Paavali, Matti ja minä —Apostolien päivä — Herran palveluksessa. 3. vsk. Epistolasaarna.

Apostolien päivä. 

Herran palveluksessa
16 julius MMVI  Saarna Auran kirkossa
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Paavali, Matti ja minä.
Omelia DOC

Evankeliumi: Mark. 3: 13-19
Jeesus nousi vuorelle. Hän käski luokseen ne, jotka hän oli valinnut, ja he lähtivät hänen mukaansa. Nämä kaksitoista Jeesus kutsui olemaan kanssaan lähettääkseen heidät saarnaamaan ja valtuuttaakseen heidät karkottamaan saastaisia henkiä: Simon, jolle hän antoi nimen Pietari, Jaakob Sebedeuksen poika ja tämän veli Johannes, joille hän antoi nimen Boanerges - se merkitsee: ukkosenjylinän pojat - sekä Andreas, Filippus ja Bartolomeus, Matteus, Tuomas ja Jaakob Alfeuksen poika, Taddeus, Simon Kananeus ja Juudas Iskariot, sama joka kavalsi hänet.

Saarnateksti: Ap. t. 26: 12-23
Paavali puhui:" Näissä asioissa minä lähdin matkalle Damaskokseen. Olin saanut siihen ylipapeilta suostumuksen ja valtuudet. Mutta silloin, kuningas, minä matkaa tehdessäni puolenpäivän aikaan näin, miten taivaasta leimahti aurinkoakin kirkkaampi valo minun ja matkatovereideni ympärille. Me kaikki kaaduimme maahan, ja minä kuulin äänen sanovan heprean kielellä: 'Saul, Saul, miksi vainoat minua? Paha sinun on potkia pistintä vastaan.' Minä kysyin: 'Herra, kuka sinä olet?' Herra sanoi: 'Minä olen Jeesus, jota sinä vainoat. Nouse jaloillesi. Minä olen ilmestynyt sinulle, koska olen valinnut sinut palvelijakseni ja todistajakseni, kertomaan siitä, mitä nyt olet nähnyt ja mitä vielä olet näkevä, kun sinulle ilmestyn. Minä pelastan sinut oman kansasi käsistä ja varjelen sinua, kun lähetän sinut pakanoiden pariin avaamaan heidän silmänsä ja saattamaan heidät pimeydestä valoon ja Saatanan vallasta Jumalan luo. He saavat syntinsä anteeksi, kun uskovat minuun, ja heillä on oleva paikkansa niiden joukossa, jotka Jumala on pyhittänyt.' Tämän vuoksi, kuningas Agrippa, en voinut olla tottelematta taivaallista näkyä. Ensiksi Damaskoksessa ja Jerusalemissa, sitten joka puolella Juudeaa ja muiden kansojen parissa minä olen julistanut, että kaikkien tulee katua syntejään, kääntyä Jumalan puoleen ja tehdä tekoja, joissa heidän parannuksensa näkyy. Tästä syystä juutalaiset ottivat minut temppelissä kiinni ja yrittivät hakata minut hengiltä. Jumalan avulla olen kuitenkin selvinnyt tähän päivään asti ja voin nytkin täyttää todistajan tehtävääni, puhua sekä ylhäisille että alhaisille. Minä puhun vain siitä, minkä profeetat ja Mooses ovat ennustaneet tapahtuvan, en mistään muusta, puhun siitä, että Messiaan tuli kärsiä kuolema ja ensimmäisenä nousta kuolleista sekä julistaa valon sanomaa niin meidän kansallemme kuin muillekin kansoille."

I kohtaus. Kääntymys korvessa, mies ja hevonen.

Joskus viime vuosituhannella, suurten herätysten aikana, näin kerrotaan, kun herätyksen henki oikein liikkui, niin viimeisen sysäyksen antajana saattoi olla kuinka pieni ulkonainen asia tahansa. Herännäisten historian kirjoittanut piispa Olavi Kares on kuvannut erään köyhän torpanmiehen, erään Matin herätystä. Hän oli hevosineen tukinvedossa ja oli laittanut rahanhimossaan liian raskaan kuorman juhtansa vedettäväksi. Kuorma ei lähtenyt liikkeelle, vaikka ajaja kiroillen tempoi ja teutaroi ohjaksia. Siinäpä miehen kiukku nousi niin kovasti, että hän sieppasi kangen käteensä ja alkoi lyödä eläinparkaa pitkin kylkiä.

Hevonen riuhtoi henkensä edestä, mutta ei kuorma vain liikahtanut yhtään. Mies, joka vihaspäisään muisti, miten vähän tämä elämä oli häntä armahtanut, jatkoi luonnotonta eläimen rääkkäystä yhä vimmatummin. Äkkiä hevonen käänsi päänsä kiusaajaansa päin ja päästi kovan huudon koko ruumistaan kauheasti vavistaen. Se oli kuin piiskansivallus vasten miehen kasvoja. Hän valahti heti kalman kalpeaksi, alkoi itse vavista ja lysähti polvilleen tielle ruveten hänkin huutamaan hädässä sydämen pohjasta. Kylmä tuskanhiki pusertui hätääntyneen miehen kasvoilta, sillä hän oli nyt tullut ankaraan synnintuntoon ja mieltä ahdisti kadotuksen tuska. Hän lupasi mielessään tehdä parannuksen ja ruveta kilvoittelemaan elämässään. Toinnuttuaan jonkin verran ahdistuksestaan hän hoippui hevosensa luo, kiersi kätensä sen kaulaan ja siinä itkien vaikeroi: ”Sinä huusit, kun minä pakana en ymmärtänyt hätääni huutaa. Omassako tallissani minulla oli Herran huutava ääni.”

Näin puhutteli Jumala tuota muuatta Mattia kauan sitten viime vuosituhannella. Hän oli jo aikaisemminkin kutsunut Mattia tiellensä, mutta Matti ei ollut halunnut kuulla Jumalan kutsua. Vielä kerran kuitenkin hän kutsui Mattia suuressa rakkaudessaan - hevosen kautta. Hänen tiensä ovat ihmeellisiä. Mutta jos Matti olisi nytkin paaduttanut sydämensä, olisi saattanut tapahtua, että kutsu olisi hänen kohdallaan ollut viimeinen. Montako kertaa meitäkin on puhuteltu mutta emme vain ole
tajunneet?

II kohtaus. Damaskon tie.

Eräs toinen kääntymiskokemus on paljon kuuluisampi. Se josta kuulimme päivän Uuden testamentin lukukappaleessa. Kyse on Paavalin kääntymyksestä Damaskon tiellä. Miten se oli oikein mahdollista? Sitä on arvioitava aivan eri näkökulmasta ja aivan toisista mittasuhteista. Kyse oli apostolin kääntymisestä, sellaisen miehen kääntymisestä joka vielä oli perustava lukuisia seurakuntia, miehestä jonka kirjeitä luettaisiin vielä tänäänkin. Mutta mistä oli kyse tuollaisessa kääntymyksessä johon tarvittiin tuollaiset ulkoiset puitteet.

Olihan hän palvellut Jumalaa, olihan hän ollut uskontonsa luottohenkilö, lainopettajan ja laintulkitsijan koulutuksen saanut mies, nuori ja hyvin tarmokas mies, hyvin aikaansaapa mies, mies jolla oli poikkeukselliset kyvyt. On sanottu jotain myös korvaamattomuudesta, ettei kukaan olisi korvaamaton. Kerran viime vuosituhannella Helsingin Yliopiston hallintovirastossa työskenteli kylläkin mies, se kuuluisa Viisasten kerhon numero yksi, jonka eläkkeelle jäämisen jälkeen piti palkata peräti kuusi uutta työntekijää paikkaamaan tuota aukkoa... On myös sanottu korvaamattomuuden huumassa eläville: pistä sormesi vesilasiin ja jos siihen jää reikä niin silloin olet korvaamaton.

Ehkä Paavali ei ollut korvaamaton, mutta hän oli ainakin ainoa kuviteltavissa oleva henkilö juuri siihen tehtävään johon hänet kutsuttiin. Se tarmo jota hän oli käyttänyt ensimmäisten Jeesuksen seuraajien vainoamiseen, sitä tarmoa tarvittiin nyt levittämään hyvää sanomaa... Paavalikin oli kuullut Jeesuksesta aikaisemmin, ehkei koskaan nähnyt häntä, mutta kuullut ja ennen kaikkea nähnyt lukuisia hänen seuraajiaan... Olihan hän ollut seuraamassa ensimmäisen marttyyrin Stefanuksen kivittämistä... Kovan ja kiihkoilevan miehen pehmittämiseksi tarvittiin kuitenkin paljon.

III kohtaus. Gallupin kertomaa.

Takavuosina olin itse paljon tekemisissä erään toisen papin kanssa joka oli kovasti mielistynyt tilastoihin, jopa enemmän kuin minä itse. Mikäs siinä?! Tilastot kertoivat paljon ja ne ovat sellaisia tosiasioiden mittareita että jos ne pyrkii kieltämään on aika tavalla todellisuudesta vieraantunut ihmisen tai peräti sellainen ihminen joka ei halua katsoa totuutta suoraan silmiin. No joka tapauksessa... Joihinkin rippikoulumateriaaleihin kuuluu valmiita kyselykaavakkeita, on olemassa eräskin noin neljänkymmenen kysymyksen sarja. Se sisältää joukon Toiseen opinkappaleeseen, eli lähinnä Jeesuksen liittyviä kysymyksiä. Kun antaa rippikoululaisille samat kysymykset täytettäviksi syksyllä rippikoulun alkaessa ja kesällä intensiivijakson eli leirin päättyessä voi saada erilaisia tuloksia. Muutokset näkyvät yleensä parhaiten juuri Jeesus-kysymyksissä.

Usko siihen että Jeesus oli poikkeuksellisen hyvä ihminen tuntuu kasvavan aina kaikista eniten tuossa kysymyssarjassa. Muut väitteet eivät kasva samassa suhteessa. Useimmat mieltävät Jeesuksen kylläkin Jumalan Pojaksi, ylösnousemukseenkin uskotaan, siihenkin että Jeesus oli ihmisten Vapahtaja. Tällainen kysely osoittaa sen, että kasvua voi tapahtua ja uskonasioissa edetään hitaasti ja toivottavasti varmasti. Mutta aina on olemassa välinpitämättömyyteen putoamisen vaara. Kun kukaan ei ole enää tekemässä kyselyjä niin asioita ei ehkä enää niin innokkaasti mietitä.

IV kohtaus. Lopetus, missä kohtaamme Jeesuksen!?

Mikä yhdisti Mattia ja Paavalia, ja mikä lopulta on yhtä meille kaikille. Olisiko välin-pitämättömyys oikea sana? Niissäkin jotka hengellisiä asioita miettivät ja harrastavatkin on runsaasti välinpitämättömiä. Aivan kuin tahdottaisiin rakentaa pelastustie aivan itse; Jumalan valmistamaa pelastustietä ei tahdota kulkea. Ei ole kuuliaisuutta Jumalan sanalle. Ponnistellaan omin voimin autuuden saavuttamiseksi. Kuunnellaan omaa sokeaa järkeä ja oman sydämen petollista ääntä. Järjen neuvo on se, että kun ihminen elää kaikin puolin hyvää ja kunnollista elämää eikä tee lähimmäiselleen pahaa, vaan harjoittaa hyviä töitä, niin kyllä kaikki on kunnossa, minä kelpaan Jumalalle. Näin ajatellaan yleisesti. Sana vakuuttaa meille Jumalan tahtovan, että kaikki pelastuisivat ja tulisivat  tuntemaan totuuden. Mutta raamatullinen totuus onkin se, ettei meille ole maan päällä annettu muuta kuin Jeesuksen nimi, jossa meidän pelastuminen on. ” Jolla on Poika, sillä on elämä. Jolla ei Jumalan Poikaa ole, sillä ei ole elämää. ” (1 Joh 5:2.) Sen tähden parhainkaan inhimillinen pyrkimys ei riitä pelastamaan ihmistä.

Jeesus on tehnyt kaikki, mitä meidän autuuteemme tarvitaan. Hän on Jumalan Pyhän Lain täyttänyt. Hän on sovittanut syntimme Golgatan ristillä, niin että meille syntisille on auennut tie pelastukseen. Jumalan armo on meidän syntisten ainoa turva ja toivo. Ja juuri tätä evankeliumia on itse Kristus käskenyt apostolein niin kuin kaikkien muiden Jumalan valtakunnan työntekijöiden saarnata

V Kohtaus. Apostolisuus.

On vaikea sanoa, voidaanko joistain nykypäivän ihmisistä, sananjulistajista, sanoa että he ovat apostoleja. Apostolisuutta ehkä on, sananjulistuksessa ja opetuksessa, kyvyssä kaataa vanhoja asenteita, ja etsiä uutta ja tuoretta puhetapaa. Sitä on pitkäjänteinen työ ja se on rakennustyötä.

Rakennustyö jonka apostolit laittoivat alulle jatkuu nyt meidän keskuudessamme. Vaikka Herran kirkko kohoaakin tämän ajan tuolle puolelle, se on aina oleva rakennus joka on pystytetty ihmisten historiaan ja myös meidän keskuuteemme. Sen pohjakerroksena, kallioperustuksena, oli Pietarin ja muiden apostolien sukupolvi. Herran ylösnousemuksen todistajina ja hänen lähetteinään apostolit olivat ainutkertaisessa asemassa. Heidän todistukseen nimittäin perustuu meidän uskomme.

Mutta vielä on lopuksi kysyttävä: Mitä on apostolisuus? Apostolisuus on tietyllä tapaa rohkeutta. Voisiko asian ilmaista seuraavasti: ROHKEA - UHKAROHKEA - APOSTOLINEN. Se on rohkeutta tehdä pieniä ja isoja asioita, se on uhkarohkeutta asettua uskottomuutta ja välinpitämättömyyttä ja siitä seuraavaa ja nousevaa vihaa ja kiukkua vastaan levollisin ja tyynin mielin. Niin, hyvän omatunnon ihmisten ei tarvitse korottaa ääntään eikä pelätä mitään...  AMEN.