Minä, Martti, Antikristus ja paavi. 4. Sunnuntai pääsiäisestä – Taivaan kansalaisena maailmassa. 2. vsk. Epistolasaarna.

IV Sunnuntai pääsiäisestä - Cantate
Taivaan kansalaisena maailmassa
Saarna Auran kirkossa - 24 april MMV
Khra Torsti Äärelä
Minä, Martti, Antikristus ja paavi

Evankeliumi: Joh. 17: 6-10
Jeesus rukoili ja sanoi: »Minä olen ilmoittanut sinun nimesi niille ihmisille, jotka valitsit maailmasta ja annoit minulle. He olivat sinun, ja sinä uskoit heidät minulle. He ovat ottaneet omakseen sinun sanasi ja tietävät nyt, että kaikki, minkä olet minulle antanut, on tullut sinulta. Kaiken sen, minkä olet puhuttavakseni antanut, minä olen puhunut heille, ja he ovat ottaneet puheeni vastaan. Nyt he tietävät, että minä olen tullut sinun luotasi, ja uskovat, että sinä olet minut lähettänyt. Minä rukoilen heidän puolestaan. Maailman puolesta minä en rukoile, vaan niiden, jotka sinä olet minulle antanut, koska he kuuluvat sinulle. Kaikki, mikä on minun, on sinun, ja mikä on sinun, on minun, ja minun kirkkauteni on tullut julki heissä.»

Saarnateksti:
Room. 8: 9-11
Te ette elä oman luontonne vaan Hengen alaisina, jos kerran Jumalan Henki asuu teissä. Mutta se, jolla ei ole Kristuksen Henkeä, ei ole hänen omansa. Jos Kristus on teissä, teidän ruumiinne tosin on kuollut synnin vuoksi, mutta Henki luo elämää, koska teidät on tehty  vanhurskaiksi. Jos siis teissä asuu Jumalan Henki, hänen, joka herätti Jeesuksen kuolleista, niin hän, joka herätti Kristuksen kuolleista, on tekevä eläviksi myös teidän kuolevaiset ruumiinne teissä asuvan Henkensä voimalla.

Aloitus
Asenteet muuttuvat hitaasti, jos joskus ollenkaan. Meillä on  kotona sellainen taulu, jokaisen pappilan aarre, jossa on  herttaisen idyllinen kuva ensimmäisestä luterilaisesta pappilasta, luterilaisesta sanan varsinaisessa merkityksessä että se on itse Martin pappila, Martti Lutherin.

Kuvassa itse Martti soittaa luuttua, kolme lasta laulaa jotain isän säestyksellä, nuorin lapsi on äitinsä Katariinan sylissä, yksi lapsi, pikkupoika ei oikein vielä tiedä mitä tekisi. Pöydän ääressä Lutherin työtoveri Melanktooni nauttii jotain tinatuopista. Taulun äärellä on joskus hyvä pysähtyä ja miettiä menneitä ja tulevia, ja tietysti nykyisiä. Monissa kiperissä tilanteissa ja vaikkapa saarnantekoinspiraation ollessa kateissa tulee kysyttyä: ”Sano nyt Martti jotain vinkkiä,” tai ”Mitäs mieltä olet.” Ei ole Martti paljon pukissut, se on sanottava. Noh... Martin ajatuksia kyllä löytää paljon kun vain viitsii kirjoja availla...

Näinä päivinä kun uusi paavi Benediktus XVI,  kerran Joseph kardinaali  Ratzinger, on valittu tulee mieleen Martin suhtautuminen paaviin. Sille pikkupojalleen siinä taulussa Martti varmaan opetti ensimmäisinä asioina: ”Paavi on  antikristus”. Martti kun oli aivan mahdoton paavin vastustaja. Minä en mikään Martti tietysti ole, tai tavallaan jokainen luterilainen pappi sitä tavallaan kyllä on, ja jotain on 500 vuoden aikana kyllä tapahtunut, luterilaisen pappilan sisällä, ja luterilaisen papinkin pään sisällä. Nykyään ei pikkupojille opeteta ensimmäisenä: ”Paavi on antikristus”, vaan on luontevaa sanoa: ”Paavi on ihan kiva heppu”. Ja on varsin hauskaa kuulla pojan suusta, aina kun uuden paavin kuva lehdessä tai televisiossa välähtää ”Paijji”. Millainenhan sitten on tilanne 500 vuoden päästä? Liekö yksi yhteinen kirkko ja mitäs
muuta... Ans kattoo!

Menneisyys vaikuttaa tänään. Sen ohella, että tämän sunnuntain aihe on ”Taivaan kansalaisena maan päällä”, niin vietämme myös täällä Aurassa sotaveteraanien kirkkopyhää. Me nuoremmat emme ole nähneet sotaa omin silmin. Luemme siitä, kuulemme ja näemme tiedotusvälineistä. Meille sota on vuosilukuja, erilaisten syiden seuraus, vanhojen ihmisten kertomuksia. Sodan surun voi aistia vaikkapa sankarihaudoilla. Sen voi tuntea edelleenkin monien ihmisten puheesta. Tänään saamme kiittää Jumalaa, painaa päämme alas ja kiittää vapaudesta. Saamme muistaa surun ja pelon läpikäyneitä. Heitä, jotka menettivät henkensä, heistä, jotka sitoutuivat toivoon ja työhön silloin, kun matkatoveri näytti lopullisesti kadonneen - tai menehtyneen. Heistä, joiden toivo nousi kuoleman laaksosta tekemään työtä ja antamaan anteeksi.

HUTBA: Taivaan kansalaisena maan päällä
Uskoomme ja elämäntulkintaamme sisältyy ajatus sekä ajallisesta että iankaikkisesta todellisuudesta. Jumalan luomistyön perusteella on olemassa tämä maailma ja ajallinen elämä. Sen lisäksi, kaikkien Jumalan lupausten perusteella, on toteutuva myös taivas ja iankaikkinen elämä. Jos osaisimme aina elää rakkauden kaksoiskäskyn mukaisesti, olisi taivas jo täällä maailmassa. Mutta siihen emme kovin usein kykene, vaikkakin rakkauden kosketus on taivaan aavistus. Siksipä meidän elämä on taivaan kansalaisena olemista nimenomaan maailmassa, jossa Jumalan taivas ei vielä ole läsnä. Te ette elä oman luontonne vaan Hengen alaisina, jos kerran Jumalan Henki asuu teissä. Sellaista kristityn elämä Kristuksessa on; TAVALLAAN JO NYT MUTTEI KUITENKAAN VIELÄ! Ikään kuin asuisit hienossa talossa missä on paljon huonekaluja ja taulujakin, mutta et niitä näe etkä voi kosketella, mutta olet kuitenkin varma, että nuo asiat ovat olemassa.

Pettymysten ja vaikeuksien keskellä uskon ja rakkauden näkeminen voi toisinaan olla vaikeaa. Ne ovat meille kaikille kuitenkin tarjolla, usein pienin mutta sinänsä riittävin annoksin tai joskus valtavan huumaavana aaltona, jonka syleilystä ei haluaisi luopua. Ajallinen ja iankaikkinen, maa ja taivas, voivat koskettaa toisiaan välillä hyvinkin voimakkaasti. Olemme elämän pituisella matkalla, jonka varrella on mahdollista kokea aitoa uskoa ja aitoa rakkautta. Syvimmiltään ne ovat Jumalan lahjaa.

Uskomme on suuntautumista kohti tulevaa hyvää, jonka toteutumista jokainen taivaan kansalainen voi pitää varmana asiana. sen sinettinä ovat pääsiäisen tapahtumat, erityisesti Jeesuksen ylösnousemus kuolleista. Taivaan kansalaisena eläminen on luottamista Jumalan sanan lupauksiin. Ihminen tiedostaa olevansa armahdettu Jumalan edessä ja yhtälailla olevansa iankaikkisen elämän perijä. Elämän syvä perusmielekkyys löytyy näistä asioista.

Taivaan kansalaisena elämisen tulee merkitä myös asenteiden muuttumista toisiksi. Itsekkyyden on murruttava ja aidon auttamisen halun on noustava esiin. Uskon tulee näkyä rakkautena, joka ilmenee palvelemisena ja tarvittaessa myös uhrautumisena. Syntyy ymmärrys jakaa omastaan, antaa toiselle oman elämän optioista ja osakevoitoista. Tästä rakkaudesta saavat osansa myös vieraat ja muukalaiset, jopa viholliset. Ilman epäitsekästä ja itsensä uhraavaa rakkautta ei ole mitään Jumalan kansaa maailmassa.

Lopetus
Mutta pitääkö odottaa 500 vuotta ennen kuin mitään voi tapahtua? Ei tarvitse! Joka on lahjaksi saanut ja sen tajuaa, tajuaa myös sen että toisen ihmisen, lähimmäisen elämisen ja viime kädessä käyttäytymisen takana on aina selitys, syy miksi joku on sellainen kuin on... Martinkin käyttäytymisen ja paavi-vihan taustalla oli hyvä selitys. Tuon ajan paavit tekivät paljon kyseenalaisia tekoja, mutta ovat sen jälkeen paljolti ryhdistäytyneet. Eikä toisaalta pidä pitää Marttiakaan  minään jumalihmisenä, niin kuin eivät nykyisetkään ihmiset sitä ole, eivät paavit eivätkä pienempienkään pappiloiden asukkaat.

Mutta ei pidä odotella omaa viittäsataa vuottansa. Mutta jos siihen ei pysty, ja kun ei todella pystykään, niin eipä hätiä. Jumalan sanassa on tähänkin apu ja turva: Jos Kristus on teissä, teidän ruumiinne tosin on kuollut synnin vuoksi, mutta Henki luo elämää, koska teidät on tehty vanhurskaiksi. Jos siis teissä asuu Jumalan Henki, hänen, joka herätti Jeesuksen kuolleista, niin hän, joka herätti Kristuksen kuolleista, on tekevä eläviksi myös teidän kuolevaiset ruumiinne teissä asuvan Henkensä voimalla. AMEN.

Jälkiuunileipäpappi. 2. Sunnuntai pääsiäisestä – Hyvä paimen. 2. vsk.

II Sunnuntai pääsiäisestä - Misericordia domini

Hyvä paimen
Saarna Auran kirkossa 10 april MMV
Khra Torsti Äärelä
Jälkiuunileipäpappi

Evankeliumi  Joh. 21: 21-19
Kun he olivat syöneet, Jeesus sanoi Simon Pietarille: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?" "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun karitsoitani." Sitten hän kysyi toistamiseen: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko minua?" "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Kaitse minun lampaitani." Vielä kolmannen kerran Jeesus kysyi: "Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?" Pietari tuli surulliseksi siitä, että Jeesus kolmannen kerran kysyi häneltä: "Olenko minä sinulle rakas?", ja hän vastasi: "Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun lampaitani.” Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo."  Näin Jeesus ilmaisi, millaisella kuolemalla Pietari oli kirkastava Jumalaa. Sitten hän sanoi: "Seuraa minua."

Jokunen vuosi sitten tasavaltakuntamme ykköslehdessä oli erään vanhan sanapalvelijan nekrologi, muistokirjoitus. Kaiken muun ohella tuosta miehestä sanottiin: Hän piti rukiisia saarnoja. Mitä se tarkoittaa? Rukiisia saarnoja. Onkohan se jotenkin vanhanaikaista puhetta?

Onko olemassa myös ohraisia saarnoja, tai peräti pullapuheita? Ja onko nykyään, ajan hengestä juontuen myös pikaruoka-saarnaamista. Sitäkö on nykypäivän kirkkokansa vailla. Kun on sanottu pikaruokaketjuista, että sieltä tultaessa näkee jo toisen saman liikemerkin kadun toisessa päässä ja näin nälkä pysyisi loitolla vain kadun toiseen päähän asti. No käyväthän jotkut kahdesti päivässä jumalanpalveluksessakin...

Toisiko kuitenkin vanhan ajan rukiinen saarna kirkkokansalle hengellisiä vatsanväänteitä? Maku saattaisi olla vähän vanhakantainen, ja leuat voisivat rasittua sitä pureskellessa. Sellaistahan kunnon ruisleipä on, se täyttää hyvin pureskeltuna mahan, noin 20 leuanlonksua kappaletta kohden, ja kylläinen olo kestää pitkään. Ei vain kadun toiseen päähän, vaan ainakin vanhanaikaisen peninkulman verran.

Mutta ettemme pilkkaisi liian kohtuuttomasti mäkdonaldseja ja hesburgereita, sanotaan toki, että tuollaisen ketjuruokalan etu, tai hyve sinänsä on se, että tuotteet ovat tasalaatuisia. Joka paikassa saa varmasti samanlaisen annoksen, hinta on sama ja palvelu, jos ei nyt täydestä sydämestä ilolla lähtevää, niin ainakin reipasta ja nopeaa.

Onko kirkkomme ketjuravintolan tapainen jos voimme rinnastaa jumalanpalveluksen liiketuotteeksi? Helposti voi näet käydä niin, että saarnat, paikkakunnasta riippumatta, muistuttavat tosiaan.  Ja onko kirkosta, pyhäpäivän messusta, tullut ketjuravintolaan verrattava. Onko tuote alkanut yhdenmukaistua. Näinhän toki on aina ollut patenttivarman ehtoollisen suhteen.  Sakramenttina se on pätevä, jakoipa sen kuka tahansa. Luterilaiseen kirkkoon voi siis tässä mielessä tulla kuin ketjuravintolaan. Palvelu toimii, tuote on tasalaatuinen, sitä voi nauttia niin usein kuin se tuntuu tarpeelliselta, ja kaikista muista ravintoloista poiketen: talo tarjoaa aina.

Mutta rukiinen saarna! Mistä sen tunnistaa; tuon toisen ilmaisjakelussa olevan tuotteen. Päivän tekstiin liittyen: rukiisesta saarnasta kuuluu aina hyvän paimenen ääni, ja se pohjautuu aina ja vain Raamatun tekstiin. Miksi kirkko ei ole pikaruokapaikka...

Tuskinpa on toista kuvaa, joka kautta aikojen olisi ollut Kristuksen seurakunnalle rakkaampi kuin kuva meidän Herrastamme ja Vapahtajastamme hyvänä paimenena. Marttyyrikirkon kristittyjen jäljiltä jo löytyy heidän pakopaikkansa, Rooman katakombien seinämistä piirroksia paimenesta karitsa olallaan. Vainotut Kristuksen seuraajat tahtoivat itselleen ja toisilleen muistuttaa, että he olivat kuoleman uhatessakin uskollisen paimenen hoidossa. Ja kun ajattelee, miten lukemattomat taiteilijat sen jälkeen ovat innoittuneina kuvanneet samaa aihetta, tekisi mieli sanoa, että Jeesus jätti sittenkin maailmaan kuvan itsestään lausuessaan nuo sanat: ”Minä olen hyvä paimen.”

Päivän tekstin ydin on sanoissa: Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen. Olen aina kysynyt erään kysymyksen rippikoulun loppukertauksessa, loppukokeessa. Vastaukset tuohon kysymykseen ovat olleet moninaiset. Kysymys on ollut: ”Kuinka ihminen voi oppia tuntemaan Jumalan?” On vastattu kaikkea luonnon ihmettelystä linnunlauluun, kirkossakäyntiin ja muuhun sellaiseen. Puolinaisia vastauksia, hyvin harvassa juuri se yksinkertainen vastaus: Ainoastaan siten, että Jumala ensin ilmoittaa itsensä meille. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen. Ei liene väliä, kenelle sanat on osoitettu. Hyvän paimenen ääni: sinä se on, ihminen ei voi pelastaa itseään, eikä hän voi tulla tuntemaan Jumalaa ellei hän itse ole ensin ilmoittanut itseään.

Miksi on pidettävä kiinni juuri tuosta, ja vain tuosta. Myös siitä yksinkertaisesta syystä, että jos kuvittelemme tuntevamme Jumalan ilman hyvän paimenen ääntä, ei ole pitkä askel myöskään siihen, että ihminen voi tehdä muutakin. Että hän voi omin avuin, omasta kyvystään ja mahdollisuuksistaan tehdä hyvää.

Kaiken takana on uskonpuhdistuksen suuren isän Martti Lutherin keskeinen tapa ajatella: ”Ei pidä lisätä yhtään enempää kuin on tarpeen selittää jokin asia yksinkertaisimmalla tavalla.” Ei ole yksinkertaisempaa tapaa ajatella kuin että Jumala on jo pojassaan lähestynyt meitä ja valmistanut pelastuksen hänen kauttaan. Kaikki mitä hyväksemme tapahtuu on meistä riippumatonta.

Päivän sanomaan, hyvään paimeneen, syömiseen ja ruokkimiseen, liittyy myös keskeisesti se Johanneksen teksti jossa Jeesus kehottaa Pietaria ruokkimaan hänen karitsojaan. Kolme kertaa Jeesus kysyy Pietarilta rakastaako hän tätä, ja kolme kertaa hän myös saa kehotuksen.

»Ruoki minun karitsoitani.»
»Kaitse minun lampaitani.»
»Ruoki minun lampaitani.

Simon Pietari oli kohdannut uudestaan Jeesuksen samalla Gennesaretin järven rannalla, missä he olivat kohdanneet ensi kerran silloin, kun Pietari sai kutsun lähteä ihmisten kalastajaksi. Pietari oli välillä joutunut jo epätoivossaan kyselemään koko tuota kutsumustaan ja palannut takaisin entiseen ammattiinsa. Silloin tulee ylösnoussut Jeesus hänen luokseen. Pietari on hänen edessään, jota hän on väittänyt rakastavansa, seurannut, mutta jonka sitten koetuksen hetkellä — kieltänyt.

Sitten seuraa keskustelu jossa ylösnoussut Mestari käsittelee Pietaria ja saa tämän tuskastumaan. Joku voisi luonnehtia Jeesusta jopa varsin julmaksi sielunhoitajaksi. Rantahiilloksella kolmasti tehty kysymys oli varmasti kipeä muistutus eräästä toisesta hiilivalkeasta, jolla opetuslapsen uskollisuus mestariinsa oli kolmasti horjunut.

Eikö meidän käy jopa Pietaria sääliksi. Hän muistaa suuret sanansa ja niin surkean lankeemuksensa. Jeesus näkee tämän. Särjettyä sydäntä hän ei kuitenkaan muserra, hän ei enempää kosketa tuota kipeää kohtaa. Pietarin synti on annettu anteeksi. Nöyryytetty on saanut armon

Pietarin sydämen rakkaus kuuluu nyt Jeesukselle täydemmin kuin milloinkaan ennen. Viimein hän tajuaa Vapahtajan tarkoituksen. Mestari ei sittenkään ollut tullut häntä nöyrryttämään, vaan nostamaan ja rohkaisemaan. Enemmän kuin kaikki Pietarin vakuuttelut merkitsi tuolla hetkellä se, että Jeesus kaikesta huolimatta tahtoi ottaa vastaan hänen rakkautensa, jonka hän oli tahrannut lankeemuksellaan.

”Rakastatko minua?” Jos rakastat, silloin on sinun aika käydä työhön! ”Ruoki minun karitsoitani.” ”Kaitse minun lampaitani.” Tehtävä on suuri ja vaativa. Mutta Pietarin heikkous ei ole enää esteenä, sillä hänen koeteltu ja nöyrtynyt rakkautensa tekee Simonista jälleen Pietarin, avaa uudet mahdollisuudet ylösnousseen seuraamiseen palvelevan ja kärsivän rakkauden askelissa.

Tähän kohtaamiseen täytyy meidän kaikkien joutua Vapahtajamme kanssa, ennen kuin meistä tulee hänelle soveliaita, joille hän voi uskoa tehtäviä. Yksikään Jeesuksen opetuslapsi välty tuolta samalta kysymykseltä. Ennemmin tai myöhemmin olemme kaikki samalla hiilivalkealla, ja meidän on vastattava kysymykseen. Kysymyksen väistäminen merkitsisi jo kieltämistä. Pietarin koulu on meidän jokaisen käytävä kypsyäksemme hänen seuraajikseen.

Eikö meidän ole käynyt Pietarin tavoin? Joskus ei osoittaudu koetuksissa kestäväksi. Tunnemmeko tästä tuskaa tunnustettava suoraan: Sinä, Herra, tiedät kaikki; tiedät, etten ole sinua rakastanut. Melkein kaikki todistaa sitä. Tiedät, mikä kurja raukka minä olen. Sinä itse olet vääjäämätön todistaja siihen. Mutta kenenkä luokse minä menisin, sinä yksi rakastat tällaistakin. Sinä näet, etten sittenkään voi elää ilman sinua, tiedät, että olet minulle rakas.

Jeesus tulee yhä meidän luoksemme. Hän rakastaa meitä yhä, kaikesta huolimatta. Hän tulee auttamaan meitä uudestaan tielle, rakkauden tielle. Hän tulee antamaan meille rakkauden, jota hän kysyy. Rakkaus perustuu anteeksiantamukseen. Joka on saanut paljon anteeksi, hänelle on kyky rakastaa paljon. ”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.”

Ihminen ei siis tee uskonratkaisua. Jos näin väitetään on kirkkomme silloin jotain muuta kuin luterilainen. Silloin sanapalvelija tarjoilee rukiisen, yksinkertaisen ravinnon sijasta jotain helposti pureksittavaa. Vaalea leipää jauhelihapihvillä maistuvan kastikkeen kera. Se kyllä maistuu hyvältä, on helppo pureskella, mutta kohta sinun on jälleen nälkä. Ehkä jaksat seuraavalle pikaruoka-asemalle. Ja pitää aina muistaa, että pikaruoka lihottaa, hengellinen pikaruoka pöhöttää hengellisesti.

On siis julistettava sanomaa Hyvästä Paimenesta ja hänen opistaan. Siitä tunnetaan hyvän paimenen ääni. Kukaan ei voi julistaa hyvän paimenen sanomaa ellei hyvä ole ensin puhutellut häntä.

Palkkarengin ääni ei kanna kauas, leipäpappi syö itse omat eväänsä ja jää nälkäiseksi, mutta jälkiuunileipäpappi syöttää hyvän paimenen rukiista leipää. Siinä jälleen yksi vaikeasti ymmärrettävä asia, vaikea siksi, että se on niin yksinkertainen. AMEN.

Aasin ja Augustuksen taakse. Jouluaamu - Teille on syntynyt Vapahtaja. 2.vsk.

Jouluaamu
Teille on syntynyt Vapahtaja
25 dec MMIV Saarna Auran kirkossa
Khra Torsti Äärelä
Aasin ja Augustuksen taakse

Evankeliumi: Luuk. 2: 1–20

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa. Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa. Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: »Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.» Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:
– Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.

Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: »Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti.» He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä. Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu.

Aloitus. Karu totuus pöytään
Kysymys jouluevankeliumin historiallisuudesta nousee esiin joka vuosi. Lopulta kuitenkin joku asiantuntija ison päivälehden tai vaikkapa aamu-television lähetyksessä tekee asian vaarattomaksi selittämällä sen olemuksen. Tosiasia on, että raamatuntutkimuksen jälkeen tekstistä ei paljoa jää jäljelle; varmat faktat ovat aasin ja Augustuksen tasolla. Jos kriittinen raamatuntutkimus olisi väline jolla raamatun ja sen sisällön arvovalta haluttaisiin tehdä tyhjäksi olisi jouluevankeliumi paras välinen tällaiseen reposteluun. Antiikin monitoimimiehen ja matemaatikon Arkhimedeen sana: ”Antakaa minulle kiinteä piste, niin minä vipuan maan paikaltaan!,” olisi käynyt tässä toteen. Esimerkit ovat murskaavia: Luukas esittää, että Jeesuksen syntymän aikoihin,

1) suoritettiin veroluettelon kirjoittaminen, 2) häikäilemätön Herodes Suuri, mm. yhden veljensä, poikansa ja vaimonsa tapattanut hirmuhallitsija oli ”Juudean kuningas,” ja että 3) roomalainen Quirinius oli Syyrian maaherrana.

Tähän kuvaan ei sitten sovi se, että yleensä pienissäkin asioissa luotettavan juutalaisen historioitsijan Josefuksen mukaan tuo Quirinius tuli Syyrian maaherraksi vasta vuonna 6 ajanlaskumme mukaan, jolloin siis Herodes Suuri olisi ollut haudassa lähes 10 vuotta. Tuo historioitsija mainitsee myös, että Juudean asukkaat pantiin verolle noin vuosina 6-7 ajanlaskumme mukaan, samalla kun Herodes Suuren kelvoton poika Arkelaos pantin viralta. Yksi mahdollisuus on, että tuo Quirinius järjesteli veroasioita jo aiemmassa virassaan. Toinen mahdollisuus on, että Luukas sekoittaa kaksi eri tapahtumaa — tietämättään tai tarkoituksellisesti — halutessaan osoittaa tuolle Teofilokselle evankeliumin luotettavuuden.

Tuossapa sitä kiinteätä pistettä kerrakseen sitä etsivälle! Voitaisiin siis kysyä, jos yksi asia ei pidä paikkaansa, niin mihin voidaan enää uskoa?

Mutta palataanpa vielä siihen kiinteään pisteeseen. Aikoinaan kesti melkoisen kauan sen havaitseminen, ettei luonnontieteiden havaintoihin perustuvien näkökohtien hyväksyminen ja siitä aiheutunut maailmankuvamme muutos, maa ei ollutkaan litteä ja se kiersi aurinkoa, merkinnytkään Raamatun murenemista ja kristillisen uskon vararikkoa. Tähän päivään olisi ollut riittävästi aikaa totutella siihen, etteivät läheskään kaikki Raamatun kertomukset ehkä vastaa historiallista todellisuutta. Joskus kaikkien on aika tehdä siitä johtopäätökset. Leveän tien aika päättyy joskus muiltakin kuin raamatuntutkijoilta. Kysymyksiin tulee vastata rehellisesti, kävi miten kävi. Eikä tässä suuria ennustajan lahjoja tarvita, jos sanotaan: Ei käy kuinkaan! Ei yhtikäs kuinkaan! Tie tosin kapenee, kuten aikoinaan luonnontieteiden puolella kävi; mutta tuolla tiellä voi edelleen kulkea; ja kaiken lisäksi se on suorempi.

Olennainen
Niin! Kuinka tästä jatkamme? Jouluevankeliumi on pitkälti Jeesuksen inhimillisen puolen arviointia. Suurmies tarvitsi hienot puitteet elämälleen, ja jouluevankeliumin yksityiskohdat palvelevat tätä pyrkimystä. Suomen kirkossa olemme saaneet nähdä ensimmäisen suuren opettajamme Paavalin kunnianpalautuksen. Hän ei ole enää naistenvihaaja eikä muutenkaan ole niin kielteinen henkilö; enää... Paavalin jouluevankeliumi on matka aasin ja Augustuksen taakse. Se on kappale alkuperäisintä Jeesus-uskoa:

”Tehän tunnette Herramme Jeesuksen Kristuksen armon: hän oli rikas mutta tuli köyhäksi teidän vuoksenne, jotta rikastuisitte hänen köyhyydestään. (2. Kor. 8:9)”

Tuo toisen korinttilaiskirjeen katkelma auttaa meitä suhteuttamaan jouluevankeliumien kertomuksen muuhun Jeesusta koskevaan tietoon. Ylösnousemususko selittää lopulta myös joulukertomuksen syntymisen. Pääsiäistä voi verrata aurinkoon, joulu on kuin kuu. Jos valon lähde sammuu, muuttuu jälkimmäinen pimeäksi, mutta edellisen loistaessa kirkkaana, riittää jälkimmäisellekin lainavaloa heijastettavaksi. Kaikki tapahtumat avautuvat siis pääsiäisestä käsin, jouluaamu katsoo Golgatan ristille ja tyhjään hautaan.

Jos Jeesuksella oli poikkeuksellinen tietoisuus Jumalasta, niin Paavali oli syvällisesti tietoinen siitä, että Jeesus Kristus oi ehdottoman ainutlaatuinen. Jos hän olisi pelkästään hyvin viisas mies, vaikkapa antiikin Sokrates, muslimien Muhammedin kaltainen ”profeetta” tai Buddhan kaltainen ”valaistunut”, hän ei missään tapauksessa olisi se mikä on. Hän on ainoa välittäjä Jumalan ja ihmiskunnan välillä. Luukkaan jouluevankeliumissa pitäytymisessä on kyse siitä, että lähestymme joulun sanomaa pelkästään historiallisena tosiasiana, haluamme tuntea Jeesuksen vain inhimillisen luonnon kautta.

Jouluevankeliumin sisältö voidaan tiivistää siinä enkelien lausumiin sanoihin: ”Älkää pelätkö”. Samat sanat lausuu ylösnoussut Jeesus Kristus pääsiäisen jälkeen. Juuri tänään koko maailma tarvitsee noita sanoja enemmän kuin milloinkaan. Uusia pelon aiheita on. Mitä maailma sai kylmän sodan ja kommunismin kukistumisen myötä, uusia pelonaiheita. Mitä suomalaiset saivat pysähtyneisyyden ajan päättymisen jälkeen; uudenlaisen tyhjiön ja arvottomuuden tunteen. Kuka lopulta pitää käsissään maailman kohtaloa?

Kaikkien ihmisten omatunto tarvitsee kasvaakseen varmuutta, että on olemassa joku, joka pitelee käsissään tämän ajallisen maailman kohtaloa; joku jolla on hallussaan kuoleman ja tuonelan avaimet; joku joka on ihmisen historian A ja O, niin yksilön kuin yhteisenkin historian. Jumala voi yksin antaa perimmäisen vakuutuksen sanomalla: ”Älkää pelätkö!”

Loppulauselma
Joulu on Jumalan vastaus kaikkeen siihen mitä tämä maailma kovimmillaan on. Siihen, että tässä maailmassa on pahaa, väkivaltaa, eriarvoisuutta, kovuutta... itkua, sairautta, kyyneleitä, petosta... kaikkea sitä mitä perinteisissä saarnoissa joskus nuhdellen tuodaan esiin... Tällaista tuskan ja kärsimisen luetteloa voisi jatkaa loputtomasti... sinä itse voit ajatella niitä tuskia ja epäoikeudenmukaisuuksia, joita olet kokenut, niitä vääryyksiä, joiden kohteeksi olet joutunut tai myös sitä pahuutta, jonka koet itsessäsi ja jota sitten kenties olet murehtinut tuntien syyllisyytesi.  Tällaisena luettelona tämä saarna olisi loputon... Mutta sen vastapainoksi on myös joulun saarna tyhjentymätön; Älkää pelätkö! "Teille on syntynyt Vapahtaja!" Se on auttaja, pelastaja!  Kristus, Herra! Entinen saa kadota, sillä uusi on tullut tilalle! Näin raskas kuorma muuttuu kevyeksi kantamukseksi.

Niinpä emme enää arvioi joulua pelkästään inhimilliseltä kannalta. Vaikka olisimmekin ennen tunteneet Kristuksen pelkästään inhimilliseltä kannalta, emme enää tunne. Kysymyksiin kannattaa aina vasta rehellisesti, mitä yksinkertaisempi vastaus on sitä enemmän siinä on todennäköisesti myös oikeaa. AMEN.