Uimataidoton hengenpelastaja. 19 sunnuntai helluntaista – Rakkauden kaksoiskäsky. 2. vsk.

19 Sunnuntai  helluntaista
Rakkauden kaksoiskäsky
25 sept MMV Saarna Auran kirkossa.
Khra Torsti Äärelä
Uimataidoton hengenpelastaja

Evankeliumi:  Mark. 12: 28-34
Muuan lainopettaja oli seurannut heidän väittelyään ja huomannut, miten hyvän vastauksen Jeesus saddukeuksille antoi. Hän tuli nyt Jeesuksen luo ja kysyi: »Mikä käsky on kaikkein tärkein?» Jeesus vastasi: »Tärkein on tämä: 'Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, on ainoa Herra. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi.' Toinen on tämä: 'Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.' Näitä suurempaa käskyä ei ole.»Lainopettaja sanoi hänelle: »Oikein, opettaja! Totta puhuit, kun sanoit, että Herra on ainoa Jumala, ei ole muita kuin hän. Ja kun rakastaa häntä koko sydämestään, kaikella ymmärryksellään ja kaikella voimallaan ja rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään, se on enemmän kuin polttouhrit ja kaikki muut uhrit.» Jeesus näki, että hän vastasi viisaasti, ja sanoi hänelle: »Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta.

Aloitus
Varmaankin kaikille seurakuntalaisille on selvää se, miten pappeja koulutetaan ja tehdään. Papiksi aikovan tulee lukea teologiaa, ja hyvähän sitä olisi lukea vielä pappina ollessaankin ja myös eläkepäivillä... Mitä se teologia sitten on. Olisiko teille hyvät kuulijat helpompaa jos käyttäisimme hyvää suomenkielistä vastinetta: ”Jumaluusoppi.” Sitähän se on. Loppujen lopuksi harva seurakuntalainen, maallikko on niin perehtynyt oppiin. Oppiin joka on, ei mitään muuta kuin ajatusrakennelma. Joka ammatikseen jumaluusoppia harjoittaa tulee tietämään, että on olemassa myös muita ajatusrakennelmia; ajatusrakennelmia jotka pitävät itseään oikeana...

Yliopistoteologia, Jumalaa koskevien ajatusrakennelmien ja niiden perustan tutkimus, on tärkeä asia. Mutta ei ole mitenkään vähäpätöistä sekään mitä kirkkokansan päässä liikkuu, se kuinka jumalanpalvelukseen osallistuva yhteisö asioista uskoo ja uskolla ajattelee...

Yksi meidän aikanamme elänyt ajattelija, opettaja, jonka nimi tässä yhteydessä on varsin toisarvoinen, mutta se en ole minä eikä kukaan ystävistäni, on kehittänyt ajatuksen siitä, että varsinainen teologinen tutkimus, yliopistoteologia, yliopistojumaluusoppi, on toisarvoista teologiaa, ja se mitä me tässä jumalanpalveluksessa harjoitamme, me yhdessä, minä erityisen saarnaviran hoitajana, ja te jumalanpalveluksen kanssatoteuttajana teette onkin ensiarvoista teologiaa.

Mikä on siis näiden kahden asian suhde. Ajatellaanpa vaikka näin: Kumpi ompi tärkeämpi. päällyskumi vai sisukumi; rengas vai vanne? Sillä kuka koskaan onkaan ajanut polkupyörää tietää, että pelkällä päällyskumilla ei pitkälle pötkitä, ja että ilman päällyskumia sisuskumi varsin pian hajoaa, tai että ei sillä ollenkaan pysty ajamaan. Siinä ei ole jäntevyyttä ja muotoa. Tai kun puhutaan autosta, niin tiedämme hyvin, että ilman rengasta ei auto liiku, tai ilman vannetta ei rengasta saa kiinni autoon. Nämähän ovat varsinaisia itsestäänselvyyksiä.

Mutta ne pätevät tähän meidän teologian harjoittamiseen. On muuten hyvin kannustavaa ajatella, että me todella harjoitamme täällä jumaluusoppia; olemme sanan äärellä. Mutta toisaalta ei tämä homma pysy kasassa jos eivät jotkut miettisi tämän kirkon ulkopuolella mitkä ovat meidän ajatusrakennelmamme perusteet ja kivijalka. Niinpä ei vanne saa soimata rengasta, ei päällyskumi sisukumia. Vasta sitten kun ne toimivat, niitä yhdessä käytetään, ne ovat hyödyllisiä ja toimivia.

Tekstin selitys
Päällyskumeilla ja renkaille tuottaa joskus vaikeuksia selittää ajatuksenjuoksuja jotka lähtevät vaikkapa tästä päivän tekstistä. Nykyään kun maailma ja koditkin ovat täynnä mitä erilaisimpia rakkineita ja purruuttimia on olemassa myös paljon käyttöohjeita. Joissakin kodeissa on oikein oma paikkansa, vaikkapa laatikko näille manuaaleille.

Nimittäin tämä päivän tekstissä kerrottu periaate, päivän otsikko ja teema: ”Rakkauden kaksoiskäsky”, ja siitä vielä hienostuneemmin johdettu kultainen sääntö ovat ihmisille tarkoitettu käyttöohje. Ongelmia tuottaa sitten se, että vaikka onkin hyvä, yksinkertainen ja selkeä käyttöohje, niin laite, ihminen ei sillä kovin hyvin toimi. Homma todellakin mättää ja pätkii.

Varhaisen kirkon aikana tämä asia kyllä jo huomattiin, emme tässä teologian harjoittamisessamme ole yhtään mitään hienoa ja uutta löytöä tekemässä. Ja tähän saamme vastaisuudessakin tottua. Saarnaajan kirjan sanat tulevat jälleen eletyiksi todeksi: ”Kaikki sanat uupuvat kesken, kukaan ei saa sanotuksi kaikkea. Silmä ei saa näkemisestä kylläänsä eikä korva täyttään kuulemisesta. Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla. Vaikka jostakin sanottaisiin: katso, tämä on uutta, on sitäkin ollut jo muinoin, kauan ennen meitä.

Nimittäin yksi koko läntisen kirkon suuri ajattelija, todella suuri opettaja, kirkkoisä Augustinus, siis todella suuri päällyskumi, pohti tätä käyttöohjeen ja ihmiskojeen arvoitusta paljonkin. Ja tietysti moni muu jo ennen häntäkin. Mikä se oikein on kun ei se ihminen toimi. EI AINAKAAN KOVIN HYVIN TOIMI. Paavali jo oli noin kolme ja puoli sataa vuotta ennen häntä pukenut asian sanoiksi: ”En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo.” Paavali puhui synnistä, synnistä joka ihmisessä asuen tekee syntiä ihmisessä. Suuri päällyskumi Augustinus vain kehitteli ajatuksen loppuun. Kun kerran kastettu ihminen edelleen on himojensa vallassa ja tekee syntiä on jotain todella pielessä; kaikki ihmiset ovat maanantaikappaleita, ettei suorastaan hylkytavaraa, sekundaa... Näin sai alkunsa oppi perisynnistä.

Jeesuksen sanojen merkitys, rakkauden kaksoiskäskyn merkitys, ja kultaisen säännön merkitys, on siinä, että ne lopulta johtavat meidät Kristuksen luo, ainoan hyvän voiman luo. Korjaajan luo, joka antaa rikkoutuneelle ja ohuelle sisuskumille muodon ja tuen...

Hutba
Ihmisen korjaamisessa vaaditaan Jumalan rakkauden kosketusta, sillä itsestämme emme osaa rakastaa Jumalaa emmekä lähimmäistä. Johannes kirjoittaa: "Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä" (1.Joh.4:19). Se pätee sekä Jumalan että lähimmäisen rakastamiseen. Rakastamme sekä Jumalaa että lähimmäistä vain siksi, että Jumala on ensin rakastanut meitä. Jumalan rakkaudesta kaikki lähtee. Hän on rakastanut, hän on tullut Pojassaan luoksemme, antautunut ristin vaivaan ja kuoleman kuiluihin rakkaudesta meihin, hän on kantanut syntimme ja kutsuu meitä luokseen. Kyse ei ole vain uudesta alusta, vaan yhteydestä Jumalaan Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, ei siis niin, että saisimme uuden alun omassa voimassamme ponnistellaksemme ja yrittääksemme rakastaa, vaan niin, että me olemme Kristukseen liitetyt, hänen kauttansa täydellisesti korjatut, turvassa, ilman minkäänlaista pelkoa.

Tämän tajuaminen ja sen varaan heittäytyminen vapauttaa: se on uskoa Jeesukseen. Silloin heikko ja rikkoutumiselle altis sisuskumi saa tuekseen kantavan ja vahvan, muotonsa pitävän päällyskumin. Olemme kuin virtaavia vesilähteitä, josta Johanneksen evankeliumissa puhutaan. Jeesushan sanoi samarialaiselle naiselle: "Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä" (Joh.4:14).

Lopetus
Mutta me olemme samassa veneessä, tai emme edes veneessä, myrskyävässä vedessä me olemme, ja hengenpelastajaa avuksi huudamme ja odotamme. Seurakunnan olemus ei ole olla mikään keskinäisen viihtymisen kerho, jatsiklubi, vaan seurakunta on hengenpelastusasema. Ja kaikista traagisinta, tai lohduttavinta tässä on se, että hengenpelastaja on itse uimataidoton, oli hän sitten miten hyvä jumaluusoppinut tahansa. Ja myös Jumalan Henki tulee avuksemme: "Myös Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin." (Room 8:26). AMEN

Kaikki joukolla hutbaa kuulemaan. Luomakunnan sunnuntai – Vastuu luomakunnasta. Vanhan testamentin saarna.

Luomakunnan sunnuntai
Vastuu luomakunnasta
Saarna Auran kirkossa 12 junius MMV
Khra Torsti Äärelä
Kaikki joukolla hutbaa kuulemaan

Evankeliumi: Joh. 1: 1–4
Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala.  Ja alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan  voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo.

Saarnateksti: Hoos. 4: 1–3
Kuulkaa, israelilaiset, mitä Herra sanoo!
Herra käy oikeutta teidän kanssanne,
sillä tässä maassa ei ole rehellisyyttä eikä uskollisuutta,
kukaan ei tunne Jumalaa.
Väärät valat ja valheet,
murhat, varkaudet ja aviorikokset
rehottavat kaikkialla,
veriteko seuraa veritekoa.
Sen tähden maa muuttuu aavikoksi,
kaikki sen asukkaat nääntyvät.
Villieläimet ja taivaan linnut kuolevat,
meren kalat katoavat.

Aloitus:
Aabrahamin perillisillä, muslimeilla, tätä nimitystä ”Aabrahamin perilliset” käytetään juutalaisista, kristityistä ja muslimeista, on oma viikoittainen pääjumalanpalveluksensa. Se pidetään heidän lepopäivänään perjantaina. Siitä käytetään useasti nimeä ”perjantaisaarna”. Muslimiseurakunnan hengellinen johtaja, imaami, pitää sen. Tuon saarna nimi on ”hutba.” Hutba on varsin kehottava ja yksityiskohtaisiakin ohjeita sisältävä saarna. Imaami todellakin neuvoo seurakuntalaisiaan, antaa risuja ja joskus ruusujakin, ja joskus arvostellaan kristittyjä... Joskus 1990-luvun loppupuolella tehtiin meillä tutkimus saarnoistamme. Mitä jäätiin suuren yleisön edessä kaipaamaan oli todellakin se, että kuulijat haluaisivat selkeää sanan tulkintaa ja jopa ohjeita, ei pelkkiä virikkeitä arkipäivän elämään. Hutba tekisi hyvää kristityillekin, etteikö sanoisi ”Eetvarttia.”

Laki:
Yksi synnin ilmenemismuoto on viime vuosina ollut suorastaan kouriintuntuva, Itsekkään ihmisen toiminta on tuonut tuon Hoosean virittämän tuhonkuvan lähelle. ”Sen tähden maa muuttuu aavikoksi, kaikki sen asukkaat nääntyvät. Villieläimet ja taivaan linnut kuolevat, meren kalat katoavat.” Varottavia ääniä on kuultu kuitenkin jo pitkään. On sanottu, että kristityt ovat liiaksi painottaneet toisen opinkappaleen, Pojan ja lunastajan asemaa ja merkitystä. Moni vakavasti otettava kirkonmies ja Raamatun pohjalta oppiansa ja julistustaan kehittävä kristitty on voinut pukea huolensa vaikkapa niin sanotun yhdennentoista käskyn muotoon. Tätähän hoetaan nykyään sunnuntai kuin sunnuntai, mutta tulkoot nyt sitten ainakin vielä kerran:

§ XI TOIMI NIIN ETTÄ MAAILMA SÄILYY  ELINKELPOISENA TULEVILLE POLVILLE.

Hoosean tekstin alkuosan voisi lukea tänään vaikkapa näin:

Kuulkaa kristityt, mitä Herra sanoo!
Herra vaatii teitä tilille,
sillä ei ole enää kohtuuden etsijää, ei neuvokkaita,
kukaan ei ylistä Luojaa
itsekkäät rukoukset ja pyynnöt,
väärä pelastusvarmuus ja ahne elämäntapa
kaikissa kristittyjen kokouksissa,
luonnonkatastrofi seuraa toistaan...

Väärillä jäljillä:
Kuinka siis on; onko kristillisen julistus ja opetus jotenkin kasvanut kieroon, yksilökeskeistä pelastusta korostavaksi?! Hedelmistäänhän puu tunnetaan! Ja täytyy sanoa; kyllä kristityt sivilisaatiot eivät ole parhaita esimerkkejä ”viljelevistä ja varjelevista kristityistä.” Kristillisessä opissa vallitsee tietty epätasapaino silliin jos I opinkappale, puhe Luoja-Jumalasta jää toisarvoiseksi.

Vastuuton meno jatkuu niin kauan kuin sivilisaatiomme ei omaksu yksinkertaisempaa elämäntapaa Minkäs tee; polttomoottori ja kaikenlainen huviajelu on näemmä jokaisen kristityn etuoikeus, yhtenä esimerkkinä vain mainittuna. Luomakunta asetettiin ihmisen käyttöön, ei kohtuuttomasti riistettäväksi.

Mitähän Martti sanoisi:
Luterilainen voi aina kiperässä tilanteessa kysyä: Mitähän Martti nyt sanoisi? Martille ei ekokatastrofi ollut arkipäivän ongelma eikä pelko. Mutta Luojan ja hänen ylläpitonsa suhteen Martilla oli kyllä paljonkin sanottavaa. Uskontunnustuksen selityksessä Isossa Katekismuksessa hän sanoo: Mitä tämä siis merkitsee ja mitä ymmärrät sanoilla: ”Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan? Siihen vastataan: Sitä minä niillä ymmärrän ja sen minä uskon, että olen Jumalan luoma, toisin sanoen, että hän on minulle antanut ja lakkaamatta pitää voimassa ruumiin, sielun ja elämän, jäsenet, niin suuret kuin vähäisetkin, kaikki aistit, järjen ja ymmärryksen ja niin edespäin, ruoan ja juoman, vaatteet, elatuksen, vaimon ja lapset, palvelusväen, kodin ja konnun ja niin edespäin. Lisäksi hän panee kaikki luodut palvelemaan meitä tämän elämän tarpeiden tyydyttämiseksi: auringon, kuun ja tähdet taivaalla, yön ja päivän, ilman, veden, tulen, maan ja kaiken, mitä siinä on ja mitä se tuottaa: linnut, kalat, eläimet, viljan ja kaikenlaiset kasvit; samoin kaiken muunkin ulkonaisen ja ajallisen siunauksen: hyvän hallituksen, rauhan ja turvallisuuden. Tästä uskonkohdasta voimme siis oppia, ettei meillä kenelläkään itsestämme ole eikä kukaan voi säilyttää elämää eikä mitään siitä, mitä vast’ikään luettelimme, ei myös mitään mitä voitaisiin luetella, oli se sitten suurta tahi pientä. Juuri tämä sisältyy sanaan Luoja.

Mistä epätasapaino johtuu:
Alussa mainittu epätasapaino opetuksessa ja julistuksessa johtuu varmasti siitä, että VT on jäänyt pienemmälle huomiolle ja harrastukselle. Uusi testamentti ei luontokuvauksia viljele. Jeesus puhuu joskus taivaan linnuista ja kedon kukista, Paavali kasvavasta viljasta, ilmestyskirja kylläkin uudesta luomisesta, ja kyllähän Paavalin merimatkakin on luontokuvaus, kuvaus luonnonvoimien mahdista. VT sitä vastoin on täynnänsä luonnon ja Luojan tekojen ylistystä; Jeesus Siirakin apokryfisestä kirjasta nyt puhumattaan...

Tosiasia:
On tosiasia; elämän jatkuminen maapalolla on asetettu kyseenalaiseksi. Syynä tähän on luonnonvarojen ja luomakunnan kohtuuton riisto. Kristitty sivilisaatio on ollut tätä tuhotyötä tekemässä, ja aivan etunenässä, jopa esimerkkiä muille antaen. Syynä tähän on ihmiselle annetun perustehtävän laiminlyöminen, sen perusteellinen unohtaminen. Opetus, julistus ja ennen kaikkea arkipäivän toiminta eivät ole tasapainossa.

Kuinka päästään eteenpäin:
Sovituksen ja pelastusvarmuus. Mitä siitä on sanottavaa? Vaikka rehellisen ihmisen on aina tunnustettava, että hän ei pelastuksestaan voi koskaan olla varma, sillä silloin hän ei enää armoa tarvitse. Mutta juuri sovituksen ja pelastusvarmuuden on näyttävä kristityn elämässä tasapainoisena suhtautumisena maailmaan ja luomakuntaa. Sen on herätettävä vastuu, sen on johdettava kohtuullisempaan elämäntapaan.

Vanhat suomalaiset, joiden Raamatuissa oli vielä tässäkin saarnassa mainittu Jeesus Siirakin viisauskirja saattoivat lukea sieltä nämä sanat: "Tärkeimmät mitä ihminen elääkseen tarvitsee, ovat: vesi, tuli, rauta ja suola, nisujauhot, hunaja ja maito, rypäleen veri ja öljy ja vaatetus. Nämä kaikki koituvat hyväksi, mutta syntiselle ne kääntyvät pahaksi." Oikeastaan nuo Siirakin sanat sopisivat parhaiten juuri tämän erikoispyhän, Luomakunnan sunnuntain lukukappaleeksi. Päänavaus Siirakkia kohtaan kun tehtiin Pyhän Henrikin muistopäivän kohdalla. Tulevat vuodet, kunhan noiden VT: ”lisäkirjojen” uudet käännökset ilmestyvät, tuovat meillekin myyntiin ja jakeluun sellaisia Raamattulaitoksia jotka ne sisältävät. Naapurissamme Ruotsissa näin jo on. Sitten olemme samassa asemassa kuin vanhat suomalaiset olivat. Itse Marttikin sanoi noita kirjojahyviksi ja hyödyllisiksi lukea... NIIN...Siirak oli nimittäin oikeassa aika monessa suhteessa. Eikä kaikista vähiten niiden sanojen suhteen, jotka puhuvat ihmiselle tarpeellisesta. Itse asiassa tämän pyhän sanomaa vasten Siirak on hyvin nykyaikainen ja valveutunut ajattelija ja opettaja.

Lopetus:
Mutta hyvät kuulijat! Jäättekö kaipaamaan HUTBAA? Noh... kokeillaan... Sisaret ja veljet Jeesuksessa Kristuksessa!:

Luojan ja luomakunnan antimet ovat kääntyneet kristityille pahaksi. Synnistä luopuminen ja uusi elämä Kristuksesta osallisena eivät suinkaan merkitse hyvin istuvaa pukua, viimeisen päälle varustettua uutta autoa tai useampaa, puhelimia joita ilman on pärjätty halmasta luomisen koitosta lähtien, vuosikertaviinejä ja muita maailman herkkuja, ja kaikkea muuta ylellistä kuviteltavaa. Papitkin kyllä pärjäisivät ihan hyvin ilman kaikenmaailman paperia tuhlaavia jumalanpalvelusohjelmia. Tietokoneen piti tuoda paperiton toimisto. Vaan toisinpa kävi. Hyvin vähän on ihmiselle aineellisesti tärkeää. Kompostointi ei ole vielä saavuttanut niitä mittasuhteita joita tarvittaisiin. Roskapussin sisältöä ei lajitella tarpeeksi. Autoilijat kaasuttelevat taivaan tuuliin arvokasta bensiiniä, missä on moottorijarrutus ja vapaalla laskettelu. Kuka on se ihminen jonka elämä on puolesta minuutista kiinni? Hävetkäätten! Sittenpä oppivat kun auton ylläpitäminen maksaa saman kuin esivanhemmille hevosen ylläpito. Syö kuin hevonen... se tulee vielä tutuksi, kouriintuntuvalla tavalla. Ei kuulkaat trenkipoijjaat hevosilla ennen ajelleet...  On jo kohtuullisempien elämäntapojen aika. On sanottu että ruumis on sielun temppeli. Voimme myös sanoa: luomakunta on lunastettujen temppeli. Se on pidettävä siistinä ja asumiskelpoisena tuleville polville aina Herramme paluuseen saakka. Tätä voisi pitää jopa täysivaltaisena uutena käskynä niiden vanhojen kymmenen rinnalla. AMEN

Alkeista joukkuepeliin. Helluntai – Pyhän Hengen vuodattaminen. 2. vsk.

Helluntai
Saarna Auran kirkossa 15 maius MMV
Pyhän Hengen vuodattaminen
Khra Torsti Äärelä
Alkeista joukkuepeliin

Evankeliumi Joh. 7: 37-39
Jeesus sanoi: »Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni.  Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan,  joka on kanssanne ikuisesti. Tämä puolustaja on Totuuden Henki.  Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä. Mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy luonanne ja on teissä. En  minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne. Vielä vähän aikaa,  eikä maailma enää näe minua, mutta te näette, sillä minä elän ja tekin  tulette elämään. Sinä päivänä te ymmärrätte, että minä olen Isässäni ja että te olette minussa ja minä teissä. Joka on ottanut vastaan  minun käskyni ja noudattaa niitä, se rakastaa minua. Ja minun Isäni  rakastaa sitä, joka rakastaa minua, ja häntä minäkin rakastan ja  ilmaisen hänelle itseni.»

Aloitus. Sven Johanssonin jääkiekko-oppaan perimmäinen opetus:
Ruotsalainen suurjääkiekkoilija Sven Johansson, kaksinkertainen  maailmanmestari jo 1960-luvun alussa, aloitti kuuluisan  jääkiekko-opaskirjansa hieman erikoisen tuntuisella kuvauksella.  Hän kuvasi sitä kuinka radiosähköttämisen taito oikein opitaan,  jos halua vain löytyy. Kirjan ensimmäisessä luvussa ei  todellakaan puhuta juuri sanallakaan mitään jääkiekosta. Se on  itse asiassa hyvä saarna tai kehotuspuhe pitkäjänteisyydestä ja  sen merkityksestä. Hän esittää tuossa kirjasessaan edistymistä  havainnollistavan taulukon. Siitä käy ilmi se, että vaativa ja hyödyllinen taito opitaan hitaasti ja varmasti. Oppimisessa  tulee välillä nopeita edistymisjaksoja, mutta myös ikäviä ja  tylsiä kausia jolloin ei juuri päästä eteenpäin, innostuksen ja pienoisen masennuksen ja itseensä tyytymättömyyden kaudet seuraavat toisiaan.

Nykyaikainen oppimispsykologia, kuten myös monen viisaan jo muinaisina aikoina lausuma ja ylöskirjoitettu opetus tai kansanviisaus, tukee Johanssonin kuvailemaa oppimistapahtumaa täysin. Oikotietä oikeaan menestykseen ei ole. Jatkossa Johansson rinnastaa morsetuksen opettelun luistelutaidon perusasioiden kartoittamiseen ja niiden jatkuvaan kehittämiseen; hyvän luistelutaidon ensimmäinen edellytys on muuten taito kaatua oikein, silloin näet ei uusien temppujen opettelu pelota ollenkaan, ja lopulta muihin jääkiekkotaitoihin, jotka  lopulta huipentuvat muiden joukkuetovereiden huomioonottamiseen ja vastuunkantamiseen. Kaiken taustalla on pitkäjännitteinen työ ja epäonnistumiselta tuntuvan kokemuksen sietäminen.

Mistä on kyse?
Tänään kristinuskoon kriittisesti suhtautuva asettaa helposti kyseenalaiseksi koko opetuksen Pyhästä Hengestä ja sen vaikutuksesta. Jääkö tämän päivän maailmaa katsoessa väite kristinuskon hyvää tekevästä työstä vain perustelemattomaksi väitteeksi. Missä olet ”Hyvä ihminen!” Tuollainen huuto on vähintäänkin oikeutettu. Antiikin maailma oli raaka ja väkivalta oli arkipäiväistä. Tuon ajan ihmisiä voi luonnehtia taikauskoisiksi ja alkukantaisiksi. Ja kuitenkin nykymaailmaamme voidaan perustellusti väittää jopa jalostuneemmalla tavalla raaemmaksi, taikauskokin näyttää etsivän vain yhä uusia muotoja, samoin alkukantaisuus, länsimainen ihminen näyttää olevan eräänlaisen tulospsykoosin vallassa, ja siinä taudissa ei heikko ja väsynyt ihminen ole paljonkaan arvoinen.

Ovatpa eräät aikalaisemme antaneet periksi jopa siinä määrin,  että odottavat, suorastaan hartaasti pyytävät sitä, että jonkun  toisen maailman ja toisella tavalla sivistyneen ihmiskunnan  edustajat tulisivat noin vain näyttämään meille miten olla kun  eleä, ja kertaheitolla ratkaisisivat monituiset ongelmamme.  Koko ihmiskunnan tulevaisuus näyttää enemmän kuin uhatulta, nyt  todellakin olisi sitä paljon puhuttua tilausta maailmalopulle.  Kannattaisiko lopettaa turhalta joskus ehkä turhalta tuntuva  puhe helluntaista ja pyhästä hengestä! Mutta kaikessa  kristinuskoon suunnatussa kritiikissä on ehkä sittenkin myös  mukana siihen asetettu vahva toive ja odotus? Miksi arvostella  jotain joka on jo menettänyt parhaan otteensa!

Vaan jospa asianlaita olisikin niin, että tuo auttaja,  puolustaja, ei tullutkaan ratkaisemaan mitään taloudellisia  ongelmia, eikä varsinkaan luomaan uutta ja oikeudenmukaista  yhteiskuntaa. Ja onko kristityllä edelleen se harhaluulo, että apu kaikkeen tulisi suoraan ylhäältä.

Helluntai taisi sittenkin  vain varustaa meidät kuolevaiset ihmiset kyvyllä antaa anteeksi  henkilökohtaiset loukkaukset, olla katkeroitumatta vakavimmankaan epäoikeudenmukaisuuden keskellä, säilyttää tyyneytensä  pöyristyttävänkin vaaran edessä ja uhmata vihana ja kiukkuna  ilmenevää pahuutta rakkautta ja pitkämielisyyttä osoittavin  pelottomin teoin.

 Törmäämme jokapäiväisessä elämässä monestikin kärsimättömiin ja ahdistuneisiin ihmisiin, ja monet törmäävät juuri minuun  kärsimättömään, ahdistuneeseen ja pitkäjännittyneisyyden  merkityksen unohtaneeseen ihmiseen. Ei jakseta yksinkertaisesti  odottaa, hienot suunnitelmat kariutuvat, unelmat eivät  yksinkertaisesti toteudu. Se mikä kerran tuntui oikealta  ratkaisulta ei sitten kertakaikkiaan toiminutkaan.

 Toisaalla törmätään vaatimuksiin, joissa alkuseurakunnan  esimerkki nostetaan suoranaiseksi ihanteeksi. Kovin usein  vedotaan siihen, että kirkon omaisuus päitäsi jotenkin jopa  realisoida. Jotkut vaativat peräti Jeesuksen opetusten käytäntöyönpanoa konkreettisella tavalla. Ja jos niin  onnistuisikin yhden, pienen joukon, kirkkokunnan tai peräti  sukupolven yhden sukupolven puitteissa koko kristikunnan suhteen, niin olisiko siitä hyötyä. Pessimisti sanoisi:  ”Hankitut ominaisuudet eivät periydy.” Eivät ne periydykään,  vaan jokainen sukupolvi joutuu ponnistelemaan parempien  ihanteiden, ja uskonnollisessa mielessä paremman uskonnollisesti  perustellun elämänmallin puolesta aivan itse. He joutuvat  opettelemaan kaatumisen taidon, taidon olla satuttamatta itseään  uusissa tilanteissa, useinkin vihamielisten olosuhteiden ja  kanssaihmisten keskellä.

Lyhyt hurmio ei tuo onnea, tulee epätoivon kausia ja  masennuksen aikoja. Sitten eräänä aamuna ihminen on vain  hieman valmiimpi ja elämä on taas hieman helpompaa, voit  tehdä uusia asioita, tai vanhojen asioiden tekeminen ja niiden  kanssa eläminen ei tuota tuskaa. Kysymys on ehkä vain  tietynlaisen rauhan tunteen kokemisesta. Sellaisessa tilanteessa  tuntee mestarin lohduttavan sanan: ”Minä jätän teille rauhan.  Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma  antaa. Älkää vaipuko epätoivoon.”

Maailmamme on historiansa kuluessa kokenut suurten ja  hävittävien sotien tuhoja. Kaikki näihin taisteluihin  osallistuneet ovat kärsineet tappion. On vain yksi voittaja;  on vain yksi, joka on selviytynyt näistä katkeriksi käyneistä  taisteluista yhä maineikkaimpana — Jeesus Nasaretilainen ja  hänen evankeliuminsa siitä, että paha voitetaan hyvällä.  Paremman sivilisaation, ihmiskunnan, salaisuus on sidoksissa  Mestarin opetuksiin ihmisen veljeydestä, rakkautta ja  keskinäistä luottamusta osoittavasta hyvästä tahdosta.

Jeesuksen opetusten tajuaminen ja varsinkin niiden toimeenpano  näyttää olevan käsittämättömän hidas kehityskulku, ainoa  lähtökohta kestävälle kehitykselle siinä on hellittämätön usko  ja pitkäjänteisyys kaikessa. Jokainen suuri ja vähän  pienempikin opettaja kuten esimerkiksi alussa mainitsemani  ruotsalainen Sven Johansson, on painottanut seuraajilleen  pitkäjänteisyyden ja hellittämättömän yrityksen merkitystä, myös  sitä, että epäonnistuakin voi, ja yrittää voi aina uudelleen.

Mutta ei kai elämä ole kuvaannollisessa mielessä pelkkää  luistelun opettelemista, mailankäsittelyä, laukaisutaidon  hankkimista tai taklaamista.... On muutakin, on opittava myös  syöttötaito ja oikea sijoittuminen, parasta olisi olla  menemättä kiekon perään sinne minne se ensiksi menee, ei  sinne, vaan sinne minne se seuraavaksi sieltä tulee. Elämä on  joukkuepeliä, ja siinä joukkueessa, aivan minusta riippumatta  pelaa sellaisiakin pelaajia, joita minun on vaikea hyväksyä  samaan joukkueeseen. Mutta juuri tässä onkin se paljon puhuttu  kasvun paikka. AMEN.