Painakaa kaikki mieleen ja miettikää sitä usein. Jouluaamu - Teille on syntynyt Vapahtaja.

Jouluaamu
Teille on syntynyt Vapahtaja
25 dec mmv Saarna Auran kirkossa
Painakaa kaikki mieleenne ja miettikää sitä usein


Evankeliumi:Luukas 2: 1-20
Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa. Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa. Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: »Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.» Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen: – Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa. Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: »Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti.» He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä. Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu.

Tämä on se perinteinen ja jollain tapaa ainoa oikea joulun jumalanpalvelus meille suomalaisille; jouluaamun kirkko. Mutta nykyään sananpalvelija joutuu, varsinkin pienemmässä seurakunnassa, viettämään näitä joulukirkkoja aika monta. Parhaimmillaan kymmenen päivää ennen aattoa- ja jouluaamua on jokin jolujuttu jossa otetaan varaslähtö jouluun jouluevankeliumeineen ja Enkeli taivaankin lauletaan. Joka kerta pitäisi olla tosissaan ja sanottavaakin pitäisi olla; yksinkertaisesta ja kaikille tutusta tekstipätkästä. Tilannetta voisi verrata perinteisen beduiininaisen päivänpolttavaan tilanteeseen: miten taas loihtia ateria taatelista, vedestä ja vehnäjauhosta. No siinähän kyllä onnistuu, ja tekee noista aineksista maustamistaidolla ainakin 20 eri ruokalajia...

Olemme sanamukaisesti pääaterialla... Tilannetta voisi verrata jouluateriaan jossa sama perhe syö vuodesta toiseen samaa ruokaa. Sitä on toki syöty muuallakin kodin ulkopuolella viiikkoja ennen joulua, mutta nyt sitten oikein kunnolla. Miksi he eivät kyllästy! Eikö jo kuulu murinaa: ”Taas tätä samaa!”

Jouluevankeliumin salaisuus onkin varmaan siinä, että se ei tyhjene vaikka sitä kuinka kaluaisi. Sama pätee raamatun lukemiseen, tai tutun elokuvan katselemiseen, aina avautuu uudenlainen maisema vanhoista tutuista maamerkeistä. Jos rakastat jouluevankeliumia niin pane silmäsi kiinni ja heitä sormesi yhteen kohtaan sen yllä... Puhu sitten siitä... Noin kuvaannollisesti sanoen... Joku sanoo että tällainen ruotimenen on turhaa, riittäisi yksi ja sama ydin: ”LAPSI ON SYNTYNYT, VAPAHTAJA ON SYNTYNYT...”

Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen... Jouluevankeliumin ydin on tietysti edellä mainittu, mutta kaikki nuo sanat ovat sen mausteita... 23 lausetta ja 250 sanaa.

Tänään ja tänä vuonna, tällä joulun pää-aterialla, voimme tarkastella yhtä lausetta, tai paremminkin sen toista puoliskoa... Sanat: ”Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä.” Olemme kaikki varmasti joskus miettineet jonkin asian merkitystä, jopa tarkoitustakin.

Jotkut ovat periaatteen miehiä... Jollekin suurelle urheilusankarillemme sotilasvalan vannominen oli vaikea asia, niinpä hän antoi juhlallisen vakuutuksen. Tärkeiden asioiden äärellä ollaan säästäväisiä luonteita. Jumalanpalvelusuudistuksemme myötä se, että ehtoollista periaatteessa voidaan viettää joka pyhä on vielä vähän oudompi asia. Asioita halutaan tutkistella ja kypsytellä mielessä ennen ratkaisua ja toimintaa.

Kerronpa pienen jutun jostain kaukaa, mutta ei niin tavattoman kauan sitten; Jumalanpalvelusuudistus oli jo tehty... Kirkkoon tuli vanha mies kuulemaan poisnukkuneen vaimonsa nimen lukemisen. Pitkään oli eletty yhdessä, tutkisteltu toisia, ja monia monia asioita mielessä. Rippikoulukin oli käyty, 70 vuotta sitten... Jumalanpalveluksen liturgina oli nuorehko pappi, ei vielä kaikkea nähnyt ja niin kalttaantunut... Ja tuo mies tuli Jumalanpalveluksen jälkeen kysymään lukiko pappi hänen vaimonsa nimen; oli hän sen lukenut. Sitten tuo vanhus sanoi: ”Nyt minä sitten kävin ehtoollisella!” ”No mutta se on hyvä asia”, vastasi pappi. Vanhus jatkoi: ”Siitä on 70 vuotta kun minä kävin rippikoulun, en ottanut silloin ehtoollista. En ole uskaltanut tulla ehtoolliselle kun se pappi pelotteli niin kauheasti sen oikeasta nauttimisesta.” Keskustelu jatkui vielä tovin, mutta jääköön se heidän välisekseen... 70 vuotta oli tuo mies tutkistellut tuota asiaa mielessään. Eikä kaiketi turhaan...

Meidän raamatussamme tuo sana tutkistella on ollut käännöksessä mukana aivan alusta alkaen. AGRICOLA SEN SINNE LAITTOI. Sana voitaisiin toki kääntää muutenkin: vaikkapa ”miettiä itsekseen”. Vuonna 1972 ilmestynyt Suomen Pipliaseuran ”Uusi testamentti nykysuomeksi” käänsi tuon kohdan näin: ”mutta Maria painoi kaiken mieleensä ja mietti sitä usein”.

Tuo käännös on edelleenkin parasta suomen kielelle tehtyä raamatunkäännöstä; nykyinen käännös on jo tullut siihen ikään että sitä tulisi arvioida vähän kriittisemmin... Ei tarvita kuitenkaan suuria ennustajanlahjoja jos sanotaan että tuota sanaa ”tutkistella” ei tulla virallisesta käännöksestä koskaan muuttamaan. Ja vaikka yksi innostunut, asialleen omistautunut henkilö, pitäisi koko elämänsä palopuheita, niin ei siltikään.

Jouluevankeliumi tahtoo tulla tässä avuksemme opettamaan meitä. Kiinnittäkäämme huomiomme muutamaan asiaan. Kokonaisuutta ajatellen ihmiset ovat sivuroolissa koko jouluevankeliumissa. Historian kulkuun puututaan sananmukaisesti ylhäältä käsin. Ja sitten Jeesuksen äiti Maria...!

Mariakin on vain Jumalan tekojen välikappale. Häneltä ei ole edes kysytty lupaa Jeesuksen äidiksi tulemiselle. Muutenkin kaikki annetaan... Niin on meidänkin laita. Jumalaa emme voi oppia tuntemaan ellei Jumala ole ensin itseään meille ilmoittanut. Evankeliumin totuus annetaan meille, se kuullaan, sitä ei varsinaisesti mietitä, vaan se mietityttää... Maria todellakin painoi kaiken mieleensä ja mietti sitä usein.

Voimme miettiä asiaa myös seuraavalta kantilta. Meillä voi olla muistoja tuovia esineitä, valokuvia tai lehtileikkeitä. Joitakin katselemme ja selaamme, hypistelemme aina tietyin väliajoin; on vain jokin pakottava tarve tehdä niin. Silloinhan me todellakin olemme painaneet mieleen jotain jota todella mietimme usein.

Maria joutui todellakin miettimään paljon ja usein. Hänen esikoispoikansa aiheutti paljon päänvaivaa, ja ensimmäisenä pitkäperjantaina, voimme kuvitella, hän oli todella neuvoton...  Sitten koitti pääsiäisaamu... Ja oliko kaikki selvää vielä hänen kuolemaansakaan mennessä. Paljon sai Maria miettiä, ja usein, ehkä koko ajan elämänsä loppuun asti... Jos tämä kaikki mieleen painaminen ja miettiminen olisi pelkästään meistä kiinni ja meidän huolemme, olisimme mahdottoman tehtävän edessä... Pitäisi löytää Jumala ja vielä oppia tuntemaan hänet. Riittäisikö rippikoulu ja 70 vuotta miettimisaikaa... Ei varmasti riittäisi. Olisimme vain suuren pelon vallassa ja todella neuvottomia. Voisimme kiintyä maailman tuomaan hyvään ja vääränaliseen turvallisuuden tunteeseen. Luottakaamme siihen, että meissä alulle laitettu hyvä työ tulee lopulta päätökseen: ”Evankeliumi painuu mieleemme ja saamme miettiä sen sanoja usein.”

Toinen tärkeä sana, kaksi sanaa jouluevankeliumissa ovat ”Älkää pelätkö!” Jouluevankeliumin sisältö voidaan tiivistää yhdeltä kantilta juuri noihin enkelien lausumiin sanoihin: ”Älkää pelätkö”. Samat sanat lausuu ylösnoussut Jeesus Kristus pääsiäisen jälkeen. Juuri tänään koko maailma tarvitsee noita sanoja enemmän kuin milloinkaan. Uusia pelon aiheita on. Mitä maailma sai kylmän sodan ja kommunismin kukistumisen myötä, uusia pelonaiheita. Mitä suomalaiset saivat pysähtyneisyyden ajan päättymisen jälkeen; uudenlaisen tyhjiön ja arvottomuuden tunteen. Kuka lopulta pitää käsissään maailman kohtaloa? Kuka voi ottaa pois pelkomme ja antaa tilalle rauhan...

Kaikkien ihmisten omatunto tarvitsee kasvaakseen varmuutta, että on olemassa joku, joka pitelee käsissään tämän ajallisen maailman kohtaloa; joku jolla on hallussaan kuoleman ja tuonelan avaimet; joku joka on ihmisen historian A ja O, niin yksilön kuin yhteisenkin historian. Jumala voi yksin antaa perimmäisen vakuutuksen sanomalla: ”Älkää pelätkö!” AMEN.

Kaikki - kaikkialla - kaikkina aikoina. Itsenäisyyspäivä - Kiitos isänmaasta. Epistolasaarna.

Itsenäisyyspäivä

Kiitos isänmaasta

06 dec MMV 
Kaikki - kaikkialla - kaikkina aikoina. 
Khra Torsti Äärelä
I Saarna Paavalin Areiopagipuheesta



Saarnateksti Ap.t. 17: 24-30
Paavali puhui: "Jumala, joka on luonut maailman ja kaiken, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. Häntä ei myöskään palvella ihmiskäsin, ikään kuin hän tarvitsisi jotakin - itse hän antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken muun. Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet.  Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Ovathan muutamat teidän runoilijannekin sanoneet: 'Me olemme myös hänen sukuaan.' Koska me siis olemme Jumalan sukua, meidän ei pidä luulla, että jumaluus olisi samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi, kuin ihmisen mielikuvituksen ja taidon luomus.Tällaista tietämättömyyttä Jumala on pitkään sietänyt, mutta nyt sen aika on ohi: hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen."

Aloituskertomus
Tuntuuko, tai onko sinusta joskus tuntunut siltä, että joku pilailee hyväntahtoisesti kanssasi. Pilailija aivan odottamattomalta taholta. Viime päivinä minä olen joutunut tällaisen kujeilun kohteeksi. Tuossa viime perjantaina, aivan aamuvarhaisella kun jotain aamulämmintä ryystellä yrittelin pieni tyttäreni, joka ei vielä oikein kahta sanaa osaa yhteen laittaa, käppästeli isin työhuoneesta varsin tomeran näköisenä, ja päättäväisenä. Hän oli sieltä muutaman sadan hänen kättensä ulottuvilla olevien kirjojen joukosta ottanut yhden varsin mielenkiintoisen kirjan, jota hän pienen sihteerin ja assistentin ominaisuudessa oli isille taas luettavaksi tuomassa. Ja mikä kirja; tällainen kirjayhtymän ikivanhahko ”Apostolien seurassa”. Se on joskus 1960-luvun loppupuolella ollut keskikoulun uskontotuntien oppikirjana. Joillekin teitä tämä on tutun näköinen. Se on isosisarteni perua. Ehkä säilytän tätä vähän vakavampien jumaluusopillisten kirjojen joukossa muistutuksena siitä mistä oma kiinnostukseni apostolien aikaan joskus kauan sitten alkoi. No, mitäpä siinä on tehtävä? Tietysti voi sanoa: ”Voi kiitos pieni tyttäreni! Kyllä isi sen saarnan siitä apostolien tekojen kappaleesta kirjoittaa... Selasin kirjaa pitkästä aikaa ja varsin tutun näköinenhän se oli... Kului muutama minuutti... Taas hän tuli sieltä hihkuen, ja jotain kädessä jälleen. Salkku oli jäänyt illalla auki ja salkun toisesta taskusta oli hän nyt tuonut tämän pienen muistivihon, yhden monien samankokoisten joukosta. Vihko jota olen siellä jo lähes kuusi vuotta pitänyt. Tämä on muistivihko johon olen kerännyt kaikenlaisia ajatuksia apostoli Paavalista... Joskus kun asioita voi lähestyä vähän epätavanomaisellakin tavalla. Voit kirjoittaa ylös joitain kysymyksiä paikkoihin joista ne usein näet. Paavalista vaikkapa: ”Mitä Paavali teki Arabian vuosina?”, ”Miksi Paavali keskeytti opintonsa Gamalielin akatemiassa?,” tai vähän Juice Leskismäiseen tyyliin laulun ”Jatsin syvin olemus” säkeitä uudelleen riimitellen: ”Mitä Paavali inhosi Apolloksessa?. Tai: Minne Dionysios, se Areiopagin tuomioistuimen jäsen ja Damaris-niminen nainen vievät Paavalin jatkoille Areiopagi-puheen jälkeen? Tuo tänään luettu saarnateksti kun näet jatkuu näin:

31 Hän on näet määrännyt päivän, jona hän oikeudenmukaisesti tuomitsee koko maailman, ja tuomarina on oleva mies, jonka hän on siihen tehtävään asettanut. Siitä hän on antanut kaikille takeet herättämällä hänet kuolleista."
32 Jotkut ivailivat Paavalia, kun kuulivat hänen puhuvan kuolleiden ylösnousemuksesta, toiset taas sanoivat: "Kenties saamme kuulla sinulta tästä vielä toistekin." 33 Niin Paavali lähti heidän luotaan. 34 Muutamat kuitenkin hakeutuivat hänen seuraansa ja tulivat uskoon. Heidän joukossaan oli Dionysios, Areiopagin tuomioistuimen jäsen, Damaris-niminen nainen sekä muutamia muita.

Yhtä kaikki! Tuumasin itsekin jo vähän tyytyväisenä myhäillen: uskotaan, uskotaan... Pistetään saarnakone käyntiin... Mutta, mutta... Aina kun jotain vähän oudompia asioita tapahtuu, niin eihän sitä aina heti kaikkea fattaa... Ensiksi sitä laskee todennäköisyyksiä; molempien tapausten todennäköisyys oli noin yhden suhde kolmeensataankahteenkymmeneen, mutta että juuri nuo kaksi artikkelia, siis se nimenomainen kirja ja juuri se vihko; täytyy kertoa kolmesataakaksi-kymmentä kolmellasadallakahdellakymmenellä, saamme luvun 102 400, siis tapauksen todennäköisyys oli yhden suhde sataankahteentuhanteen neljäänsataan...

Onhan se toki mahdollista, mutta tervejärkisyys on myös hyvä lähtökohta.... Sitten asiaa alkaa ajattelemaan hengellisemmin ja tulee mieleen vaikkapa psalmin sanat: ” Lasten ja imeväisten huudot todistavat sinun voimastasi. Ne ovat kilpenä jumalattomia vastaan, ne vaientavat vihamiehen ja kostoa janoavan.” Hetkinen suurta paloa, ja sitten paluu maan pinnalle toisen raamatunkohdan myötä: ”Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään.” (Vrt. Uusi testamentti nykysuomeksi: Vaikka minä saisin viestejä Jumalalta ja tietäisin kaiken ja ymmärtäisin kaikki salaisuudet ja vaikka minulla olisi täydellinen usko, joka pystyy siirtämään vuoria, en olisi mitään, jos minulta puuttuisi rakkaus.)

Luukas ja Paavali
Paavali on siis tullut Ateenaan ja hänet on tuotu kaupungin puhujapaikalle; uteliaat ateenalaiset halusivat kuulla mikä oikein oli se uusi oppi? Luukkaan kuvaamana Paavali esiintyy varsin ovelana ja harkitsevana puhujana, jos kohta uhkarohkeana. Paavali oli ollut vähän suunniltaan nähtyään niin paljon jumalankuvia kaupungilla liikkuessaan. Itse puhe jää lyhyeksi ja tuntuu varsin epäuskottavalta että se todellakin on ollut niin lyhyt. Ehkä se onkin vain tiivistelmä. Ei kai sellainen saarnamies kuin Paavali jättänyt tilaisuutta käyttämättä. Siinä hän oli, kaikkien ateenalaisten viisaiden keskellä... Nyt oli tarjoutunut tilanne josta ei välttämättä olisi eilen vielä voinut uneksiakaan.

Toisaalta on väitetty ja esitetty, että sujuvasanainen Luukas on sepittänyt koko puheen aivan kokonaan, tai suurimmaksi osaksi muutaman säilyneen katkelman perusteella... Antiikin aikana kun näet oli tapana kirjoittaa, ja se oli ihan luvallista hyvälle kirjoittajalle, eikä siinä nähty mitään väärää, että ikään kuin ajateltiin mitähän joku oli siellä tehnyt ja mahdollisesti voinut puhua. Sitten kirjoitettiin niin, ja se oli ihan luotettavana pidettävää tekstiä., varsinkin jos se oli kirjoitettu uskottavasti ja huolellisesti asioihin paneutuen. Antiikin kirjailijan Plutarkhoksen ”Kuuluisien miesten elämänkertoja” on juuri kirjoitettu tällä periaatteella. Ja itse Luukashan aivan kaksoisteoksensa, siis Luukkaan evankeliumin ja Apostolien tekojen, alussa todistelee toimeksiantajalleen Teofilokselle kuinka hän on todella paneutunut asioihin...

Yhtä kaikki; koko raamatussa ei ole montaa näin lyhyttä tekstikatkelmaa joka oli ladattu niin täyteen asiaa kuin Paavalin Areiopagi-puhe on. Ja jos ymmärtäisimme paremmin puheen siitä miten raamattu on Jumalan inspiroimaa puhetta eivät tuollaiset tekstin ja koko Apostolien tekojen syntyyn liittyvät kysymykset olisi mitenkään kiusallisia tai raamatun uskottavuutta nakertavia. Tekstinhän on, hyvänen aika, tarkoitus puhua jälkipolville; ne ateenalaiset ja tietysti Paavali, ovat kuolleet jo kohta kaksituhatta vuotta sitten. Missä siis ongelma?

Paavalin puhe Ateenassa on sellainen teksti joka avaa jokaisen lukukerran jälkeen uusia ajatuksia... Mitä on oikea Jumalan palveleminen? Miten ihminen voi löytää Jumalan? Vai löytääkö Jumala ihmisen? Mitä se oikein tarkoittaa että olemme Jumalan sukua? Onko Jumala todellakin maailmahistorian herra? Onko Jumala nukkumassa kun loppua ei kuulu? Ja ennen kaikkea: mitä on parannus, ja miten siihen tullaan? Olisiko tässä peräti jatkosaarnan paikka....

Mitä puheella halutaan sanoa?
Puheen asetelma on hyvin harkittu. Kreikkalaisten filosofien suuressa ja maineikkaassa kaupungissa Paavali pitää lähetyspuheen, jossa hän väittää että usko lukuisiin jumaliin on turhaa. Toisaalta hän on varsin muodikas, Jumalan voisi ehkä löytää ilman kristillistä saarnaakin... Puheessa on kuitenkin yksi selvä päämäärä: Jumala on puuttunut maailmanhistorian kulkuun. Jos luemme vielä tekstiä eteenpäin kuulemme sanat joissa puhutaan Jeesuksen tehtävästä ja siitä kuinka hänet on herätetty kuolleista. Viimeisellä tuomiolla epäjumalien palvominen ei auta. Ihminen voi välttää tuomion vain tekemällä parannuksen. Jeesuksen herättäminen kuolleista merkitsee sitä, että nyt ihminen voi uskoa häneen ja odottaa saavansa häneltä pelastuksen. Koska Jumala on herättänyt Jeesuksen kuolleista, ihmisillä on toivoa... Jumala on osoittanut - herättämällä Jeesuksen kuolleista - että hän on aloittanut lopunaikojen toimintansa. Ihmisten on annettava oikea vastaus evankeliumin sanomaan. Ihmiskunta on syntinen ja vain Jeesuksessa on löydettävissä pelastus.

Luukkaan kuvauksen mukaan Kreikkalaiset kuuntelivat tarkkaavaisesti puhetta, kunnes puhuja julisti tulevaa maailman tuomiota ja Jeesuksen ylösnousemusta, jolloin he katkaisivat hänet lyhyeltä sanoen: ”Me tahdomme kuulla sinulta tästä toistekin.” Näin päättyi Paavalin puhe ateenalaisille ylenkatseelliseen pilkan henkeen.

Mutta puheen näennäinen epäonnistuminen, ylpeä pilkanteko ja huvittuneen suvaitsevaisuuden ylimielinen ilme kreikkalaisten kuuntelijoiden kasvoissa painoivat apostolin mieltä. Hän oli vieraassa, turhista ylpeilevässä kaupungissa, ilman työtoveria, mestarinsa tavoin ihmisten halveksimana ja hylkimänä. Näin Apostolinen tekojen kirjaan hiipii hiven Ateenan katuja astelevan Paavalin alakuloisuutta. Oli hyvä että Dionysios ja Damaris ja ne muut lähtivät hänen mukaansa, veivät hänet jatkoille, vaikka esimerkiksi minulle ainakaan ei ole selvinnyt: minne ja mitä siellä tapahtui... Mutta varmasti jotain tapahtui! Historia on osoittanut, että kristinusko on ollut voitokkain näennäisissä tappioissaan. Siemen oli kylvetty. Paavali ei tiennyt ylös Akropoliin temppeleihin katseensa luodessaan, että oli tuleva päivä jolloin vanhat temppelit olisivat kristittyjen kirkkoja. Samoin on tänään: Ymmärtämättömien ihmisten teoissa on oikeuden siemen, Jumalan tahtoa voi vastustaa, mutta ei itse Jumalan tekoja...

Parannus
Tuosta puheesta on siis kauan aikaa. Moni kukoistava kansa on luonut mahtavia valtakuntia, ne ovat sortuneet. Uusia valtoja on noussut, ja taas kaatunut... Monia oppeja on noussut kukoistukseen, vain jäädäkseen filosofian historiaan reunahuomautuksina... Ihminen on aina kuitenkin ollut sama; syntinen ja vääriä jumalia palvova. Vaikka historian loppua ei vielä näy on ihminen edelleen syntinen, ja siksi parannusta tarvitseva.

Paavali ei kuitenkaan kerro, miten parannus tehdään tai miten  siihen tullaan. Ainakaan tässä kohden.. Voimme miettiä omaa elämäämme, ja etsiä vastausta sitä kautta: Olenko elänyt hyvin? Siinä se kysymys on! Mutta parannus ei ole ihmislähtöinen asia. Paavalikin saarnasi parannuksen vaatimusta, ja myös perusteli sen... Parannuksella tarkoitetaan uskonnollista mielenmuutosta.

Parannukseen tullaan sanan kuulemisen kautta... Ei se ole ihmistekoista katumusta vaan todellista sydämen tuskaa, kuoleman tulen kärsimystä. Jos sellaista kärsii tietää että parannus on alkanut, mutta toisaalta sen, että se ei pääty milloinkaan. Parannusta tarvitaan aina. Varmastikin väite siitä, että monesti julistetaan liian halpaa armoa pitää paikkansa.Halpaahan armo on, ei sitä ihminen voi ostaa, eikä ansaita. Se on ihmissuvulle ansaittu yhden miehen kuuliaisessa elämässä, siksi sitä on niin julistettavakin. Kun puhumme siitä että sanaa on julistettava oikein, ei se tarkoita juuri halvan armon hokemista. Oikeaan evankeliumiin kuuluu sekä lain että evankeliumin julistaminen. Miten meistä kukaan voi sanoa jostain ruoasta: ”Tämä on hyvää”, jos et tiedä mikä on pahaa. Laki on siinä, että katsomme peiliin, tai että meidät otetaan niskasta kiinni ja joudumme katsomaan peiliin: katso itseäsi, oletko elänyt hyvin, oletko tullut hyväksi omasta itsestäsi lähtien...

Voimme ehkä ymmärtää mitä tällä tarkoitetaan paremmin kun ajattelemme papin vanhaa, mutta edelleen virallista juhlapukua. Kaksi isoa liperiä ovat ennen muistuttaneet juuri tästä, tai ne on haluttu nähdä tämän asian symbolina, muistuttavana kuvana. Onko sitten täysin sattumaa kun nykyisessä, melkein aina käytetyssä papinpuvussa on vain yksi valkoinen päre, ja siitäkin näkyy vain ison sokerinpalan verran...

Parannusta tarvitaan myös että osaisimme oikealla tavalla olla kiitollisia niin monista asioista. Vain hätääntynyt ja armahduksen kokenut sielu ymmärtää mitä perimmältään tarkoitetaan vaikkapa Isä Meidän rukouksen pyynnöllä: ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.” Martti Luther muistuttaa meille Isossa katekismuksessaan: ”Elämäämme ei kuulu ainoastaan se, että ruumiimme saa ruoan ja vaatetuksen ynnä muut  tarpeensa, vaan sekin, että me levossa ja rauhassa tulemme toimeen niiden ihmisten kanssa, joiden keskuudessa elämme ja joiden kanssa joudumme kosketuksiin jokapäiväisissä toimissa ja kaikenlaisissa olosuhteissa ja tilanteissa, sanalla sanoen, siihen kuuluu kaikki se, mikä koskee toisaalta perhe- ja naapuruussuhteita, toisaalta kansalaissuhteita ja hallitusta.

Oikein puhut Martti, jälleen kerran.... Ja olet oikeassa  vielä viidensadan vuodenkin päästä. Hyvään jonka saamme kuuluu myös isänmaa. Isänmaasta on lupa nauttia ja sen puolesta voi juhlia. Mutta ei ole toinen päivä toista kummoisempi ihmislapsella sen suhteen etteikö hän joka päivä tarvitsisi parannusta.” Me synnymme perheisiin, sukuihin ja heimoihin, lopulta kansakuntiin ja liittovaltioihin. Ja on olemassa monenlaisia isänmaita, maallinen ja valtiollinen, kristityn kannettava isänmaa Pyhän sanan eli Raamtaun muodossa, ja jossain rajan tuolla puolella, maailmankaikkeuden salaisissa paikoissa, jos tätä uusvanhaa ja ensimmäisenä adventtina pohtimaamme käsitettä käytämme, myös lopullinen kansalaisuusrajat rikkovat taivaallinen isänmaamme.

Lopetus
Paavali sanoi ateenalaisille: hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen. Tänään tuo vaatimus kuuluu vielä pontevammin ja laajennettuna: hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla ja kaikkina aikoina tekemään parannuksen. Kun käännyt Jumalan puoleen olet jo nähnyt itsesi peilistä, olet osallisena parantavista voimista. Vaikkakin se tekee kipeää, ja samaan käsittelyyn joudut aina uudelleen ja uudelleen. Ja lopulta löytää ihminen vastauksen; en ole elänyt hyvin: Herra armahda!

Tuosta puheesta on kulunut siis kauan, mutta sen sanat eivät meitä rauhaan jätä. Vaikka näyttäisi siltä, että meitä on täällä tänään enemmän kuin muutama jotka lähtivät Paavalia seuraamaan kun hän oli puheensa pitänyt, ne joiden joukossa oli Dionysios, Areiopagin tuomioistuimen jäsen, Damaris-niminen nainen sekä muutamia muita, ei kirkon aika ole lähelläkään täyttymystä. Tai mistä me sen tiedämme, toisaalta sen pohtimenen on turhaa... Näillä jatkoilla istutaan vielä jonkin aikaa; onko kello edes puoli neljä aamulla...

Me asetamme niin helposti yhden päivän muita paremmaksi. Hänelle, joka vaatii meitä parannukseen on tuhat vuotta on kuin yksi päivä. Hänelle, joka tulee joskus muistuttamaan meille ettei kaikkea pidä ottaa niin vakavasti, vaikkapa pienen lapsen tahattomilta näyttävillä tempuilla, olemme me kaikki hyvin tärkeitä. Ei hän muuten vaatisi meitä tekemään parannusta. Hän tahtoo meiltä alati kysyä; oletko elänyt oikein? Kuinka on sen parannuksen laita josta minä puhuin kerran Paavalin suulla, tai Luukkaan sulalla, miten vain sinun parhaiten sopii ymmärtää... AMEN

Selkeä ja syntinten maailmankuva. I Adventtisunnnuntai – Kuninkaasi tulee nöyränä. 3. vsk.

I Adventtisunnuntai

Kuninkaasi tulee nöyränä
27 nov MMV Saarna Auran kirkossa
Selkeä ja syntinen maailmankuva

Evankeliumi: Luuk. 19: 28-40
Jeesus lähti toisten edellä nousemaan Jerusalemiin vievää tietä. Kun hän oli tulossa Öljymäeksi kutsutulle vuorelle ja oli jo lähellä Betfagea ja Betaniaa, hän lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi: »Menkää tuolla näkyvään kylään. Kun tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te otatte sen, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä.»Miehet lähtivät ja havaitsivat kaiken olevan niin kuin Jeesus oli heille sanonut. Kun he olivat irrottamassa varsaa, sen omistajat kysyivät: »Miksi te viette varsan?» He vastasivat: »Herra tarvitsee sitä.» He toivat varsan Jeesukselle, heittivät vaatteitaan sen selkään ja auttoivat Jeesuksen ratsaille. Kun hän sitten ratsasti, opetuslapset levittivät vaatteitaan tielle. Jeesuksen lähestyessä sitä paikkaa, mistä tie laskeutuu Öljymäen rinnettä alas, koko opetuslasten joukko alkoi riemuissaan suureen ääneen ylistää Jumalaa kaikista niistä voimateoista, jotka he olivat nähneet. He huusivat:

- Siunattu hän, kuningas,
joka tulee Herran nimessä!
Taivaassa rauha,
kunnia korkeuksissa!

Muutamat fariseukset sanoivat väkijoukon keskeltä Jeesukselle: »Opettaja, kiellä opetuslapsiasi!» Mutta Jeesus vastasi: »Minä sanon teille: jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.»


Aloitus
Tänä kuluneena vuonna olemme mekin tällä Aurassa viettäneet, osallistuneet kokonaiskirkollisiin talkoisiin, Kirkko Suomessa 850 vuotta- juhlavuotta. Tavallaan kaikki meillä huipentui viiden iltaluennon sarjaan jonka aikana saimme pohtia kristinuskon asemaa ja merkitystä Suomessa. Viides luento oli jollain tapaa merkityksellisin. Luennoitsija puhui siinä muun muassa siitä kuinka maailmankuvamme on tyystin erilainen kuin niillä ihmisillä jotka kirjoittivat raamatun, tai olivat sitä kirjoittamassa. Meidän kun on lupa ajatella, että siinä on inhimillinen ja jumalallinen puoli yhdessä toisistaan erottamatta.

Niinpä ei ole esimerkiksi kaikkien järkeenkäypää puhua taivaasta samanlaisena paikkana kuin apostolisella ajalla. Ja paljon muitakin esimerkkejä löytyy. Tarkoittaako tämä sitä, että raamatun sanoman ymmärtämiseksi meidän tulisi tehdä päivityksiä eri käsitteisiin ja niiden sisältöihin. Niinkö pitäisi tuttu ja turvallinen Isä Meidän-rukouksenkin alku: ”Isä meidän joka olet taivaissa, ei suinkaan muuttaa nykysuomelle muotoon ”Isämme taivaassa”, vaan peräti muotoon: ”Isämme joka asut maailmankaikkeuden salaisissa paikoissa”.

Maailma on täynnä merkillisiä paikkoja, ihmisiä ja kirjoja. Joka matkustaa jo nuorena paljon eikä kaihda vähän oudontuntuistakaan seuraa voi nähdä paljon. Näkee ainakin sen miten pieni maa Suomi olla ja miten myöhässä monet ajatukset tänne saapuvat. Meillekin suuri raamattukeskustelu tuli noin sata vuotta myöhässä. Ja yrityksiä päivittää maailmankuvaa ja kristityn maailmankuvaa, niitä on maailmalla ollut paljonkin. Jotkut näistä malleista ovat tulleet Suomeenkin, ja saaneet jalansijaa.

Viime vuosisadalla Yhdysvalloissa syntyi varsin merkillinen ihmismielen luomus. Se puhuu itsestään viidentenä aikakauden avaavana ilmoituksena. Se sanoo olevansa tapa puhua nykyajan ihmisille vastaavalla tavalla uskonnosta, Jumalasta, elämän tarkoituksesta ja sen päämäärästä. Kyse on valtavasta, yli 2000-sivuisesta URANTIA-kirjasta. Se on saanut paljon kannattajia ympäri maailmaan. Yhdysvalloissa ei ole tavatonta, että yliopiston teologian professori uskoo tuohon kirjaan, tai että ison kirkkokunnan pappisseminaarin johtaja uskoo tuohon kirjaan ja elää varsinaista kaksoiselämää. Olen tavannut ja olen tuntenut tällaisia henkilöitä. On lukuisia pappeja jotka uskovat tuohon kirjaan ja sen sanomaan niin sanotusti päivitettyine maailmankuvineen.

Toisaalta rajan toisella puolella, Kanadan Quebeckissä, räiskäleiden ja vaahterasiirapin, jääkiekon ja Saku Koivun maakunnassa, muuan teologian professori on tehnyt osan mittavasta elämäntyöstään kritisoidessaan tuota kirjaa ja sen oppeja. Siellä kun pelkästään Montrealin kaupungissa on kymmeniä opintoryhmiä jotka kokoontuvat tuon kirjan ääreen, ja katoliset papit ovat jo vuosikymmeniä olleet ihmeissään joidenkin seurakuntalaisten ajatuksista, tavasta puhua uskonelämästä ja käsitteistä.

Quebeckin ohella on eräs toinenkin paikka maailmassa jossa väestömäärään nähden lukijoita on paljon. Ja se paikka on Suomi. Aina ei voi olla varma onko jumalanpalvelukseen osallistujien joukossa joku tällainen henkilö. Ei olisi varmaan ihme jos kirkkomme papistosta löytyisi tällaisia henkilöitä, siis niitä jotka pitävät sitä todella taivahan totena juttuna yrittäen ujuttaa kirjan ajatuksia opetukseensa ihan noin vain mielessään ihmisten valaiseminen.

Kirjan opetuksista voisi puhua pitkään, ja siitä miten ne eroavat kristinuskosta ja vaikkapa luterilaisesta opista. Kirjan kirjoittajat esimerkiksi ovat luoneet aivan uudenlaisen käsityksen taivaasta. Enää ei tarvitse tyytyä ajatukseen taivaasta jossain tuolla avaruuden rajamailla, ilmakehän yläosissa. Sijoitetaan se reilusti kauemmas, vaikkapa noin 200 valovuoden päähän. Ja luodaan ihmiselle vaellustie avaruuksien halki maailmankaikkeuden keskukseen tapaamaan ja tunnistamaan Kaikkeuden Isä, Iankaikkinen Poika ja Ääretön Henki. Voihan se olla monimutkaisuuteen taipuvaiselle ihmiselle kiehtovaa ja haasteellisempaa kuin puhe vain pelkästä ”taivaasta.” Ja jos vielä vaikkapa annetaan kymmensivuinen selvitys erään asutetun naapuriplaneetan ihmisten yhteiskuntamallista ikään kuin opiksi niin voihan se olla kiehtovaa.

On toki totta että tuo kirja sisältää ainakin noin 70 asia ja käsitystä jotka siinä ensimmäisen kerran sanotaan ja esitetään, kuten vaikkapa alempien taivasmaailmojen maisemapuutarhuri ja työläis-olento spornagia. Mutta yksinkertaisinta on kuitenkin vain olettaa että kaikki on ihmismielen tuotetta, sen ihmeellisin ja liikuttavinkin osa ”Jeesuksen elämä ja opetukset”. Ne kaikki 800 sivua. Kirja ansaitsee huomion juuri tämän vuoksi; ihmismieli on valmis tekemään vaikka mitä paetakseen jotain. Paljolla kirjojen tekemisellä ei ole loppua, kuten Saarnaajakin sanoo.

Laki
Luennoitsijamme oli kuitenkin oikeassa siinä kun hän väitti että maailmankuvamme on erilainen kuin 2000 vuotta sitten, ja että monet uskomiseen liittyvät ongelmamme johtuvat vain tästä.  Maailmankuvat törmäävät toisiinsa. Vaikka se usko jolla ihmiset uskovat on aina sama, voi uskomisen sisältö kaikkine yksityiskohtineen olla mitä erilaisin. Ei ole kahta samanlaista ihmistä.

Päivän evankeliumi puhuu nimenomaan tällaisesta tilanteesta. Kaksi eri tapaa elää uskoa todeksi ja puhua siitä olivat kohdanneet jo usean vuoden ajan. Se mitä Jeesus oli tehnyt ja opettanut ei ollut kaikkien mieleen. Jeesus ei ehkä tullut kertomaan maailmankaikkeuden salaisissa paikoissa asuvasta Isä-Jumalasta, kyllä hän puhui tavalla jonka tuon ajan ihmiset ymmärsivät. Fariseuksia ja kirjanoppineitakin on ymmärrettävä, varmasti he olivat ymmällään kaiken sen närkästyksen ja vihanpidon takana. Tai sitten heidän mielestään Jeesus seurusteli aivan vääränlaisten ihmisten kanssa. ”Muutamat fariseukset sanoivat väkijoukon keskeltä Jeesukselle: »Opettaja, kiellä opetuslapsiasi!» Mutta Jeesus vastasi: »Minä sanon teille: jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.”

Mutta, mutta... Onkos se maailmankuva, ja ehkä vähän tai reilustikin vanhentunut tapa puhu asioista kuitenkaan se asia joka estää ihmisiä tulemasta vaikkapa seurakunnan toimintaan tai kirkkoon kuulemaan ja osallistumaan. Löytyykö keskuudestamme noita tienvarsilla kyylääviä fariseuksia? Heitä jotka vaativat toisia puhumaan sanoilla ja käsiteillä joita he eivät itsekään koskaan ole työstäneet tajuttaviksi. Kuinka voi ihminen jolla ei ole mielenrauhaa ja sisäistä Kristuksen tuntemista voittaa ketään evankeliumin asialle ja uskonrauhaan.

Tulee mieleen erään toisen sunnuntain evankeliumi, kertomus fariseuksesta ja publikaanista.

Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita, Jeesus esitti tämän kertomuksen: »Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani.  Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: 'Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.' Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: 'Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!' Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.»

Hutba
Törmäämme joskus puheeseen esikuvana olemisesta. Kummeilta vaaditaan kristityn esikuvan olemista, seurakuntanuorilta ja isosiltakin vaaditan esikuvallisuutta. Mutta lopulta kaikki löytävät itsensä fariseuksen roolista, sen henkilön asemasta joka ei lähtenyt temppelistä autuaana ja armahdettuna. Puhe esikuvan olemisesta kääntyykin lopulta hyvin ristiriitaiseksi puheeksi kaikkea tätä taustaa vasten. Ja ratkaisu tästä ristiriidasta ulospääsyyn on hyvin yksinkertainen. Kristityn ainoa järkevä ja kestävä tapa olla esikuva on olla oma itsensä, löytää oma itsensä. Ei kuitenkaan siis niin että uskomme miten sattuu ja mihin sattuu, että etsimme sopivaa ja muodikasta, rakennamme jopa peräti hyvän ja vähemmän ristiriitaisen tavan puhua uskonasioista ja Jumalasta. Kun kristitty löytää itsensä, löytää ristiriitaisen itsensä, syntisen itsensä, eikä siinä sitten mitata paremmuutta, kuka on vähemmän syntinen, että jos olisin vähän parempi kuin tuo toinen ja siksi pääsisin esikuvaksi, sanomaan miten sinun pitää uskoa, ja uskotko ollenkaan.

Evankeliumi
Tietystikään tällaisena esikuvana oleminen ei tarkoita sitä, että syntiä pitää suosia ja tulla yhä suuremmaksi syntiseksi. Paljolti on kyse arvojen joutumisesta uudelleen syyniin. Tällainen arvojen uudelleen arvioiminen tapahtui erään toisen fariseuksen, Sauluksen, kohdalla silloin kun hän Damaskon tiellä koki Kristuksen ilmestymisen. Se merkitsi hänelle ankara rukoustaistelua, sillä tuon tapahtuman jälkeen sanotaan hänestä painokkaasti: Katso, hän rukoilee” (Apt. 9:11). Kyllä kai hän oli ennekin rukoillut, mutta nyt hän rukoili sisäisesti murtuneena miehenä. Hänen rukouksensa ei enää ollut vanhaa ansioiden luettelemista. Se oli publikaanin hätähuutoa Jumalalle. Filippiläiskirjeessä hän kuvaa tätä sisäistä muutosta sanoen, että kaikki entiset kerskauksen aiheet olivat tulleet hänelle roskaksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, tuntemisen rinnalla. (3:8) Hänen oma vanhurskautensa murtui Kristuksen kirkkauden ilmestyessä.

Lopetus
Tänään Ensimmäisenä adventtina voimme tervehtiä Kristusta kuninkaanamme aivan yhtä todellisesti kuin tekstissämme riemuitseva kansanjoukko tekee. Tässä kohden ei meidän tarvitse kipuilla maailmankuva-kysymysten kanssa. Pyhä Henki, jonka tehtävänä on kirkastaa Kristusta, tuo hänet elämäämme sanan ja sakramenttien kautta. Älköön kukaan sanoko, että se tunnon puhdistus ja rauha, jonka syntien anteeksiantamus tuo elämäämme, on pelkkiä sielullisia kokemuksia. Eihän henkiseksi omaisuudeksemme voi mikään tulla muuten kuin sielunelämämme välityksellä. Mutta siihen ei kuulu vain tietoelämä maailmankuvineen, vaan tunne, aavistus, usko, omantunnon rauha ja vapautus. Täysi tunnon rauha ei tule sinne, missä kristillisyys on vain toisilta opittuja sanoja ja hokemia. Se tulee vain hätääntyneeseen sieluun, joka tyhjentyy kaikesta omasta, sielusta joka särkyy armahtajansa edessä. AMEN.

Uimataidoton hengenpelastaja. 19 sunnuntai helluntaista – Rakkauden kaksoiskäsky. 2. vsk.

19 Sunnuntai  helluntaista
Rakkauden kaksoiskäsky
25 sept MMV Saarna Auran kirkossa.
Khra Torsti Äärelä
Uimataidoton hengenpelastaja

Evankeliumi:  Mark. 12: 28-34
Muuan lainopettaja oli seurannut heidän väittelyään ja huomannut, miten hyvän vastauksen Jeesus saddukeuksille antoi. Hän tuli nyt Jeesuksen luo ja kysyi: »Mikä käsky on kaikkein tärkein?» Jeesus vastasi: »Tärkein on tämä: 'Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, on ainoa Herra. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi.' Toinen on tämä: 'Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.' Näitä suurempaa käskyä ei ole.»Lainopettaja sanoi hänelle: »Oikein, opettaja! Totta puhuit, kun sanoit, että Herra on ainoa Jumala, ei ole muita kuin hän. Ja kun rakastaa häntä koko sydämestään, kaikella ymmärryksellään ja kaikella voimallaan ja rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään, se on enemmän kuin polttouhrit ja kaikki muut uhrit.» Jeesus näki, että hän vastasi viisaasti, ja sanoi hänelle: »Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta.

Aloitus
Varmaankin kaikille seurakuntalaisille on selvää se, miten pappeja koulutetaan ja tehdään. Papiksi aikovan tulee lukea teologiaa, ja hyvähän sitä olisi lukea vielä pappina ollessaankin ja myös eläkepäivillä... Mitä se teologia sitten on. Olisiko teille hyvät kuulijat helpompaa jos käyttäisimme hyvää suomenkielistä vastinetta: ”Jumaluusoppi.” Sitähän se on. Loppujen lopuksi harva seurakuntalainen, maallikko on niin perehtynyt oppiin. Oppiin joka on, ei mitään muuta kuin ajatusrakennelma. Joka ammatikseen jumaluusoppia harjoittaa tulee tietämään, että on olemassa myös muita ajatusrakennelmia; ajatusrakennelmia jotka pitävät itseään oikeana...

Yliopistoteologia, Jumalaa koskevien ajatusrakennelmien ja niiden perustan tutkimus, on tärkeä asia. Mutta ei ole mitenkään vähäpätöistä sekään mitä kirkkokansan päässä liikkuu, se kuinka jumalanpalvelukseen osallistuva yhteisö asioista uskoo ja uskolla ajattelee...

Yksi meidän aikanamme elänyt ajattelija, opettaja, jonka nimi tässä yhteydessä on varsin toisarvoinen, mutta se en ole minä eikä kukaan ystävistäni, on kehittänyt ajatuksen siitä, että varsinainen teologinen tutkimus, yliopistoteologia, yliopistojumaluusoppi, on toisarvoista teologiaa, ja se mitä me tässä jumalanpalveluksessa harjoitamme, me yhdessä, minä erityisen saarnaviran hoitajana, ja te jumalanpalveluksen kanssatoteuttajana teette onkin ensiarvoista teologiaa.

Mikä on siis näiden kahden asian suhde. Ajatellaanpa vaikka näin: Kumpi ompi tärkeämpi. päällyskumi vai sisukumi; rengas vai vanne? Sillä kuka koskaan onkaan ajanut polkupyörää tietää, että pelkällä päällyskumilla ei pitkälle pötkitä, ja että ilman päällyskumia sisuskumi varsin pian hajoaa, tai että ei sillä ollenkaan pysty ajamaan. Siinä ei ole jäntevyyttä ja muotoa. Tai kun puhutaan autosta, niin tiedämme hyvin, että ilman rengasta ei auto liiku, tai ilman vannetta ei rengasta saa kiinni autoon. Nämähän ovat varsinaisia itsestäänselvyyksiä.

Mutta ne pätevät tähän meidän teologian harjoittamiseen. On muuten hyvin kannustavaa ajatella, että me todella harjoitamme täällä jumaluusoppia; olemme sanan äärellä. Mutta toisaalta ei tämä homma pysy kasassa jos eivät jotkut miettisi tämän kirkon ulkopuolella mitkä ovat meidän ajatusrakennelmamme perusteet ja kivijalka. Niinpä ei vanne saa soimata rengasta, ei päällyskumi sisukumia. Vasta sitten kun ne toimivat, niitä yhdessä käytetään, ne ovat hyödyllisiä ja toimivia.

Tekstin selitys
Päällyskumeilla ja renkaille tuottaa joskus vaikeuksia selittää ajatuksenjuoksuja jotka lähtevät vaikkapa tästä päivän tekstistä. Nykyään kun maailma ja koditkin ovat täynnä mitä erilaisimpia rakkineita ja purruuttimia on olemassa myös paljon käyttöohjeita. Joissakin kodeissa on oikein oma paikkansa, vaikkapa laatikko näille manuaaleille.

Nimittäin tämä päivän tekstissä kerrottu periaate, päivän otsikko ja teema: ”Rakkauden kaksoiskäsky”, ja siitä vielä hienostuneemmin johdettu kultainen sääntö ovat ihmisille tarkoitettu käyttöohje. Ongelmia tuottaa sitten se, että vaikka onkin hyvä, yksinkertainen ja selkeä käyttöohje, niin laite, ihminen ei sillä kovin hyvin toimi. Homma todellakin mättää ja pätkii.

Varhaisen kirkon aikana tämä asia kyllä jo huomattiin, emme tässä teologian harjoittamisessamme ole yhtään mitään hienoa ja uutta löytöä tekemässä. Ja tähän saamme vastaisuudessakin tottua. Saarnaajan kirjan sanat tulevat jälleen eletyiksi todeksi: ”Kaikki sanat uupuvat kesken, kukaan ei saa sanotuksi kaikkea. Silmä ei saa näkemisestä kylläänsä eikä korva täyttään kuulemisesta. Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla. Vaikka jostakin sanottaisiin: katso, tämä on uutta, on sitäkin ollut jo muinoin, kauan ennen meitä.

Nimittäin yksi koko läntisen kirkon suuri ajattelija, todella suuri opettaja, kirkkoisä Augustinus, siis todella suuri päällyskumi, pohti tätä käyttöohjeen ja ihmiskojeen arvoitusta paljonkin. Ja tietysti moni muu jo ennen häntäkin. Mikä se oikein on kun ei se ihminen toimi. EI AINAKAAN KOVIN HYVIN TOIMI. Paavali jo oli noin kolme ja puoli sataa vuotta ennen häntä pukenut asian sanoiksi: ”En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo.” Paavali puhui synnistä, synnistä joka ihmisessä asuen tekee syntiä ihmisessä. Suuri päällyskumi Augustinus vain kehitteli ajatuksen loppuun. Kun kerran kastettu ihminen edelleen on himojensa vallassa ja tekee syntiä on jotain todella pielessä; kaikki ihmiset ovat maanantaikappaleita, ettei suorastaan hylkytavaraa, sekundaa... Näin sai alkunsa oppi perisynnistä.

Jeesuksen sanojen merkitys, rakkauden kaksoiskäskyn merkitys, ja kultaisen säännön merkitys, on siinä, että ne lopulta johtavat meidät Kristuksen luo, ainoan hyvän voiman luo. Korjaajan luo, joka antaa rikkoutuneelle ja ohuelle sisuskumille muodon ja tuen...

Hutba
Ihmisen korjaamisessa vaaditaan Jumalan rakkauden kosketusta, sillä itsestämme emme osaa rakastaa Jumalaa emmekä lähimmäistä. Johannes kirjoittaa: "Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä" (1.Joh.4:19). Se pätee sekä Jumalan että lähimmäisen rakastamiseen. Rakastamme sekä Jumalaa että lähimmäistä vain siksi, että Jumala on ensin rakastanut meitä. Jumalan rakkaudesta kaikki lähtee. Hän on rakastanut, hän on tullut Pojassaan luoksemme, antautunut ristin vaivaan ja kuoleman kuiluihin rakkaudesta meihin, hän on kantanut syntimme ja kutsuu meitä luokseen. Kyse ei ole vain uudesta alusta, vaan yhteydestä Jumalaan Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, ei siis niin, että saisimme uuden alun omassa voimassamme ponnistellaksemme ja yrittääksemme rakastaa, vaan niin, että me olemme Kristukseen liitetyt, hänen kauttansa täydellisesti korjatut, turvassa, ilman minkäänlaista pelkoa.

Tämän tajuaminen ja sen varaan heittäytyminen vapauttaa: se on uskoa Jeesukseen. Silloin heikko ja rikkoutumiselle altis sisuskumi saa tuekseen kantavan ja vahvan, muotonsa pitävän päällyskumin. Olemme kuin virtaavia vesilähteitä, josta Johanneksen evankeliumissa puhutaan. Jeesushan sanoi samarialaiselle naiselle: "Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä" (Joh.4:14).

Lopetus
Mutta me olemme samassa veneessä, tai emme edes veneessä, myrskyävässä vedessä me olemme, ja hengenpelastajaa avuksi huudamme ja odotamme. Seurakunnan olemus ei ole olla mikään keskinäisen viihtymisen kerho, jatsiklubi, vaan seurakunta on hengenpelastusasema. Ja kaikista traagisinta, tai lohduttavinta tässä on se, että hengenpelastaja on itse uimataidoton, oli hän sitten miten hyvä jumaluusoppinut tahansa. Ja myös Jumalan Henki tulee avuksemme: "Myös Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin." (Room 8:26). AMEN

Kaikki joukolla hutbaa kuulemaan. Luomakunnan sunnuntai – Vastuu luomakunnasta. Vanhan testamentin saarna.

Luomakunnan sunnuntai
Vastuu luomakunnasta
Saarna Auran kirkossa 12 junius MMV
Khra Torsti Äärelä
Kaikki joukolla hutbaa kuulemaan

Evankeliumi: Joh. 1: 1–4
Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala.  Ja alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan  voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo.

Saarnateksti: Hoos. 4: 1–3
Kuulkaa, israelilaiset, mitä Herra sanoo!
Herra käy oikeutta teidän kanssanne,
sillä tässä maassa ei ole rehellisyyttä eikä uskollisuutta,
kukaan ei tunne Jumalaa.
Väärät valat ja valheet,
murhat, varkaudet ja aviorikokset
rehottavat kaikkialla,
veriteko seuraa veritekoa.
Sen tähden maa muuttuu aavikoksi,
kaikki sen asukkaat nääntyvät.
Villieläimet ja taivaan linnut kuolevat,
meren kalat katoavat.

Aloitus:
Aabrahamin perillisillä, muslimeilla, tätä nimitystä ”Aabrahamin perilliset” käytetään juutalaisista, kristityistä ja muslimeista, on oma viikoittainen pääjumalanpalveluksensa. Se pidetään heidän lepopäivänään perjantaina. Siitä käytetään useasti nimeä ”perjantaisaarna”. Muslimiseurakunnan hengellinen johtaja, imaami, pitää sen. Tuon saarna nimi on ”hutba.” Hutba on varsin kehottava ja yksityiskohtaisiakin ohjeita sisältävä saarna. Imaami todellakin neuvoo seurakuntalaisiaan, antaa risuja ja joskus ruusujakin, ja joskus arvostellaan kristittyjä... Joskus 1990-luvun loppupuolella tehtiin meillä tutkimus saarnoistamme. Mitä jäätiin suuren yleisön edessä kaipaamaan oli todellakin se, että kuulijat haluaisivat selkeää sanan tulkintaa ja jopa ohjeita, ei pelkkiä virikkeitä arkipäivän elämään. Hutba tekisi hyvää kristityillekin, etteikö sanoisi ”Eetvarttia.”

Laki:
Yksi synnin ilmenemismuoto on viime vuosina ollut suorastaan kouriintuntuva, Itsekkään ihmisen toiminta on tuonut tuon Hoosean virittämän tuhonkuvan lähelle. ”Sen tähden maa muuttuu aavikoksi, kaikki sen asukkaat nääntyvät. Villieläimet ja taivaan linnut kuolevat, meren kalat katoavat.” Varottavia ääniä on kuultu kuitenkin jo pitkään. On sanottu, että kristityt ovat liiaksi painottaneet toisen opinkappaleen, Pojan ja lunastajan asemaa ja merkitystä. Moni vakavasti otettava kirkonmies ja Raamatun pohjalta oppiansa ja julistustaan kehittävä kristitty on voinut pukea huolensa vaikkapa niin sanotun yhdennentoista käskyn muotoon. Tätähän hoetaan nykyään sunnuntai kuin sunnuntai, mutta tulkoot nyt sitten ainakin vielä kerran:

§ XI TOIMI NIIN ETTÄ MAAILMA SÄILYY  ELINKELPOISENA TULEVILLE POLVILLE.

Hoosean tekstin alkuosan voisi lukea tänään vaikkapa näin:

Kuulkaa kristityt, mitä Herra sanoo!
Herra vaatii teitä tilille,
sillä ei ole enää kohtuuden etsijää, ei neuvokkaita,
kukaan ei ylistä Luojaa
itsekkäät rukoukset ja pyynnöt,
väärä pelastusvarmuus ja ahne elämäntapa
kaikissa kristittyjen kokouksissa,
luonnonkatastrofi seuraa toistaan...

Väärillä jäljillä:
Kuinka siis on; onko kristillisen julistus ja opetus jotenkin kasvanut kieroon, yksilökeskeistä pelastusta korostavaksi?! Hedelmistäänhän puu tunnetaan! Ja täytyy sanoa; kyllä kristityt sivilisaatiot eivät ole parhaita esimerkkejä ”viljelevistä ja varjelevista kristityistä.” Kristillisessä opissa vallitsee tietty epätasapaino silliin jos I opinkappale, puhe Luoja-Jumalasta jää toisarvoiseksi.

Vastuuton meno jatkuu niin kauan kuin sivilisaatiomme ei omaksu yksinkertaisempaa elämäntapaa Minkäs tee; polttomoottori ja kaikenlainen huviajelu on näemmä jokaisen kristityn etuoikeus, yhtenä esimerkkinä vain mainittuna. Luomakunta asetettiin ihmisen käyttöön, ei kohtuuttomasti riistettäväksi.

Mitähän Martti sanoisi:
Luterilainen voi aina kiperässä tilanteessa kysyä: Mitähän Martti nyt sanoisi? Martille ei ekokatastrofi ollut arkipäivän ongelma eikä pelko. Mutta Luojan ja hänen ylläpitonsa suhteen Martilla oli kyllä paljonkin sanottavaa. Uskontunnustuksen selityksessä Isossa Katekismuksessa hän sanoo: Mitä tämä siis merkitsee ja mitä ymmärrät sanoilla: ”Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan? Siihen vastataan: Sitä minä niillä ymmärrän ja sen minä uskon, että olen Jumalan luoma, toisin sanoen, että hän on minulle antanut ja lakkaamatta pitää voimassa ruumiin, sielun ja elämän, jäsenet, niin suuret kuin vähäisetkin, kaikki aistit, järjen ja ymmärryksen ja niin edespäin, ruoan ja juoman, vaatteet, elatuksen, vaimon ja lapset, palvelusväen, kodin ja konnun ja niin edespäin. Lisäksi hän panee kaikki luodut palvelemaan meitä tämän elämän tarpeiden tyydyttämiseksi: auringon, kuun ja tähdet taivaalla, yön ja päivän, ilman, veden, tulen, maan ja kaiken, mitä siinä on ja mitä se tuottaa: linnut, kalat, eläimet, viljan ja kaikenlaiset kasvit; samoin kaiken muunkin ulkonaisen ja ajallisen siunauksen: hyvän hallituksen, rauhan ja turvallisuuden. Tästä uskonkohdasta voimme siis oppia, ettei meillä kenelläkään itsestämme ole eikä kukaan voi säilyttää elämää eikä mitään siitä, mitä vast’ikään luettelimme, ei myös mitään mitä voitaisiin luetella, oli se sitten suurta tahi pientä. Juuri tämä sisältyy sanaan Luoja.

Mistä epätasapaino johtuu:
Alussa mainittu epätasapaino opetuksessa ja julistuksessa johtuu varmasti siitä, että VT on jäänyt pienemmälle huomiolle ja harrastukselle. Uusi testamentti ei luontokuvauksia viljele. Jeesus puhuu joskus taivaan linnuista ja kedon kukista, Paavali kasvavasta viljasta, ilmestyskirja kylläkin uudesta luomisesta, ja kyllähän Paavalin merimatkakin on luontokuvaus, kuvaus luonnonvoimien mahdista. VT sitä vastoin on täynnänsä luonnon ja Luojan tekojen ylistystä; Jeesus Siirakin apokryfisestä kirjasta nyt puhumattaan...

Tosiasia:
On tosiasia; elämän jatkuminen maapalolla on asetettu kyseenalaiseksi. Syynä tähän on luonnonvarojen ja luomakunnan kohtuuton riisto. Kristitty sivilisaatio on ollut tätä tuhotyötä tekemässä, ja aivan etunenässä, jopa esimerkkiä muille antaen. Syynä tähän on ihmiselle annetun perustehtävän laiminlyöminen, sen perusteellinen unohtaminen. Opetus, julistus ja ennen kaikkea arkipäivän toiminta eivät ole tasapainossa.

Kuinka päästään eteenpäin:
Sovituksen ja pelastusvarmuus. Mitä siitä on sanottavaa? Vaikka rehellisen ihmisen on aina tunnustettava, että hän ei pelastuksestaan voi koskaan olla varma, sillä silloin hän ei enää armoa tarvitse. Mutta juuri sovituksen ja pelastusvarmuuden on näyttävä kristityn elämässä tasapainoisena suhtautumisena maailmaan ja luomakuntaa. Sen on herätettävä vastuu, sen on johdettava kohtuullisempaan elämäntapaan.

Vanhat suomalaiset, joiden Raamatuissa oli vielä tässäkin saarnassa mainittu Jeesus Siirakin viisauskirja saattoivat lukea sieltä nämä sanat: "Tärkeimmät mitä ihminen elääkseen tarvitsee, ovat: vesi, tuli, rauta ja suola, nisujauhot, hunaja ja maito, rypäleen veri ja öljy ja vaatetus. Nämä kaikki koituvat hyväksi, mutta syntiselle ne kääntyvät pahaksi." Oikeastaan nuo Siirakin sanat sopisivat parhaiten juuri tämän erikoispyhän, Luomakunnan sunnuntain lukukappaleeksi. Päänavaus Siirakkia kohtaan kun tehtiin Pyhän Henrikin muistopäivän kohdalla. Tulevat vuodet, kunhan noiden VT: ”lisäkirjojen” uudet käännökset ilmestyvät, tuovat meillekin myyntiin ja jakeluun sellaisia Raamattulaitoksia jotka ne sisältävät. Naapurissamme Ruotsissa näin jo on. Sitten olemme samassa asemassa kuin vanhat suomalaiset olivat. Itse Marttikin sanoi noita kirjojahyviksi ja hyödyllisiksi lukea... NIIN...Siirak oli nimittäin oikeassa aika monessa suhteessa. Eikä kaikista vähiten niiden sanojen suhteen, jotka puhuvat ihmiselle tarpeellisesta. Itse asiassa tämän pyhän sanomaa vasten Siirak on hyvin nykyaikainen ja valveutunut ajattelija ja opettaja.

Lopetus:
Mutta hyvät kuulijat! Jäättekö kaipaamaan HUTBAA? Noh... kokeillaan... Sisaret ja veljet Jeesuksessa Kristuksessa!:

Luojan ja luomakunnan antimet ovat kääntyneet kristityille pahaksi. Synnistä luopuminen ja uusi elämä Kristuksesta osallisena eivät suinkaan merkitse hyvin istuvaa pukua, viimeisen päälle varustettua uutta autoa tai useampaa, puhelimia joita ilman on pärjätty halmasta luomisen koitosta lähtien, vuosikertaviinejä ja muita maailman herkkuja, ja kaikkea muuta ylellistä kuviteltavaa. Papitkin kyllä pärjäisivät ihan hyvin ilman kaikenmaailman paperia tuhlaavia jumalanpalvelusohjelmia. Tietokoneen piti tuoda paperiton toimisto. Vaan toisinpa kävi. Hyvin vähän on ihmiselle aineellisesti tärkeää. Kompostointi ei ole vielä saavuttanut niitä mittasuhteita joita tarvittaisiin. Roskapussin sisältöä ei lajitella tarpeeksi. Autoilijat kaasuttelevat taivaan tuuliin arvokasta bensiiniä, missä on moottorijarrutus ja vapaalla laskettelu. Kuka on se ihminen jonka elämä on puolesta minuutista kiinni? Hävetkäätten! Sittenpä oppivat kun auton ylläpitäminen maksaa saman kuin esivanhemmille hevosen ylläpito. Syö kuin hevonen... se tulee vielä tutuksi, kouriintuntuvalla tavalla. Ei kuulkaat trenkipoijjaat hevosilla ennen ajelleet...  On jo kohtuullisempien elämäntapojen aika. On sanottu että ruumis on sielun temppeli. Voimme myös sanoa: luomakunta on lunastettujen temppeli. Se on pidettävä siistinä ja asumiskelpoisena tuleville polville aina Herramme paluuseen saakka. Tätä voisi pitää jopa täysivaltaisena uutena käskynä niiden vanhojen kymmenen rinnalla. AMEN

Alkeista joukkuepeliin. Helluntai – Pyhän Hengen vuodattaminen. 2. vsk.

Helluntai
Saarna Auran kirkossa 15 maius MMV
Pyhän Hengen vuodattaminen
Khra Torsti Äärelä
Alkeista joukkuepeliin

Evankeliumi Joh. 7: 37-39
Jeesus sanoi: »Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni.  Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan,  joka on kanssanne ikuisesti. Tämä puolustaja on Totuuden Henki.  Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä. Mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy luonanne ja on teissä. En  minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne. Vielä vähän aikaa,  eikä maailma enää näe minua, mutta te näette, sillä minä elän ja tekin  tulette elämään. Sinä päivänä te ymmärrätte, että minä olen Isässäni ja että te olette minussa ja minä teissä. Joka on ottanut vastaan  minun käskyni ja noudattaa niitä, se rakastaa minua. Ja minun Isäni  rakastaa sitä, joka rakastaa minua, ja häntä minäkin rakastan ja  ilmaisen hänelle itseni.»

Aloitus. Sven Johanssonin jääkiekko-oppaan perimmäinen opetus:
Ruotsalainen suurjääkiekkoilija Sven Johansson, kaksinkertainen  maailmanmestari jo 1960-luvun alussa, aloitti kuuluisan  jääkiekko-opaskirjansa hieman erikoisen tuntuisella kuvauksella.  Hän kuvasi sitä kuinka radiosähköttämisen taito oikein opitaan,  jos halua vain löytyy. Kirjan ensimmäisessä luvussa ei  todellakaan puhuta juuri sanallakaan mitään jääkiekosta. Se on  itse asiassa hyvä saarna tai kehotuspuhe pitkäjänteisyydestä ja  sen merkityksestä. Hän esittää tuossa kirjasessaan edistymistä  havainnollistavan taulukon. Siitä käy ilmi se, että vaativa ja hyödyllinen taito opitaan hitaasti ja varmasti. Oppimisessa  tulee välillä nopeita edistymisjaksoja, mutta myös ikäviä ja  tylsiä kausia jolloin ei juuri päästä eteenpäin, innostuksen ja pienoisen masennuksen ja itseensä tyytymättömyyden kaudet seuraavat toisiaan.

Nykyaikainen oppimispsykologia, kuten myös monen viisaan jo muinaisina aikoina lausuma ja ylöskirjoitettu opetus tai kansanviisaus, tukee Johanssonin kuvailemaa oppimistapahtumaa täysin. Oikotietä oikeaan menestykseen ei ole. Jatkossa Johansson rinnastaa morsetuksen opettelun luistelutaidon perusasioiden kartoittamiseen ja niiden jatkuvaan kehittämiseen; hyvän luistelutaidon ensimmäinen edellytys on muuten taito kaatua oikein, silloin näet ei uusien temppujen opettelu pelota ollenkaan, ja lopulta muihin jääkiekkotaitoihin, jotka  lopulta huipentuvat muiden joukkuetovereiden huomioonottamiseen ja vastuunkantamiseen. Kaiken taustalla on pitkäjännitteinen työ ja epäonnistumiselta tuntuvan kokemuksen sietäminen.

Mistä on kyse?
Tänään kristinuskoon kriittisesti suhtautuva asettaa helposti kyseenalaiseksi koko opetuksen Pyhästä Hengestä ja sen vaikutuksesta. Jääkö tämän päivän maailmaa katsoessa väite kristinuskon hyvää tekevästä työstä vain perustelemattomaksi väitteeksi. Missä olet ”Hyvä ihminen!” Tuollainen huuto on vähintäänkin oikeutettu. Antiikin maailma oli raaka ja väkivalta oli arkipäiväistä. Tuon ajan ihmisiä voi luonnehtia taikauskoisiksi ja alkukantaisiksi. Ja kuitenkin nykymaailmaamme voidaan perustellusti väittää jopa jalostuneemmalla tavalla raaemmaksi, taikauskokin näyttää etsivän vain yhä uusia muotoja, samoin alkukantaisuus, länsimainen ihminen näyttää olevan eräänlaisen tulospsykoosin vallassa, ja siinä taudissa ei heikko ja väsynyt ihminen ole paljonkaan arvoinen.

Ovatpa eräät aikalaisemme antaneet periksi jopa siinä määrin,  että odottavat, suorastaan hartaasti pyytävät sitä, että jonkun  toisen maailman ja toisella tavalla sivistyneen ihmiskunnan  edustajat tulisivat noin vain näyttämään meille miten olla kun  eleä, ja kertaheitolla ratkaisisivat monituiset ongelmamme.  Koko ihmiskunnan tulevaisuus näyttää enemmän kuin uhatulta, nyt  todellakin olisi sitä paljon puhuttua tilausta maailmalopulle.  Kannattaisiko lopettaa turhalta joskus ehkä turhalta tuntuva  puhe helluntaista ja pyhästä hengestä! Mutta kaikessa  kristinuskoon suunnatussa kritiikissä on ehkä sittenkin myös  mukana siihen asetettu vahva toive ja odotus? Miksi arvostella  jotain joka on jo menettänyt parhaan otteensa!

Vaan jospa asianlaita olisikin niin, että tuo auttaja,  puolustaja, ei tullutkaan ratkaisemaan mitään taloudellisia  ongelmia, eikä varsinkaan luomaan uutta ja oikeudenmukaista  yhteiskuntaa. Ja onko kristityllä edelleen se harhaluulo, että apu kaikkeen tulisi suoraan ylhäältä.

Helluntai taisi sittenkin  vain varustaa meidät kuolevaiset ihmiset kyvyllä antaa anteeksi  henkilökohtaiset loukkaukset, olla katkeroitumatta vakavimmankaan epäoikeudenmukaisuuden keskellä, säilyttää tyyneytensä  pöyristyttävänkin vaaran edessä ja uhmata vihana ja kiukkuna  ilmenevää pahuutta rakkautta ja pitkämielisyyttä osoittavin  pelottomin teoin.

 Törmäämme jokapäiväisessä elämässä monestikin kärsimättömiin ja ahdistuneisiin ihmisiin, ja monet törmäävät juuri minuun  kärsimättömään, ahdistuneeseen ja pitkäjännittyneisyyden  merkityksen unohtaneeseen ihmiseen. Ei jakseta yksinkertaisesti  odottaa, hienot suunnitelmat kariutuvat, unelmat eivät  yksinkertaisesti toteudu. Se mikä kerran tuntui oikealta  ratkaisulta ei sitten kertakaikkiaan toiminutkaan.

 Toisaalla törmätään vaatimuksiin, joissa alkuseurakunnan  esimerkki nostetaan suoranaiseksi ihanteeksi. Kovin usein  vedotaan siihen, että kirkon omaisuus päitäsi jotenkin jopa  realisoida. Jotkut vaativat peräti Jeesuksen opetusten käytäntöyönpanoa konkreettisella tavalla. Ja jos niin  onnistuisikin yhden, pienen joukon, kirkkokunnan tai peräti  sukupolven yhden sukupolven puitteissa koko kristikunnan suhteen, niin olisiko siitä hyötyä. Pessimisti sanoisi:  ”Hankitut ominaisuudet eivät periydy.” Eivät ne periydykään,  vaan jokainen sukupolvi joutuu ponnistelemaan parempien  ihanteiden, ja uskonnollisessa mielessä paremman uskonnollisesti  perustellun elämänmallin puolesta aivan itse. He joutuvat  opettelemaan kaatumisen taidon, taidon olla satuttamatta itseään  uusissa tilanteissa, useinkin vihamielisten olosuhteiden ja  kanssaihmisten keskellä.

Lyhyt hurmio ei tuo onnea, tulee epätoivon kausia ja  masennuksen aikoja. Sitten eräänä aamuna ihminen on vain  hieman valmiimpi ja elämä on taas hieman helpompaa, voit  tehdä uusia asioita, tai vanhojen asioiden tekeminen ja niiden  kanssa eläminen ei tuota tuskaa. Kysymys on ehkä vain  tietynlaisen rauhan tunteen kokemisesta. Sellaisessa tilanteessa  tuntee mestarin lohduttavan sanan: ”Minä jätän teille rauhan.  Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma  antaa. Älkää vaipuko epätoivoon.”

Maailmamme on historiansa kuluessa kokenut suurten ja  hävittävien sotien tuhoja. Kaikki näihin taisteluihin  osallistuneet ovat kärsineet tappion. On vain yksi voittaja;  on vain yksi, joka on selviytynyt näistä katkeriksi käyneistä  taisteluista yhä maineikkaimpana — Jeesus Nasaretilainen ja  hänen evankeliuminsa siitä, että paha voitetaan hyvällä.  Paremman sivilisaation, ihmiskunnan, salaisuus on sidoksissa  Mestarin opetuksiin ihmisen veljeydestä, rakkautta ja  keskinäistä luottamusta osoittavasta hyvästä tahdosta.

Jeesuksen opetusten tajuaminen ja varsinkin niiden toimeenpano  näyttää olevan käsittämättömän hidas kehityskulku, ainoa  lähtökohta kestävälle kehitykselle siinä on hellittämätön usko  ja pitkäjänteisyys kaikessa. Jokainen suuri ja vähän  pienempikin opettaja kuten esimerkiksi alussa mainitsemani  ruotsalainen Sven Johansson, on painottanut seuraajilleen  pitkäjänteisyyden ja hellittämättömän yrityksen merkitystä, myös  sitä, että epäonnistuakin voi, ja yrittää voi aina uudelleen.

Mutta ei kai elämä ole kuvaannollisessa mielessä pelkkää  luistelun opettelemista, mailankäsittelyä, laukaisutaidon  hankkimista tai taklaamista.... On muutakin, on opittava myös  syöttötaito ja oikea sijoittuminen, parasta olisi olla  menemättä kiekon perään sinne minne se ensiksi menee, ei  sinne, vaan sinne minne se seuraavaksi sieltä tulee. Elämä on  joukkuepeliä, ja siinä joukkueessa, aivan minusta riippumatta  pelaa sellaisiakin pelaajia, joita minun on vaikea hyväksyä  samaan joukkueeseen. Mutta juuri tässä onkin se paljon puhuttu  kasvun paikka. AMEN.

Minä, Martti, Antikristus ja paavi. 4. Sunnuntai pääsiäisestä – Taivaan kansalaisena maailmassa. 2. vsk. Epistolasaarna.

IV Sunnuntai pääsiäisestä - Cantate
Taivaan kansalaisena maailmassa
Saarna Auran kirkossa - 24 april MMV
Khra Torsti Äärelä
Minä, Martti, Antikristus ja paavi

Evankeliumi: Joh. 17: 6-10
Jeesus rukoili ja sanoi: »Minä olen ilmoittanut sinun nimesi niille ihmisille, jotka valitsit maailmasta ja annoit minulle. He olivat sinun, ja sinä uskoit heidät minulle. He ovat ottaneet omakseen sinun sanasi ja tietävät nyt, että kaikki, minkä olet minulle antanut, on tullut sinulta. Kaiken sen, minkä olet puhuttavakseni antanut, minä olen puhunut heille, ja he ovat ottaneet puheeni vastaan. Nyt he tietävät, että minä olen tullut sinun luotasi, ja uskovat, että sinä olet minut lähettänyt. Minä rukoilen heidän puolestaan. Maailman puolesta minä en rukoile, vaan niiden, jotka sinä olet minulle antanut, koska he kuuluvat sinulle. Kaikki, mikä on minun, on sinun, ja mikä on sinun, on minun, ja minun kirkkauteni on tullut julki heissä.»

Saarnateksti:
Room. 8: 9-11
Te ette elä oman luontonne vaan Hengen alaisina, jos kerran Jumalan Henki asuu teissä. Mutta se, jolla ei ole Kristuksen Henkeä, ei ole hänen omansa. Jos Kristus on teissä, teidän ruumiinne tosin on kuollut synnin vuoksi, mutta Henki luo elämää, koska teidät on tehty  vanhurskaiksi. Jos siis teissä asuu Jumalan Henki, hänen, joka herätti Jeesuksen kuolleista, niin hän, joka herätti Kristuksen kuolleista, on tekevä eläviksi myös teidän kuolevaiset ruumiinne teissä asuvan Henkensä voimalla.

Aloitus
Asenteet muuttuvat hitaasti, jos joskus ollenkaan. Meillä on  kotona sellainen taulu, jokaisen pappilan aarre, jossa on  herttaisen idyllinen kuva ensimmäisestä luterilaisesta pappilasta, luterilaisesta sanan varsinaisessa merkityksessä että se on itse Martin pappila, Martti Lutherin.

Kuvassa itse Martti soittaa luuttua, kolme lasta laulaa jotain isän säestyksellä, nuorin lapsi on äitinsä Katariinan sylissä, yksi lapsi, pikkupoika ei oikein vielä tiedä mitä tekisi. Pöydän ääressä Lutherin työtoveri Melanktooni nauttii jotain tinatuopista. Taulun äärellä on joskus hyvä pysähtyä ja miettiä menneitä ja tulevia, ja tietysti nykyisiä. Monissa kiperissä tilanteissa ja vaikkapa saarnantekoinspiraation ollessa kateissa tulee kysyttyä: ”Sano nyt Martti jotain vinkkiä,” tai ”Mitäs mieltä olet.” Ei ole Martti paljon pukissut, se on sanottava. Noh... Martin ajatuksia kyllä löytää paljon kun vain viitsii kirjoja availla...

Näinä päivinä kun uusi paavi Benediktus XVI,  kerran Joseph kardinaali  Ratzinger, on valittu tulee mieleen Martin suhtautuminen paaviin. Sille pikkupojalleen siinä taulussa Martti varmaan opetti ensimmäisinä asioina: ”Paavi on  antikristus”. Martti kun oli aivan mahdoton paavin vastustaja. Minä en mikään Martti tietysti ole, tai tavallaan jokainen luterilainen pappi sitä tavallaan kyllä on, ja jotain on 500 vuoden aikana kyllä tapahtunut, luterilaisen pappilan sisällä, ja luterilaisen papinkin pään sisällä. Nykyään ei pikkupojille opeteta ensimmäisenä: ”Paavi on antikristus”, vaan on luontevaa sanoa: ”Paavi on ihan kiva heppu”. Ja on varsin hauskaa kuulla pojan suusta, aina kun uuden paavin kuva lehdessä tai televisiossa välähtää ”Paijji”. Millainenhan sitten on tilanne 500 vuoden päästä? Liekö yksi yhteinen kirkko ja mitäs
muuta... Ans kattoo!

Menneisyys vaikuttaa tänään. Sen ohella, että tämän sunnuntain aihe on ”Taivaan kansalaisena maan päällä”, niin vietämme myös täällä Aurassa sotaveteraanien kirkkopyhää. Me nuoremmat emme ole nähneet sotaa omin silmin. Luemme siitä, kuulemme ja näemme tiedotusvälineistä. Meille sota on vuosilukuja, erilaisten syiden seuraus, vanhojen ihmisten kertomuksia. Sodan surun voi aistia vaikkapa sankarihaudoilla. Sen voi tuntea edelleenkin monien ihmisten puheesta. Tänään saamme kiittää Jumalaa, painaa päämme alas ja kiittää vapaudesta. Saamme muistaa surun ja pelon läpikäyneitä. Heitä, jotka menettivät henkensä, heistä, jotka sitoutuivat toivoon ja työhön silloin, kun matkatoveri näytti lopullisesti kadonneen - tai menehtyneen. Heistä, joiden toivo nousi kuoleman laaksosta tekemään työtä ja antamaan anteeksi.

HUTBA: Taivaan kansalaisena maan päällä
Uskoomme ja elämäntulkintaamme sisältyy ajatus sekä ajallisesta että iankaikkisesta todellisuudesta. Jumalan luomistyön perusteella on olemassa tämä maailma ja ajallinen elämä. Sen lisäksi, kaikkien Jumalan lupausten perusteella, on toteutuva myös taivas ja iankaikkinen elämä. Jos osaisimme aina elää rakkauden kaksoiskäskyn mukaisesti, olisi taivas jo täällä maailmassa. Mutta siihen emme kovin usein kykene, vaikkakin rakkauden kosketus on taivaan aavistus. Siksipä meidän elämä on taivaan kansalaisena olemista nimenomaan maailmassa, jossa Jumalan taivas ei vielä ole läsnä. Te ette elä oman luontonne vaan Hengen alaisina, jos kerran Jumalan Henki asuu teissä. Sellaista kristityn elämä Kristuksessa on; TAVALLAAN JO NYT MUTTEI KUITENKAAN VIELÄ! Ikään kuin asuisit hienossa talossa missä on paljon huonekaluja ja taulujakin, mutta et niitä näe etkä voi kosketella, mutta olet kuitenkin varma, että nuo asiat ovat olemassa.

Pettymysten ja vaikeuksien keskellä uskon ja rakkauden näkeminen voi toisinaan olla vaikeaa. Ne ovat meille kaikille kuitenkin tarjolla, usein pienin mutta sinänsä riittävin annoksin tai joskus valtavan huumaavana aaltona, jonka syleilystä ei haluaisi luopua. Ajallinen ja iankaikkinen, maa ja taivas, voivat koskettaa toisiaan välillä hyvinkin voimakkaasti. Olemme elämän pituisella matkalla, jonka varrella on mahdollista kokea aitoa uskoa ja aitoa rakkautta. Syvimmiltään ne ovat Jumalan lahjaa.

Uskomme on suuntautumista kohti tulevaa hyvää, jonka toteutumista jokainen taivaan kansalainen voi pitää varmana asiana. sen sinettinä ovat pääsiäisen tapahtumat, erityisesti Jeesuksen ylösnousemus kuolleista. Taivaan kansalaisena eläminen on luottamista Jumalan sanan lupauksiin. Ihminen tiedostaa olevansa armahdettu Jumalan edessä ja yhtälailla olevansa iankaikkisen elämän perijä. Elämän syvä perusmielekkyys löytyy näistä asioista.

Taivaan kansalaisena elämisen tulee merkitä myös asenteiden muuttumista toisiksi. Itsekkyyden on murruttava ja aidon auttamisen halun on noustava esiin. Uskon tulee näkyä rakkautena, joka ilmenee palvelemisena ja tarvittaessa myös uhrautumisena. Syntyy ymmärrys jakaa omastaan, antaa toiselle oman elämän optioista ja osakevoitoista. Tästä rakkaudesta saavat osansa myös vieraat ja muukalaiset, jopa viholliset. Ilman epäitsekästä ja itsensä uhraavaa rakkautta ei ole mitään Jumalan kansaa maailmassa.

Lopetus
Mutta pitääkö odottaa 500 vuotta ennen kuin mitään voi tapahtua? Ei tarvitse! Joka on lahjaksi saanut ja sen tajuaa, tajuaa myös sen että toisen ihmisen, lähimmäisen elämisen ja viime kädessä käyttäytymisen takana on aina selitys, syy miksi joku on sellainen kuin on... Martinkin käyttäytymisen ja paavi-vihan taustalla oli hyvä selitys. Tuon ajan paavit tekivät paljon kyseenalaisia tekoja, mutta ovat sen jälkeen paljolti ryhdistäytyneet. Eikä toisaalta pidä pitää Marttiakaan  minään jumalihmisenä, niin kuin eivät nykyisetkään ihmiset sitä ole, eivät paavit eivätkä pienempienkään pappiloiden asukkaat.

Mutta ei pidä odotella omaa viittäsataa vuottansa. Mutta jos siihen ei pysty, ja kun ei todella pystykään, niin eipä hätiä. Jumalan sanassa on tähänkin apu ja turva: Jos Kristus on teissä, teidän ruumiinne tosin on kuollut synnin vuoksi, mutta Henki luo elämää, koska teidät on tehty vanhurskaiksi. Jos siis teissä asuu Jumalan Henki, hänen, joka herätti Jeesuksen kuolleista, niin hän, joka herätti Kristuksen kuolleista, on tekevä eläviksi myös teidän kuolevaiset ruumiinne teissä asuvan Henkensä voimalla. AMEN.

Jälkiuunileipäpappi. 2. Sunnuntai pääsiäisestä – Hyvä paimen. 2. vsk.

II Sunnuntai pääsiäisestä - Misericordia domini

Hyvä paimen
Saarna Auran kirkossa 10 april MMV
Khra Torsti Äärelä
Jälkiuunileipäpappi

Evankeliumi  Joh. 21: 21-19
Kun he olivat syöneet, Jeesus sanoi Simon Pietarille: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?" "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun karitsoitani." Sitten hän kysyi toistamiseen: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko minua?" "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Kaitse minun lampaitani." Vielä kolmannen kerran Jeesus kysyi: "Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?" Pietari tuli surulliseksi siitä, että Jeesus kolmannen kerran kysyi häneltä: "Olenko minä sinulle rakas?", ja hän vastasi: "Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun lampaitani.” Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo."  Näin Jeesus ilmaisi, millaisella kuolemalla Pietari oli kirkastava Jumalaa. Sitten hän sanoi: "Seuraa minua."

Jokunen vuosi sitten tasavaltakuntamme ykköslehdessä oli erään vanhan sanapalvelijan nekrologi, muistokirjoitus. Kaiken muun ohella tuosta miehestä sanottiin: Hän piti rukiisia saarnoja. Mitä se tarkoittaa? Rukiisia saarnoja. Onkohan se jotenkin vanhanaikaista puhetta?

Onko olemassa myös ohraisia saarnoja, tai peräti pullapuheita? Ja onko nykyään, ajan hengestä juontuen myös pikaruoka-saarnaamista. Sitäkö on nykypäivän kirkkokansa vailla. Kun on sanottu pikaruokaketjuista, että sieltä tultaessa näkee jo toisen saman liikemerkin kadun toisessa päässä ja näin nälkä pysyisi loitolla vain kadun toiseen päähän asti. No käyväthän jotkut kahdesti päivässä jumalanpalveluksessakin...

Toisiko kuitenkin vanhan ajan rukiinen saarna kirkkokansalle hengellisiä vatsanväänteitä? Maku saattaisi olla vähän vanhakantainen, ja leuat voisivat rasittua sitä pureskellessa. Sellaistahan kunnon ruisleipä on, se täyttää hyvin pureskeltuna mahan, noin 20 leuanlonksua kappaletta kohden, ja kylläinen olo kestää pitkään. Ei vain kadun toiseen päähän, vaan ainakin vanhanaikaisen peninkulman verran.

Mutta ettemme pilkkaisi liian kohtuuttomasti mäkdonaldseja ja hesburgereita, sanotaan toki, että tuollaisen ketjuruokalan etu, tai hyve sinänsä on se, että tuotteet ovat tasalaatuisia. Joka paikassa saa varmasti samanlaisen annoksen, hinta on sama ja palvelu, jos ei nyt täydestä sydämestä ilolla lähtevää, niin ainakin reipasta ja nopeaa.

Onko kirkkomme ketjuravintolan tapainen jos voimme rinnastaa jumalanpalveluksen liiketuotteeksi? Helposti voi näet käydä niin, että saarnat, paikkakunnasta riippumatta, muistuttavat tosiaan.  Ja onko kirkosta, pyhäpäivän messusta, tullut ketjuravintolaan verrattava. Onko tuote alkanut yhdenmukaistua. Näinhän toki on aina ollut patenttivarman ehtoollisen suhteen.  Sakramenttina se on pätevä, jakoipa sen kuka tahansa. Luterilaiseen kirkkoon voi siis tässä mielessä tulla kuin ketjuravintolaan. Palvelu toimii, tuote on tasalaatuinen, sitä voi nauttia niin usein kuin se tuntuu tarpeelliselta, ja kaikista muista ravintoloista poiketen: talo tarjoaa aina.

Mutta rukiinen saarna! Mistä sen tunnistaa; tuon toisen ilmaisjakelussa olevan tuotteen. Päivän tekstiin liittyen: rukiisesta saarnasta kuuluu aina hyvän paimenen ääni, ja se pohjautuu aina ja vain Raamatun tekstiin. Miksi kirkko ei ole pikaruokapaikka...

Tuskinpa on toista kuvaa, joka kautta aikojen olisi ollut Kristuksen seurakunnalle rakkaampi kuin kuva meidän Herrastamme ja Vapahtajastamme hyvänä paimenena. Marttyyrikirkon kristittyjen jäljiltä jo löytyy heidän pakopaikkansa, Rooman katakombien seinämistä piirroksia paimenesta karitsa olallaan. Vainotut Kristuksen seuraajat tahtoivat itselleen ja toisilleen muistuttaa, että he olivat kuoleman uhatessakin uskollisen paimenen hoidossa. Ja kun ajattelee, miten lukemattomat taiteilijat sen jälkeen ovat innoittuneina kuvanneet samaa aihetta, tekisi mieli sanoa, että Jeesus jätti sittenkin maailmaan kuvan itsestään lausuessaan nuo sanat: ”Minä olen hyvä paimen.”

Päivän tekstin ydin on sanoissa: Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen. Olen aina kysynyt erään kysymyksen rippikoulun loppukertauksessa, loppukokeessa. Vastaukset tuohon kysymykseen ovat olleet moninaiset. Kysymys on ollut: ”Kuinka ihminen voi oppia tuntemaan Jumalan?” On vastattu kaikkea luonnon ihmettelystä linnunlauluun, kirkossakäyntiin ja muuhun sellaiseen. Puolinaisia vastauksia, hyvin harvassa juuri se yksinkertainen vastaus: Ainoastaan siten, että Jumala ensin ilmoittaa itsensä meille. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen. Ei liene väliä, kenelle sanat on osoitettu. Hyvän paimenen ääni: sinä se on, ihminen ei voi pelastaa itseään, eikä hän voi tulla tuntemaan Jumalaa ellei hän itse ole ensin ilmoittanut itseään.

Miksi on pidettävä kiinni juuri tuosta, ja vain tuosta. Myös siitä yksinkertaisesta syystä, että jos kuvittelemme tuntevamme Jumalan ilman hyvän paimenen ääntä, ei ole pitkä askel myöskään siihen, että ihminen voi tehdä muutakin. Että hän voi omin avuin, omasta kyvystään ja mahdollisuuksistaan tehdä hyvää.

Kaiken takana on uskonpuhdistuksen suuren isän Martti Lutherin keskeinen tapa ajatella: ”Ei pidä lisätä yhtään enempää kuin on tarpeen selittää jokin asia yksinkertaisimmalla tavalla.” Ei ole yksinkertaisempaa tapaa ajatella kuin että Jumala on jo pojassaan lähestynyt meitä ja valmistanut pelastuksen hänen kauttaan. Kaikki mitä hyväksemme tapahtuu on meistä riippumatonta.

Päivän sanomaan, hyvään paimeneen, syömiseen ja ruokkimiseen, liittyy myös keskeisesti se Johanneksen teksti jossa Jeesus kehottaa Pietaria ruokkimaan hänen karitsojaan. Kolme kertaa Jeesus kysyy Pietarilta rakastaako hän tätä, ja kolme kertaa hän myös saa kehotuksen.

»Ruoki minun karitsoitani.»
»Kaitse minun lampaitani.»
»Ruoki minun lampaitani.

Simon Pietari oli kohdannut uudestaan Jeesuksen samalla Gennesaretin järven rannalla, missä he olivat kohdanneet ensi kerran silloin, kun Pietari sai kutsun lähteä ihmisten kalastajaksi. Pietari oli välillä joutunut jo epätoivossaan kyselemään koko tuota kutsumustaan ja palannut takaisin entiseen ammattiinsa. Silloin tulee ylösnoussut Jeesus hänen luokseen. Pietari on hänen edessään, jota hän on väittänyt rakastavansa, seurannut, mutta jonka sitten koetuksen hetkellä — kieltänyt.

Sitten seuraa keskustelu jossa ylösnoussut Mestari käsittelee Pietaria ja saa tämän tuskastumaan. Joku voisi luonnehtia Jeesusta jopa varsin julmaksi sielunhoitajaksi. Rantahiilloksella kolmasti tehty kysymys oli varmasti kipeä muistutus eräästä toisesta hiilivalkeasta, jolla opetuslapsen uskollisuus mestariinsa oli kolmasti horjunut.

Eikö meidän käy jopa Pietaria sääliksi. Hän muistaa suuret sanansa ja niin surkean lankeemuksensa. Jeesus näkee tämän. Särjettyä sydäntä hän ei kuitenkaan muserra, hän ei enempää kosketa tuota kipeää kohtaa. Pietarin synti on annettu anteeksi. Nöyryytetty on saanut armon

Pietarin sydämen rakkaus kuuluu nyt Jeesukselle täydemmin kuin milloinkaan ennen. Viimein hän tajuaa Vapahtajan tarkoituksen. Mestari ei sittenkään ollut tullut häntä nöyrryttämään, vaan nostamaan ja rohkaisemaan. Enemmän kuin kaikki Pietarin vakuuttelut merkitsi tuolla hetkellä se, että Jeesus kaikesta huolimatta tahtoi ottaa vastaan hänen rakkautensa, jonka hän oli tahrannut lankeemuksellaan.

”Rakastatko minua?” Jos rakastat, silloin on sinun aika käydä työhön! ”Ruoki minun karitsoitani.” ”Kaitse minun lampaitani.” Tehtävä on suuri ja vaativa. Mutta Pietarin heikkous ei ole enää esteenä, sillä hänen koeteltu ja nöyrtynyt rakkautensa tekee Simonista jälleen Pietarin, avaa uudet mahdollisuudet ylösnousseen seuraamiseen palvelevan ja kärsivän rakkauden askelissa.

Tähän kohtaamiseen täytyy meidän kaikkien joutua Vapahtajamme kanssa, ennen kuin meistä tulee hänelle soveliaita, joille hän voi uskoa tehtäviä. Yksikään Jeesuksen opetuslapsi välty tuolta samalta kysymykseltä. Ennemmin tai myöhemmin olemme kaikki samalla hiilivalkealla, ja meidän on vastattava kysymykseen. Kysymyksen väistäminen merkitsisi jo kieltämistä. Pietarin koulu on meidän jokaisen käytävä kypsyäksemme hänen seuraajikseen.

Eikö meidän ole käynyt Pietarin tavoin? Joskus ei osoittaudu koetuksissa kestäväksi. Tunnemmeko tästä tuskaa tunnustettava suoraan: Sinä, Herra, tiedät kaikki; tiedät, etten ole sinua rakastanut. Melkein kaikki todistaa sitä. Tiedät, mikä kurja raukka minä olen. Sinä itse olet vääjäämätön todistaja siihen. Mutta kenenkä luokse minä menisin, sinä yksi rakastat tällaistakin. Sinä näet, etten sittenkään voi elää ilman sinua, tiedät, että olet minulle rakas.

Jeesus tulee yhä meidän luoksemme. Hän rakastaa meitä yhä, kaikesta huolimatta. Hän tulee auttamaan meitä uudestaan tielle, rakkauden tielle. Hän tulee antamaan meille rakkauden, jota hän kysyy. Rakkaus perustuu anteeksiantamukseen. Joka on saanut paljon anteeksi, hänelle on kyky rakastaa paljon. ”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.”

Ihminen ei siis tee uskonratkaisua. Jos näin väitetään on kirkkomme silloin jotain muuta kuin luterilainen. Silloin sanapalvelija tarjoilee rukiisen, yksinkertaisen ravinnon sijasta jotain helposti pureksittavaa. Vaalea leipää jauhelihapihvillä maistuvan kastikkeen kera. Se kyllä maistuu hyvältä, on helppo pureskella, mutta kohta sinun on jälleen nälkä. Ehkä jaksat seuraavalle pikaruoka-asemalle. Ja pitää aina muistaa, että pikaruoka lihottaa, hengellinen pikaruoka pöhöttää hengellisesti.

On siis julistettava sanomaa Hyvästä Paimenesta ja hänen opistaan. Siitä tunnetaan hyvän paimenen ääni. Kukaan ei voi julistaa hyvän paimenen sanomaa ellei hyvä ole ensin puhutellut häntä.

Palkkarengin ääni ei kanna kauas, leipäpappi syö itse omat eväänsä ja jää nälkäiseksi, mutta jälkiuunileipäpappi syöttää hyvän paimenen rukiista leipää. Siinä jälleen yksi vaikeasti ymmärrettävä asia, vaikea siksi, että se on niin yksinkertainen. AMEN.