömme?’ tai ’Mitä me juomme?’ tai ’Mistä me saamme vaatteet?’ Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.»

Saarnateksti: Gal. 6: 2–10
Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain. Joka luulee olevansa  jotakin, vaikka ei ole mitään, pettää itseään. Kukin tutkikoon vain omia tekojaan.  Silloin hän voi ylpeillä vain siitä, mitä hän itse on, vertaamatta itseään toiseen.  Jokaisen on kannettava oma kuormansa.  Se, jolle Jumalan sanaa opetetaan, antakoon opettajalleen kaikkea hyvää. Älkää  pettäkö itseänne! Jumala ei salli itseään pilkattavan. Mitä ihminen kylvää, sitä hän  myös niittää. Joka kylvää siemenen itsekkyyden peltoon, korjaa siitä satona tuhon,  mutta se, joka kylvää Hengen peltoon, korjaa siitä satona ikuisen elämän. Meidän ei  pidä väsyä tekemään hyvää, sillä jos emme hellitä, saamme aikanaan korjata sadon.  Kun meillä vielä on aikaa, meidän on siis tehtävä hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, joita usko yhdistää meihin.

Alkukertomus:
Suurmiehet  jaksavat  kiinnostaa.  Joku  on  joskus  aivan  tosissaan  esittänyt  tavan  diagnosoida  sitä  kuinka  tuleva  suurmies  tunnistetaan  jo  nuorena  tai  ennen  hänen  suuria  tekojaan,  suuria  tekoja  ja  saavutuksia  jotka  ehkä  kuitenkin  tunnustetaan  ja  huomataan  vasta  hänen  poistuttua  näyttämöltä.  Niin!  Tämän  väitteen  mukaan  suurmiehen  tunnistaa  siitä,  että  hän  aiheuttaa  paljon  hämminkiä  ja  mielipahaa  käytännössä  tekemättä  juuri  yhtikäs  mitään.  Mene  ja  tiedä…  Ehkäpä  noin  voi  ollakin…

Mutta  palataanpas  erääseen  eittämättä  historian  suurmieheen  joka  näissä  meidän  saarnoissamme  on  ainakin  kerran  putkahtanut  esiin.  Nyt  on  kyse  Pohjois-Amerikan  Yhdysvaltojen  kuudennennestatoista  presidentistä  Abrahan  Lincolnista.  Lincolnista  liikkui  paljon  juttuja  ja  ne  tietysti  kirjattiin  ylös  ja  tänään  niitä  luetaan  monista  suurmiehistä  kertovissa  kirjoissa,  ja  tietysti  aivan  itse  Lincolnin  elämänkerroissakin. 

No  joka  tapauksessa  kerran  tuli  presidentti  Lincolnin  luokseen  muuan  tilanomistaja  valittamaan  hänelle,  että  sotamiehet  olivat  ottaneet  hänen  hevosensa  ja  jonkun  verran  heinää  kulkiessaan  hänen  tilustensa  ohi.  Mies  vaati  tietysti  vahingonkorvauksia. Mitenhän  Lincoln  asiaan  suhtautui?  Hän  sanoi:  “Kuulkaahan,  hyvä  ystävä,  jos  ruvettaisiin  tutkimaan  tuollaista  asiaa,  niin  kyllä  silloin  riittäisi  työtä  vaikka  kahdellekymmenelle  presidentille.  Muistuupas  tässä  mieleen  muuan  tuttava  Illinoisin  ajoilta.  Hän  oli  kykenevin  lauttamies  Missisippi-joella.  Myöhemmin  hänestä  tuli  kapteeni.  Koskea  laskiessaan  hän  seisoi  aina  komentosillalla. Kerran  eräässä  koskessa,  kun  höyrylaiva  keinui  puolelta  toiselle  tyrskyjen  tempomana  ja  hän  oli  muuttunut  pelkäksi  tarkkavaisuudeksi,  nykäisi  joku  poika  häntä  takinliepeestä  ja  huudahti:  “Kuulkaa  kapteeni!  Pysäyttäkää  laiva  hetkiseksi!  Minulta  putosi  omena  veteen.”  Presidentin  työssä  on  keskityttävä  pääasioihin.  Jos  presidentti  ryhtyisi  suorittamaan  kaikenlaisia  mitättömiä  pikkuasioita,  ei  valtakunnan  hallinnosta  tulisi  yhtään  mitään!

Aloitus
Saarnatekstimme,  tuo  galatalaiskirjeen  kappale  on  varsin  tuttua  tekstiä.  Näin  on  siinäkin  tapauksessa  jos  joku  nyt  kuuli  sen  ensimmäistä  kertaa.  Lopulta  siitä  jää  kuitenkin  ilmaan  pieni  riitasoinnun  väre,  ehkä  aika  isokin…  Siinähän  kehotetaan  kantamaan  toisten  taakkoja  ja  tutkimaan  vain  omia  tekojaan;  kehotetaan  kantamaan  oma  kuormansa.  Joku  löytää  siitä  karman  lain:  “Mitä  ihminen  kylvää,  sitä  hän  myös  niittää.”  Ja  lopussa  kehotetaan  tekemään  hyvää  ja  aivan  lopussa  kehotetaan  tekemään  hyvää  varsinkin  niille,  joita  usko  yhdistää  meihin.  Juuri  noissa  sanoissa  “tekemään  hyvää  varsinkin  niille,  joita  usko  yhdistää  meihin”  on  se  riitasointu.  Kuinka  se  on  selitettävissä  lähimmäisenrakkauden  vaatimuksen  suhteen.

Ehkä  riitasointua  aiheuttavat  sanat  käyvätkin  yhteen  sen  Paavalin  näkemyksen  kanssa  että  vain  harva  pelastuu,  ja  nekin  jotka  pelastuvat,  pelastuvat  vain  vaivoin.  Ja  vaikka  puhtaasti  kriittisestä  näkökulmasta  asioita  katselevan  ja  tulkitsevan  kannalta  paavalilaista  ja  johanneslaista  ajattelua  ei  saisi  sekoittaa  keskenään,  niin  onhan  asia  toki  niin,  että  uskon  yhdistämien  tulee  osoittaa  rakkautta  toisilleen  jotta  heidät  juuri  siitä  tunnistettaisiin.  Ja  jos  haluamme  pitää  kiinni  siitä  että  Pyhä  Henki  puhuu  meille  raamatun  kautta  niin  noin  juuri  asia  tulee  lopulta  nähdä.

Hieman  sisällöstä  Martin  tapaan
Uskonpuhdistaja  Martti  Luther  oli  hyvin  suppealla  tuulella  kirjoittaessaan  päivän  epistolasaarnaa  tästä  galatalaiskirjeen  tekstistä.  Harvoin  yksi  saarna  mahtuu  toisen  saarnan  sisään:

Tämä  epistola antaa opetusta etu päässä niille, jotka hoitavat virkoja  seurakunnan hallitsemiseksi. Apostoli sen tähden erikoisesti varoittaa kavahtamaan turhan kunnian pahetta. Kristittyjen on luonnollisesti pidettävä sielunhoitajiansa ja saarnaajiansa kunniassa mutta nämä älkööt sen tähden ylpeilkö älköötkä sitä väärinkäyttäkö opin yhteyden ja rakkauden häviöksi. Älkööt he myöskään langenneita halveksiko älköötkä lankeemuksen tilaan jättäkö, niin kuin pappi ja leeviläinen jättivät haavoille. Ja lopuksi hän kehottaa kaikkia ahkeroimaan keskinäistä hyvän tekemistä kaikkien palvelemiseksi,niin kuin Kristuskin evankeliumissa opettaa työskentelemään päivän erällään, tulevasta

Laaja  näkökulma:
Mutta  päivän  otsikko  ja  kaikki  tekstit  herättävät  paljon  kysymyksiä  tässä  ajassa.  Kun  kaikki  tavoittelevat  suurinta  osaa  elämän  hyvyyksistä,  syntyy  kaikkien  sota  kaikkia  vastaan,  jonka  seurauksena  tulee  täysi  kaaos  ja  lopulta  tuhoutuminen.  Vai  onko  asia  lopulta  näin? Eikö  raamatusta  löydy  mitään lohdutusta  niihin  uusiin  maailmanlopun  kuviin  joita  ilmastonmuutos  muun  muassa  herättää.  Eivätkö  kristityt  saa  huolehtia  huomisesta  päivästä?  Mutta  jospa  Jeesuksen  sanoihin  kätkeytyykin  se  ajatus,  että  työ  onkin  juuri  ihmisen  osa  ja  vain  ihmisen  osa.  Jos  Jumalan  tarkoitus  onkin  se,  että  kun  linnut  eivät  kerran  kylvä  eivätkä  leikkaakaan  eivätkä  kokoa  aittoihinkaan  ja  kukat  eivät  kehrää  eivätkä  tee  muutakaan  työtä,  niin  työnteko  on  ihmisen  ja  vain  ihmisen  kutsumus.  Jumala  vaatettaa  ja  ruokkii  kaikki  muut  olevaiset,  mutta  ihminen  on  kutsuttu  Jumalan  työtoveriksi  hänen  luomakuntansa  ylläpitämiseen  eli  hoitamiseen.  Jeesuksen  puhe  vaati  siis  meiltä  paljon  pohdintaa,  lopulta  hän  ei  paljastukaan  elämälle  vieraaksi  haihattelijaksi.

Lopetus
Kristillisessä  elämässämme,  elämässämme,  meidän  pitäisi  keskittyä  myös  ja  vain  pääasioihin.  Muistamme alun sanat. Lincoln oli itse tuo Missisippiä alas seilanneen laivan kapteeni. Ja meidän tulisi  muistaa  päivän  Vanhan  testamentin  lukukappaleen  sanat:  “Jos  Herra  ei  taloa  rakenna,  turhaan  näkevät  rakentajat  vaivaa.”  Nämä  sanat  paljastavat  sen  miten  haavoittuva  ihmisen  elämä  on.  Kovatkin  ponnistelut  ilman  Jumalan  siunausta  voivat  valua  tyhjiin.  Turhaakin  turhempi  on  silloin  ollut  vaivannäkö  ja  raataminen.  Jos  olemme  käsittäneet  kristillisyydeksi  vain  sen,  että  käymme  silloin  tällöin  kirkossa  tai  kerhossa,  olemme  erehtyneet.  Pääasia  on  Kristus;  usko  Kristukseen.  Usko  Häneen,  luottaminen  Häneen  ja  Hänen  opetuslapsekseen  ja  työtoveriksi  tuleminen  on  se  pääasiamme. 
Lopulta  saamme  vielä  yhden  opetuksen:  Kukaan  ei  voi  palvella  kahta  Herraa.  Etsikää  ennen  kaikkea  Jumalan  valtakuntaa  ja  hänen  vanhurskasta  tahtoaan,  niin  teille  annetaan  kaikki  tämäkin.  AMEN.