Ratnakar, minä ja Isä Meidän-rukous — 5. Sunnuntai pääsiäisestä. ROGATE - Rukoilkaa. 2. vsk.

Ratnakar, minä ja Isä Meidän-rukous
5. Sunnuntai pääsiäisestä
ROGATE - Rukoilkaa
Saarna 27 april  mmxiii
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Grande omelia omelia

Evankeliumi:  Matt. 6: 5–13
Jeesus opetti ja sanoi:
»Kun rukoilette, älkää tehkö sitä tekopyhien tavoin. He asettuvat mielellään synagogiin ja kadunkulmiin rukoilemaan, jotta olisivat ihmisten näkyvissä. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.  Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun vain latelevat sanoja. Älkää ruvetko heidän kaltaisikseen. Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään. Rukoilkaa te siis näin:

– Isä meidän, joka olet taivaissa!
Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
Tulkoon sinun valtakuntasi.
Tapahtukoon sinun tahtosi,
myös maan päällä niin kuin taivaassa.
Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme.
Ja anna meille velkamme anteeksi,
niin kuin mekin annamme anteeksi niille,
jotka ovat meille velassa.
Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen,
vaan päästä meidät pahasta.»

 I Brahman,  Krisha  ja  Narada
Intian  toinen  kansalliseepos,  Ramajana,  alkaa  kertomuksella  kirjurista  ja  siitä  kuinka  hänestä  tuli  tuon  eepoksen  kirjoittaja.  Ja  se  onkin  merkillinen  juttu.

Kaksi  intialaista  taivasmaailmojen  asukkia,  ylijumla  Brahman  ja   tietäjä  Narada  matkasivat  kerran  maita  ja  mantuja  ihmisen  hahmossa.  Sitten  heitä  vastaan  tuli  maantierosvo  nimeltään  Ratnakar.  Ja  tietysti  Ratnakar  ryhtyi  oitis  harjoittamaan  ammattiaan,  tai  ainakin  yritti  sitä.  Hän  tuli  rautatanko  ojossa  kohti  matkamiehiä  mutta  tällä  kertaa  homma  ei  mennytkään  ihan  suunnitelmien  mukaan.  Jumalallisilla  voimillaan  matkamiehet  estivät  Ratnakarin  aikeet.  Ratnakarin  rautatanko  jäi  ilmaan  eikä  maantierosvo  saanut  sitä  liikkumaan  vaikka  kuinka  yritti.  Intiassa  väitetään  tänäkin  päivänä  että  eräässä  paikassa  leijuu  ilmassa  rautatanko  joka  uhmaa  siellä  vuosituhansia  ja  sääoloja. Ja jos hurskas hindu jotain tänään vannoakseen niin sen hän vannoo kautta Ratnakarin rautakangen.

Lopulta  mahtavien  miesten  edessä  pahainen  roisto  osoitti  katumustaan  ja  sai  jumalilta  tehtävän  osoittaa  katumusta.  Hän  sai  rukouksen,  mantran,  jota  hänen  tulisi  alati  hokea.  Ja  niin  tapahtui. Kului  vuosia,  vuosikymmeniä,  kenties  pitempiäkin  aikoja.  Sitten  tuttu  kaksikko  tuli  jälleen  samoille  seuduille.  Paikalla  kasvoi  nyt  metsää  ja  jostain  kaukaa  kuului  hiljaisella  äänellä  tuttu  rukous

Metsästä  löytyi  iso  termiittikeko  jossa  oli  enää  jäljellä  kasa  luita  ja  nahkaa.  Nuo  luut  liikkuivat  hiljakseen  ja  vieno  ääni  lähti  niistä.  Ratnakar  oli  pääsemästä  päästyään  hokenut  tuota  rukousta.  Nyt  oli  hänen  katumus-  ja  valmistautumisaikansa  tullut  päätökseen.  Hän  oli  arvollinen  tulemaan  suureksi  kirjuriksi  ja  hän  sai  uuden  nimen  ja  tehtävän;  tarkkailla  maailman  menoa,  tärkeitä  asioita  ja  kirjata  ne  ylös.  Ja  niin  tapahtui.

II  Suurin  taistelu. 
Niin...  Joskus  on  aivan  paikallaan  tarkastella  asioita  hieman
Muiden  uskontojen  taruaarteiden  valossa.  Äskeinen  tarinamme
voi  nimittäin  kyllä  opettaa  meille  jotain.  Ainakin  sen,  että
muuallakin  rukoillaan  ja  että  hellittämätön  rukous  kantaa
hedelmää.  Ehkä  vielä  jotain  muutakin...

Isä  Meidän-rukous  sisältää  sarjan  pyyntöjä.  Se  on  samaan aikaan  myös  uskontunnustus  ja  osoitus  erään  miehen  hyvin  syvällisestä  jumalakäsityksestä.  Miehestä  joka  saattoi  väittää  että  Jumala  antaa  todellakin  auringon  paistaa  niin  hyville  kuin  pahoillekin.  Usko  lopunajan  tapahtumiin,  ja  sen  myötä  oikeu-denmukaisen  maailmanjärjestyksen  toteu-tumiseen  ajan  rajan  tuolla  puolen  ei  ole  toteutunut.  Olemme  nähneet,  että  hurskaan  käy  kuten  jumalattomankin.  Ratkaisu  viipyy  ja  viipyy.  Ja  mies  Herran  rukouksen  takana  sanoi  mahtavassa  Jumalatietoisuudessaan:  Hän  antaa  aurinkonsa  nousta  niin  hyville  kuin  pahoille  ja  lähettää  sateen  niin  hurskaille  kuin  jumalattomille...

Kun  puhumme  oikeudenmukaisesta  maailmanjärjestyksestä  ja  Isä  meidän-rukouksesta  niin  se  pyyntö  joka  meitä  silloin  puhuttelee  on  tuo  neljäs  pyyntö:  ” Anna  meille  tänä  päivänä  jokapäiväinen  leipämme.”  Voisi  kuvitella  kristityn  lähetystyöntekijän  näinä  päivinä  hieman  hankalaankin  tilanteeseen  jossain  itämailla  kun  riisin  hinta  lähtee  pilviliitoon  ja  perheen  ruokakuppi  jää  viikko  viikolta  vajaammaksi.

Mitä  siinä  tilanteessa  pitäisi  opettaa;  sitäkö  että  tarvitaan  hellittämätöntä  uskoa  ja  sinnikästä  otetta  rukouselämässä.  Jos  ollaan  Intiassa  niin  ehkä  esimerkki  tuosta  alussa  mainitsemastamme  Ratnakar-maantierosvosta  voisi  auttaa,  ainakin  vähäksi  aikaa.

Olo  voi  olla  hiukan  skitsofreeninen  jos  takaraivossa  on  tiedossa  seuraava  totuus:  ”Jos  pitää  asettaa  etusijalle  maailman  polttomoottorit  ja  kaksi  ja  puoli  miljardia  nälkäistä  suuta  niin  voiton  vie  nykyoletuksilla  tietystikin  polttomoottorit.  Että  se  siitä  biopolttoainehuumasta!

Isä  meidän-rukous  tarvitsee  aina  selityksen.  Jokainen  uusi  maailmanaika  kaipaa  sitä.  Näkökulman  tulisi  vihdoin  laajeta,  laajeta  monessakin  suhteessa.  Meillä  ei  ole  oikeutta  sinänsä  kajota  Herran  rukouksen  sanamuotoon  mutta  todellakin  sen  tulkintaan  voimme  jotain  sanoakin.  Voimme  miettiä  mitä  se  jokapäiväinen  leipämme  on  vaikkapa  kohtuullisemman  ja  yksinkertaisemman  elämäntavan  näkökulmasta.

Vaatimus  kohtuullisemmasta  elämäntavasta  voi  edellyttää  sotaa,  tai  ainakin  suurta  taistelua.  Se,  että  ihminen  on  täysin  epäonnistunut  Jumalan  tilanhoitajana  laitaa  meidät  aivan  uuden  tilanteen  eteen.  Se  suuri  sota  johon  ihmiskunta  joutuu,  se  suurin  taistelu  joka  on  edessä,  on  sota  yhdellä  rintamalla.  Ja  tuossa  sodassa  on  mukana  koko  ihmiskunta,  jokainen  ihminen.  Se  sodan  nimi  on  selviämistaistelu,  ja  se  voitetaan  vain  täydellisellä  asenteenmuutoksella.  Vasta  sen  jälkeen  meillä  on  mahdollisuuksia  siihen  että  kaikki  saavat  jokapäiväisen  leipämme.  Se  olisi  toki  mahdollista  jo  tänäänkin  mutta  mistä  se  suuri  asenteenmuutos  lähtisi  liikkeelle?

III  Isä  meidän- rukouksen  voima
Mitä  voimme  enää  sanoa  kaikkien  näiden  mietelmiemme  jälkeen?  Onko  enää  mitään  mieltä  rukoilla?  Se,  että  maailmassa  vallitsee  niin  epäoikeudenmukainen  järjestys  on  merkki  kahdesta  asiasta.

Ensiksikin:  maailmanhistoria  ei  ole  vielä  päätöksessään.  Jeesuksen  Kristuksen  kirkon  tehtävänä  on  viedä  maailmanhis-toria  päätökseen.  Kaikkia  kansoja  ei  ole  vielä  tehty  hänen  opetuslapsikseen.  Useimmat  kansat  on  kylläkin  saatu  noudattamaan  länsimaista  elämäntapaa,  tai  ainakin  ihailemaan  sitä.  Nyt  olisi  hyvä  tilaisuus  osoittaa  sen  kestämättömyys.

Toiseksi:  Jeesuksen  opetusten  sisäistämisessä  on  vielä  kaikilla  todella  paljon  tekemistä.  Maailman  tila  kaipaa  enemmän  ihmisiä  jotka  ovat  käyneet  läpi  sisäisen  parannuksen  ja  mielenmuutok-sen.  Evankeliumi  Jeesuksesta  on  vietävä  kaikille  jotta  hän  voisi  puhua  kaikille  sanassaan,  sanassaan  josta  ylevimpänä  esimerkkinä  on  hänen  antamansa  rukous.  Se  on  ase  jolla  suurin  taistelu  tullaan  voittamaan.

Emme  saa  vaipua  epätoivoon  tai  kummallisiin  luuloihin.  Se  että  ympäristöasiat  ovat  jääneet  kristillisessä  julistuksessa  niin  varjoon  on  kristillisen  kirkon  vertaansa  vailla  oleva  ympäristörikos,  rikos  joka  on  tehty  asenteellisella  tasolla.  Välillä  tulee  sellainen  olo  että  on  melkein  myötäiltävä  erästä  nuoren  seurakunnan  laulua  sanoilla:  ”Nyt  kiitos  Herralle  bensasta,  kaiken  antaa  meille  hän  armosta. Kun  taivaaseen  kerran  saavutaan  ei  rälläys  lopu  milloinkaan.”

Jokapäiväiseen  leipään  kuuluu  niin  paljon.  Neljäs  pyyntö  on  velvoittava,  se  on  todellakin  meitä  ihmisiä  velvoittava.  Kun  tunnustamme  että  Jumala  antaa  jokapäiväisen  leipämme  niin  ei  sen  tulisi  jäädä  siihen.  Joudumme  elämään  tosiasioiden  kanssa.  Leipää  ja  luonnonvaroja  on  tietty  määrä,  ja  ihmisiä  on  tietty  määrä.  Ja  se,  että  kaiken  suhteen  vallitsee  epäoikeuden-mukainen  järjestys  on  merkki  siitä  että  maailma  on  synninalaisessa  tilassa.

Tällaisessa  maailmassa  elävä  ihminen  etsii  vastausta  Jumalta  mutta  ei  sitä  niin  helposti  saa.  Hän  ei  saa  mielenrauhaa,  hän  kärsii  masennuksesta  eikä  hänen  ihmissuhteensa  ole  pohjimmiltaan  kunnossa.  Hän  kärsii  kuolemanpelosta  ja  yrittää  jättää  jälkeensä  merkkejä  itsestään  ikään  kuin  vakuuttelemalla  ja  yrittäen  tehdä  asian  vaarattomaksi.

Herran  rukous  kumpusi  kerran  sellaisen  miehen  suusta  joka  eli  Vanhan  testamentin  maailmassa.  Tuossa  maailmassa  mielikuva  kuolemasta  oli  liukuva  eikä  se  suoranaisesti  tarkoita  kuolemaa  elämän  päättymisen  merkityksessä,  kuolemalla  kuolemisessa.  Kuolema  voi  ulottaa  lonkeronsa  myös  elämän  alueelle.  Kaikkialla  missä  ihminen  on  kadottanut  yhteyden  Jumalaansa,  itseensä  ja  lähimmäisiinsä,  hän  on  jo  oikeastaan  siirtynyt  kuoleman  valtapiiriin.  Vanhatestamentillisessa  maailmassa  elämää  on  vain  siellä,  missä  nuo  ihmiselämän  kolme  peruslähtökohtaa  —  suhde  Jumalaan  —  rauha  itsensä  kanssa  ja  toimivat  suhteet  kanssaihmisiin  ovat  kunnossa. Siinä kaunistelemattomassa  pessimismissä  johon  joudumme  kun  katselemme  maailman  tilaa  on  ehkä  lopulta  hänen  ratkaisu.

Mikä  elämässä  on  totta,  se  on  hyväksyttävä,  koska  ihminen  ei  voi  asioita  muuttaa.  Tällaisessa  tilanteessa  ei  enää  voi  heittäytyä  sen  toivon  varaan,  että  Jumala  aikojen  lopulla  korjaa  vääryydet  ja  asettaa  asiat  kohdalleen.  Jos  elämme  ja  ajattelemme  näin  olemme  ja  toimimme  kieltämättä  kuin  maantierosvo  Ratnakar.  Menemme  ja  ryöstämme  minkä  irti  saamme,  käymme  sen  kimppuun  jonka  vain  kiinni  saamme.  Totisesti  tällainen  ihminen  ansaitseekin  saman  tehtävän  kuin  Ratnakar  sai;  katua  ja  rukoilla.

Kertomus  Ratnakarista  kuvaa  jotain  syvää  ja  peri-inhimillistä.  Ihmisen  ikuista  kaipuuta  Luojansa  luokse.  Rukous  on  Jumalan  suuri  lahja  meille  ja  Isä  meidän- rukous  aivan  erityisesti.  Emme  enää  lähesty  kaukaista  ja  arvaamatonta  olentoa.  Saamme  lähestyä  Jumalaa  niin  kuin  rakkaat  lapset  lähestyvät  rakastavaa  isäänsä.  Kun  rukoilemme  Herran  rukouksen  sanoilla  jätämme  kaiken  hänen  haltuunsa,  mutta  saamme  samalla  myös  tehtävän.

Kun  kerran  olemme  sotkeneet  tähän  juttuun  mukaan  jo  kaukaisen  kansan  kansalliseepoksen  kertomuksen  Ratnakar-  nimisestä  maantierosvosta  niin  katsomme  vielä  lopuksi  mitä  Martilla  on  tähän  sanottavaa.  Ja  kyllähän  Martilla  aina  sanottavaa  on.

Luemme  Isosta  katekismuksesta  seuraavat  sanat  juuri  Isä  Meidän-  rukouksen  neljännen  pyynnön  selityksestä:  ”Mikä  kiusa  on  tätä  nykyä  maailmassa  yksin  väärästä  rahasta,  jopa  julkisessa  liiketoiminnassa,  kaupanteossa  ja  töissä  ilmenevästä  jokapäiväisestä  rasituksesta  ja  juonittelusta  ihmisten  taholta,  jotka  mielin  määrin  sortavat  köyhää  kansaa  ryöstäen  sen  suusta  jokapäiväisen  leivän.  Tätä  meidän  tosin  pitää  sietää,  mutta  nuo  pitäkööt  varansa,  etteivät  menetä  yleistä  arvonantoa;  kavahtakoot  myös,  ettei  tämä  Isä  meidän-  rukouksen  vähäinen  kohta  käänny  heitä  vastaan.  AMEN.

Raamattu paimenen käsissä 2. sunnuntai pääsiäisestä MISERICORDIA DOMINI - Hyvä paimen. Epistolasaarna. 2. vsk.

Raamattu paimenen käsissä
2.  sunnuntai pääsiäisestä
MISERICORDIA DOMINI - Hyvä paimen
Saarna 06 april mmxiii
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Omelia DOCG
Epistolasaarna

Evankeliumi: Joh. 21: 15-19 
Kun he olivat syöneet, Jeesus sanoi Simon Pietarille: »Simon, Johanneksen poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?» »Rakastan, Herra», Pietari vastasi, »sinä tiedät, että olet minulle rakas.» Jeesus sanoi: »Ruoki minun karitsoitani.» Sitten hän kysyi toistamiseen: »Simon, Johanneksen poika, rakastatko minua?» »Rakastan, Herra», Pietari vastasi, »sinä tiedät, että olet minulle rakas.» Jeesus sanoi: »Kaitse minun lampaitani.» Vielä kolmannen kerran Jeesus kysyi: »Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?» Pietari tuli surulliseksi siitä, että Jeesus kolmannen kerran kysyi häneltä: »Olenko minä sinulle rakas?», ja hän vastasi: »Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas.» Jeesus sanoi: »Ruoki minun lampaitani. Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo.»   Näin Jeesus ilmaisi, millaisella kuolemalla Pietari oli kirkastava Jumalaa. Sitten hän sanoi: »Seuraa minua.»

Saarnateksti: 1. Piet. 5: 1–4
Seuraavan kehotuksen minä osoitan niille, jotka teidän joukossanne ovat vanhimman asemassa – minä, joka itsekin olen vanhin ja Kristuksen kärsimysten todistaja sekä myös osallinen siitä kirkkaudesta, joka on ilmestyvä: Kaitkaa sitä laumaa, jonka Jumala on teille uskonut, älkää pakosta, vaan vapaaehtoisesti, Jumalan tahdon mukaan, älkää myöskään alhaisesta voitonhimosta, vaan sydämenne halusta. Älkää herroina vallitko niitä, jotka teidän osallenne ovat tulleet, vaan olkaa laumanne esikuvana. Silloin te ylimmän paimenen ilmestyessä saatte kirkkauden seppeleen, joka ei kuihdu.


I Ovatko puut Jumalan sormia?
Mikähän mahtaakaan olla maailman ei-tunnetuin kirja? Kiinalaisen näkökulmasta se voisi olla vaikka Lao Tsen Keskusteluja. Onhan noita olympiahuumassa eläviä Han-kansan perillisiä, miljardi ja neljännes päälle. Kiinat vanhat uskonnot nostavat päätänsä siinä dynastianvaihdoksen sekasorrossa, joka Kiinassa tänä päivänä vallitsee. Uudelta hallitsijasuvultahan voi viedä Kiinassa jopa 200 vuotta aikaa vakiinnuttaa olot ja saada valtakunta rauhalliseksi. Länsimaisen näkökulmasta ei-tunnetuin kirja on varmastikin Raamattu, vaikkakin se ei-tunnettavuudessaan on paljon siteerattu.

Lauri Viita, mies, josta on sanottu, että hän oli suomen kielen paras käyttäjä, mitä koskaan on ollut, kiinnitti huomiota tähän Raamatun siteeraamiseen eräässä runossaan. Tuossa satiirisessa, kirkkoa ja sen pappeja arvostelevassa runossa vanha rovasti ja Erkkilän isäntä ovat varsin kosteissa tunnelmissa hevosajelulla. Rovasti innostuu välillä hyvin runolliseksi. Hän puhuu puista, että puut ovat kuin Jumalan sormia. Erkkilän isäntä ei varmasti Raamattuaan usein avannut, mutta kelvoton rovasti saa tuolla noin vain ilmaan heitetyllä lausahduksellaan Erkkilän isännän vakuuttuneeksi jostain. Ai että mistä? No siitäpä tietysti, että Raamattu sisältää lauseen ”puut ovat kuin Jumalan sormia”.

Niin. Raamatussahan ei tuollaista lausetta ole, ja onkin sanottu, että niistä ihmisten mukamasten ilmoille päästämistä Raamatun lauseista, jotka eivät sisälly Raamattuun, saisi kasaan varmasti kaksi tai kolme Raamattua ja yli jäisi varmastikin leikepöydälle tavaraa vaikka kuinka paljon.

Raamattuhan on hyvin räjähdysherkkää kamaa. Kerran eräässä kokouksessa, jossa oli koolla paljon pappeja, tuskailtiin sitä, miksi raamatuntulkinta ja soveltaminen on niin vaikea asia. Eräs kaveri avasi suunsa ja lausui ääneen mitä ilmeisimmän totuuden. Porukka oli hyvin vaikeana sen jälkeen. Yksi pappi poistui koko pappien kokoontumisesta syvästi loukkaantuneena. Muut yrittivät paeta vertauskuvallisesti pöydän alle. Valtava sula lyijymassa valui heidän päälaelleen ja hartioilleen. Oltiin yhdenlaisen totuuden edessä, ei ehkä viimeisen tuomion, mutta ainakin eräänlaisen alustavan lopullisen johtopäätöksen partailla. – Mitä se kaveri oli sanonut, joka tämän kaiken sai aikaan? Se ei ollut mitenkään monisanaista. Hyvin koruton toteamus kaikkinensa: ”Turha tässä on urputtaa ja vaikeroida. Itseään ne saavat papit syyttää, kun opettivat kansan lukemaan.”

Mitä tällä alkupaarustuksella sitten muka voisi olla tekemistä päivän aiheen ja evankeliumin ja erityisesti saarnatekstimme kanssa? Tänään pitäisi puhua paimenesta ja perätikkin vielä hyvästä paimenesta. Vahinko on tapahtunut. Kaikki saavat lukea Raamattua, kaikki lukutaitoiset. Ja nyt aivan erityisesti nouseekin esille se, miten sitä seurakunnissa luetaan, miten sitä opetetaan, Raamattuhan on sillä tavalla kristillisen elämämme keskiössä, että sen sisällön ja tulkinnan mukana elää tai kaatuu koko kristillinen oppimme.

II Vastahakoisena paimentamaan
Olisiko meillä joitakin sellaisia raamatunlauseita tai ehkä vain yksi lause, jonka toivoisimme olevan Raamatussa? Joskus, vaikka olen Raamattua jo paljonkin lukenut, kuvittelin siellä olevan erään lauseen seuraavassa muodossaan: ”Sillä, jolla on, sille annetaan, mutta jolla ei ole mitään, siltä otetaan sekin pois.” Tämä lausehan menee oikeasti seuraavasti: ”Jolla on, sille annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin, mitä hänellä on”. (Matt. 13:12) Mitenkä voidaan ottaa pois tyhjä? Jos tuo lause todellakin olisi Raamatussa ihan tuossa muodossaan, pitäisi siihen vastata; ihmiselle se ei varmasti ole mahdollista, mutta kyllä se varmaan Jumalalle olisi mahdollista.

Lammaspaimenen virka esitetään Raamatussa ja kristillisessä perinteessä aika ihannoivassa sävyssä. Tästä voisimme puhua paljonkin. Joku päivä täytyy kertoa sekin, miksi ne paimenet olivat niin halveksittuja Lähi-Idän kulttuurimaisemassa aivan samalla tavalla kuin he ovat olleet muuallakin. Mutta yhtä kaikki paimenen työ oli kovaa työtä ja sitä tehtiin monesti yksin. Puhuttaessa seurakunnan kaitsijan työstä unohdetaan kovin usein tämä rinnastus. Entisaikojen paimenet tekivät työtä, joka ei todellakaan ollut mikään ihanneammatti. Siihen ei lähdetty vapaaehtoisesti, vaan jouduttiin.

III Suuri Paimen ja pieni paimen
Paimenia on erilaisia. On tietysti Suuri Paimen, itse Jeesus Kristus ja sitten monenkirjava joukko hänen nimissään toimivia yrittäjiä, kaikkina motiiveineen. Joillekin on annettu paljon, joillekin vähemmän, joillekin ei ole oikeastaan annettu yhtään mitään. Mutta mistä tunnistaa Suuren Paimenen asialla olevan pienemmän paimenen? Nykyään puhutaan niin paljon johtajuudesta, hyvästä johtajuudesta, ikään kuin se nousisi koko seurakunnallisen elämän keskiöön. Katsotaanpa hieman, millainen johtaja ja mies puheissaan Jeesus itse oli. Loppujen lopuksihan Jeesus on varsin ilkeä mies. Tai, sanotaanko paremminkin: ankara! Sillä ilkeys on aina katsojan silmissä.

Päivän saarnatekstikin on aika kovaa puhetta Pietarilta. Siinä varoitetaan myös huonoista paimenista. Jos kirkko  luopuu Jumalan tahdon etsimisestä ja ryhtyykin etsimään hyväksyntää toimintaympäristöltään, yhteiskunnalta, tinkimällä vaikkapa Raamatun arvovallasta, kun ei sitä pysty enää tulkitsemaan. Ollaan lähdetty tielle, jolta paluu voi olla ja onkin hyvin vaikeaa. Se, että pidetään kiinni Raamatun arvovallasta ei tarkoita sitä, että vaadittaisiin ihmisiä uskomaan suoranaisiin järjettömyyksiin.

Ihmiset on opetettu lukemaan ja vastuu on siitä kannettava. Paimenia on monenlaisia, mutta niin on kyllä paimennettaviakin. Ja mitähän siitä tulisikaan, jos kaikki todella alkaisivat lukemaan Raamattua, elikä lauma tässä suhteessa kasvaisi? Vieläköhän löytyisi vapaaehtoisia? Kysehän ei ole siitä, että tämä olisi kiinni ihmisestä. Kaikki on lopulta Suuremman Paimenen käsissä; ihmistenkin laumoissa voi olla niin sanottu kaitsija, mutta kaikki on lopulta Korkeamman Paimenen käsissä.

Päivän epistolateksti, jota olemme tässä hieman käsitelleet, näyttäisi jättävän meidät pienoisen epätoivon valtaan. Mutta kun luemme 1. Pietarin kirjeen viidettä lukua hieman pitemmälle, saamme lupauksen ja näky Hyvästä Paimenesta avautuu meille kokonaisuudessaan. Saamme kehotuksen nöyrtyä Jumalan väkevän käden alle. Saamme lupauksen, että voimme heittää kaikki murheemme hänen kannettavakseen, Hän pitää meistä huolen. Meidän tulee pitää mielemme valppaina ja seurata ympäristöä. Hajottavia voimia on aina liikkeellä. Yhtä kelvollista paimenta vastassa voi olla monta kelvotonta. Saamme kehotuksen vastustaa Saatanaa, joka kulkee ympäriinsä kuin ärjyvä leijona ja etsii kenet voisi niellä. Ja milloin pienemmän paimenen voimat käyvät vähiin, hän voi aina vedota Suurempaan.

Jeesuksesta, hyvästä paimenesta, on sanottu Raamatussa, heprealaiskirjeessä, että hänen oli tultava joka suhteessa veljiensä kaltaiseksi, jotta hänestä tulisi armahtava ja uskollinen ylipappi ja jotta hän voisi Jumalan edessä sovittaa kansansa synnit. Koska Hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan.

Meidän kirkollisessa kielenkäytössämme on eräs sana, joka kuvaa varsin hyvin huonoa paimenta ja sehän on se kuuluisa leipäpappi. Leipäähän kaikki papitkin toki tarvitsevat. Erkkilän isännän kanssa kieseissä körötellyt vanha rovasti sopii tähän kuvaan oikein hyvin.  Raamattu ei väitä puita Jumalan sormiksi, eikä se sisällä montaa muutakaan lausetta, vaikka kuinka toivoisi. Tämäkin on jälleen yksi osoitus siitä, että kaikessa tässä elämässämme ei ole lopulta kysymys ihmisen haluista vaan Jumalan tahdosta, sen etsimisestä ja sen mukaan elämisestä. AMEN.