Vuorisaarnasta notkeaan moderniin
16 sunnuntai helluntaista
Jumalan huolenpito
Saarna
12 sept mmx
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Omelia DOCG
Evankeliumi
ja saarnateksti: Matt. 6: 25–34
»Älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä
söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö
henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? Katsokaa taivaan
lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti
teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia
kuin linnut! Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään
vertaa? Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne
nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: edes
Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä.
Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu
uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset! Älkää siis
murehtiko: ’Mitä me nyt syömme?’ tai ’Mitä me juomme?’ tai ’Mistä me saamme
vaatteet?’ Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne
tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan
valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki
tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen.
Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.»
Aloitus.
Vanhat saarnat.
Kun tuossa eilispänä tutkistelin muutamaa
vanhaa saarnakäsikirjoitusta jotka liittyvät
tähän pyhään nousi ensimmäisenä mieleen,
että miksi tästä aiheesta on saanut
kirjoitettua peräti kolme saarnaa. Yleensä kun
itsekritiikki kasvaa ja uutta on vaikea
enää monen kierroksen jälkeen löytää.
Jossain on varmaan selityksenä. Ylipäänsä
voimme kysyä: “Kuinka moni voi nykyään
elää elämää, jossa ei ole huolia
huomisesta. Ihmiset joutuvat tuomaan työt kotiin ja
sen lisäksi kaikki muutkin huolet.
Joukkoviestimet syytävät koko ajan eteemme
huolia ja murheita. Monet niistä ovat
sellaisia joilla emme yksinkertaisesti voi
mitään tehdä. Vaan kun ihmisiä olemme
niin silti kannamme niitä mielessämme
raskaina taakkoina.
Murehtimisesta on tullut
elämäntapamme, tai sanotaan näin: se on
aina ollut ihmisen osa. Sanoihan Vanhan
testamentin Saarnaajakin jo aikoinaan: "Missä on paljon viisautta,
siellä on paljon huolta, ja joka
tietoa lisää, lisää tuskaa" (Saarn.
1:18). Juuri näin on meidän päivinämmekin
käynyt. Tietoa on todellakin ympärillämme
niin paljon, että sen olemassaolosta ei
voi seurata muuta kuin paljon huolta
ja tuskaa. ja kun tiedämme miten
kiusallisen oikeassa Saarnaajan kirjan
kirjoittaja oli niin nytpä yksi uuden
maailmanaikamme käsite “Tiedon valtatiet” joutuu
aivan uuteen valoon.
Että tämän päivän aihe jaksaa kiinnostaa
kalttaantuneitakin sananpalvelijoita. Ehkä päivän
aihe ja tekstit ovat kuitenkin selitys tähän.
Niissä on sanomaa joka puhuttelee vielä
monenkin lukukerran jälkeen. Toisaalta suuri
syy on myös syksyssä. Tämä pyhä on
aina syyskuussa ja juuri syksyllä ihminen
luontaisesti haluaa aloittaa monia asioita
alusta, yleensä moni harrastus aloitetaan
syksyllä. Ja monesti saarnamieskin on
tekemässä syksyllä parannusta eli hän
paneutuu jo kuluneisiinkin teksteihin jonkinlaisella
huolella ja voi sitten aloittaa aina
uudelleen ja uudelleen. Ihmiselämä on
sellaista.
Uutta on joskus
vaikea syksylläkään etsiä vaikka lakastuva
maa ja pimenevä ilta ovat nekin
osoituksia vain Jumalan luomistyön voimasta. Syksyllä
ihminen tajuaa rajallisuutensa. Joka on
kulkenut elämänsä keskitien ohitse jo
kasvavalla marginaalilla näkee jo elämänsä
lopun ja sen kohtalon joka kaikilla
on. Silloin on hyvä etsiä suurta lohtua
vaikkapa Jeesuksen sanoista : “Kuka teistä voi murehtimalla
lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?”
Ja jos tuo
ei onnistu niin syksy kyllä tarjoaa
montakin näkyä. Muuttolinnut tietävät mitä
pitää tehdä. Kauniisti lentävää ja hyvin
vaihtavaa lintuauraa on kiva katsella. Ne
kaverit tietävät mitä pitää tehdä. Lohtua tuo
lasten elämänilo. Omien ja vieraiden. Jos
jokin asia saa jo aika tavalla
kalttaantuneen miehen liikutuksen valtaan niin
se on koulusta kotiin palaava pieni
ensimmäisiä luokkia käyvä lapsi. Silloin
elämä on toivoa täynnä ja silmissä
kiiluu aito tekemisen riemu ja sellainenkin asia
että pääsee kotiin ja kavereiden kanssa
puuhastelemaan on merkki siitä että elämäniloa on.
Asiaan!
Jeesuksen sanat
Jeesuksen sanat: “Kuka teistä
voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta
kyynäränkään vertaa?” kertovat paljon.
Ja ne osoittavat hyvin ankarasti meitä
kohden jos käännämme niiden näkökulman
toiseen suuntaan ja toteamme: “Me voimme
kyllä murehtimalla lyhentää elämämme pituutta
monenkin kyynärän verran. Jeesus halusi
puheessaan Taivaallisesta Isästä vakuuttaa meille
että hän todellakin tietää mitä
tarvitsemme. Jumala haluaa pitää meistä
huolen. Ei siis olisi tarpeen murehtia
elämän perusasioita, vaan yksinkertaisesti
luottaa Jumalaan. Sillä murehtimalla me
oikeastaan osoitamme epäluottamusta Jumalan
lupauksia kohtaan.
Apostoli Paavalikin sanoo
roomalaiskirjeessä: "Me tiedämme,
että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka
rakastavat Jumalaa ja jotka hän on
suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen."
(Room.8:28). Voimme kysyä: ,ikä ihmistä
sitten oikein vaivaa kun hän ei usko
lupauksia. Nimittäin kun vaikeus kohtaa, me
emme usko, että siitä voisi seurata
jotain hyvää. Itsestä Jeesuksesta sanottiin: "Hyvin hän on kaiken tehnyt"
(Mark.7:37). Voimme kuvitella kuinka paljon
huolen täyttämiä keskusteluja käydäänkään tänään
kodeissamme, eikä ainoastaan keskusteluja, vaan
riitoja, riitoja rahasta ja toimeentulosta,
huolta huomisesta! Se kaikki kuvastaa
epäluottamustamme Jumalan huolenpitoon, joka
kuitenkin on suuri.
Jeesus antaa kehotuksen
meille kaikille murehtimiseen taipuvaisille
ihmisille: "Etsikää ennen
kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen
vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan
kaikki tämäkin." Tärkeintä elämässä
on etsiä Jumalaa. Jumalaa etsittäessä on
pysähdyttävä. On otettava aikaa, on
irrottauduttava kiireen keskellä rukoilemaan,
tehtävä se yksinäisyydessä ja myös yhdessä
toisten kanssa, on pysähdyttävä etsimään
Herran kasvoja, jotta oppisimme tuntemaan
hänet ja siten luottamaan häneen, jotta
oppisimme näkemään, että hänen läsnäolonsa
on elämässämme joka hetki, että Pyhä
Henki on meissä lakkaamattomana vaikutuksena.
Mitä
nyt? Muslimielämää, kaikenkattavuutta, mutta
missä puhdas armon julistus ja arvovaltainen
kirkon ääni…
Että elämme aikaa joka auttaa meitä
murehtimaan ehkä monikertaisesti enemmän, jos
näin hieman ilkikurisesti haluamme sanoa,
niin elämme myös aikaa jossa kaikki
mahdolliset vaikutteet ovat luonamme. Onpa
joku jopa esittänyt että kaikenkattavuus
olisi aivan persoonallisen voima, jopa
sellainen josta Paavali käytti nimeä
“henkivalta,” että se olisi voima joka
vie meiltä aidosti mahdollisuuden olla ja elää
vuorovaikutuksessa toistemme kanssa.
Tähän aikaan kuuluu myös
uudenlainen televisio-kulttuuri ja ns. Tosi-Tv.
Muutaman viikon ajan perjantai-iltaa on
omalla tavallaan rikastuttanut ohjelma nimeltään
“muslimielämää.” Se on haluttu nähdä jopa
virkistävänä lisänä tarjonnassa eikä kirkon
johdon taholta ole kuultu mitään ääntä.
Ehkä tämä on sitten sitä paljon
puhuttua ja kaivattua vuoropuhelua. Paljon
luterilaisessa maailmassa eletty Martti Lutherin
päivistä. Marttikin oli suuri murehtija ja
yksi hänen murheistansa oli islamin pelko.
Ihan konkreettinen pelko siitä, että
musulmaanit tulevat ja valloittavan hänenkin
kotikontunsa ihan sotaväen voimalla.
Pitäisikö tällaisista televisio-ohjelmista
sitten olla huolissaan. Eipä kait jos
uskomme päivän evankeliumin Jeesuksen sanojen vakuutteluun.
Mutta jos tarkastelemme asiaa jostain
toisesta näkökulmasta niin silloin aihetta
huoleen voi ollakin. Missä on puhe
tarpeeksi arvovaltaiselta taholta siitä, mikä
on omassa uskossamme kaikkien keskeisintä.
Onko tässä tilanteessa
talon isäntä liian hienotunteinen? Tällaisessa
dialogissa on vaarana se, että oman
uskomme sisältö ja erityispiirre jää jotenkin syrjään
tai sanotaanko pikemminkin varjoon. Rehellinen
muslimi-imaami ei todellakaan pelkää keskustelua.
Hän lyö korttinsa pöytään eikä pelaa
merkillistä notkean modernin sököä kuten
meidän kirkossamme on tapana.
Nimittäin islam on
hyvin erilainen uskonto kuin kristinusko.
Toisaalta omankin kristinuskoksi kutsutun
maailmanuskonnon piirissä on suuntauksia jotka
korostavat enemmän ihmisen tekoja kuin
puhdasta armoa.
Kristinusko on armonuskonto
eikä muuksi muutu, ja sen perussanoma
on tässä: Jeesus Kristus syntyi, eli
ja kuoli puolestamme. Sitten Jumala herätti
hänet kuolleista merkkinä siitä että tie
Jumalan luokse on avattu ja uskomalla
Jeesukseen Kristukseen hänen luonnostaan ja
vain hänestä voi virrata meihin pysyvä
rauha ja kyky tehdä oikeasti hyvää.
Loppuun
jotain eräästä vanhasta saarnasta
Meidän tulee
ymmärtää uskonelämän toteutuminen niin, että
vapaana huomisen murheista ihminen voi ja
saa luottavaisesti tarttua tähän päivään ja
elää. Niin; Isä Meidän rukouskaan ei puhu
mitään huomisesta päivästä, se kehottaa
elämään juuri nyt. Kaikesta tästä, näiden
lauselmien terävyydestä heijastuu se
radikaalisuus, jolla Jeesus haluaa vapauttaa
meidät elämään. Todellista elämä on vasta
silloin, vasta silloin kun se otetaan
vastaan lahjana, ja juuri sen vuoksi
uskalletaan elää syvässä luottamuksessa.
Mutta myös siitä,
että kaikki on lahjaa, ja että aina
on parempi olla kiitollinen pienistä
asioista.
Mutta vielä jotain kiitollisesta
ihmisestä. Kiitollinen ihminen antaa lamppunsa
palaa kirkkaana, sovituksen ja ylösnousemususkon
voiman tulee näkyä. ”Te olette
maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä jos se on ylhäällä vuorella. Eikä
lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen
valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne
ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne,
joka on taivaassa.” AMEN.
* * *
Tämä oli ensimmäinen saarna jota aloitti järjestelmällisen tavan julkaista se netissä. Areenana tuli olemaan Uuden Suomen Puheenvuoro. Tämä saarna kirvoitti melkoisen monta kommenttiakin.
http://indy.puheenvuoro.uusisuomi.fi/43391-tanainen-saarnani-aivan-uusi-rakennelma
Tekstiässä ollut hyperteksti ansaitsee myös huomion.
notkean modernin sökö
Taivas, kadotus ja
kohtalontoverit.
12. Sunnuntai helluntaista
Itsensä tutkiminen
Saarna 15 aug mmx
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Itsensä tutkiminen
Grande omelia
Evankeliumi
Luuk.
18: 9–14
Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita,
Jeesus esitti tämän kertomuksen: »Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan.
Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Fariseus asettui paikalleen seisomaan
ja rukoili itsekseen: ’Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut
ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä
paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä
ostan.’ Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan
taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole minulle syntiselle
armollinen! ’Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei.
Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se
korotetaan.
Johdanto
Tässäkin joukossa on sellaisia jotka
muistavat televisiomme ensimmäiset vuosikymmenet ja sitä myötä 1960-luvun loppupuolen
ja sitä seuraavan 1970-luvun alun. Ei televisiomme ollut vielä vuonna 1972 kuin
noin puolitoista vuosikymmentä vanha ja vasta tuolloin se oli tullut koko
kansan ulottuville. Elettiin myös aikaa jolloin oli paljon yhteisiä
puheenaiheita. Niinpä televisio-ohjelmista puhuttiin seuraavana päivänä aivan
kuten radion annistakin oli puhuttu jo useiden edellisten vuosikymmenien
aikana.
Jotkut siis varmasti muistavat esim.
Sellaisen sarjan kuin Alfred Hitchkockin lyhyet erikoiset ja niiden maailman.
Ne olivat kuitenkin enimmäkseen aika tragi-koomisen lopun saavia tarinoita jos
niitä tarkastelee ensi katsoman perusteella, mutta niissä oli useastikin hyvin
sydäntä särkevä opetus. Samoihin aikoihin kun televisoista oli tullut
käytännössä koko kansan televisio ilmestyy ohjelmistoon noita lyhyitä erikoisia
hieman karmivampi ohjelma eli YÖJUTTU. Ne olivat suhteellisen lyhyitä kauhukertomuksia
joiden opettavaisuutta ajan hammas vain joskus kiillottaa.
Ehkä jonkun mieleen on jopa jäänyt sellainen
todella lyhyt kertomus sikailevasta moottoripyöräjengiläisestä joka kuolee hyvin
traagisella tavalla. Tämän kyseisen YÖJUTUN seuraavassa kohtauksessa hän sitten
tulla pömähtää huoneeseen seinän läpi luukusta jossa häntä odottaa hieman
hassunoloinen vanha pariskunta jolla on siellä valmiina dia-projektori, huom!
powerpoint-esitystä ei oltu keksitty, ja valtaisa määrä dioja. Kaveri kysyy,
siis tämä entinen moottoripyörämies, että mihin hän on tullut! Vastaus on se,
että hän oli tullut Helvetiin ja tuo vanha pariskunta olisi hänen kumppaneinaan
siellä. Tuo herttainen ja hassunoloinen pariskunta oli itse asiassa omassa
taivaassa. Ja ohjelmassa olisi ainakin noin aluksi se, että katsottaisiin
kaikki 100 000 kuvaa jotka nuo kaksi vanhusta olivat ottanee edellisen kesän lomareissulla.
Tuosta vanhuspariskunnasta ja moottoripyörämiehestä voidaan aivan hyvin käyttää
nimitystä kohtalontoverit, ainakin jos ajatellaan miten heidän kohtalonsa
olivat kytkeytyneet yhteen ainakin siinä kun he lopulta tuolla tavalla
kohtasivat.
Mitä tämän aloituksemme kanssa ajamme takaa
on ehkä siinä että kun ajattelemme asiaa niin se ei tunnut loppujen lopuksi
niin kummalliselta. Siis että ihmiselämän rajan tuolla puolen voisi olla
tällaista. Aina silloin tällöin tällaisiin ajatuksiin todellakin törmää ja joku
on niistä laatinut vakavampiakin kirjoitelmia.
Siis että olisi todellakin jo
meidän elämässämme määräytyvää tällainen kohtalontoveruus. Jos olet ollut
täällä vähän epäkelpo ihminen, niin saat sitten tuonpuoleisessa mahdollisuuden
korjata luonnettasi ja luonnehäiriöitäsi parempaan suuntaa ihmisen kanssa jolla
on sinulle jotain tai jopa todella paljon annettavaa. Niin, me ihmiset olemme
todella kekseliästä väkeä. Herääkin kysymys näiden hieman epäta-vanomaisten
pohdiskelujemme äärellä, että liittyykö myös päivän evankeliumiteksti jotenkin
tähän: Ovatko nuo kaksi temppelissä rukoilijaa, omahyväinen fariseus ja
publikaani, kohtalontovereita tuossa aluksi määritellyssä merkityksessä.
Mitä tapahtui
Seuraavaksi voimme kysyä mitä päivän evankeliumissa oikein tapahtuu. Se on
hyvin lyhyt kuvaus siitä mitä Jerusalemin temppelissä tapahtuu. Lyhyt kuvaus
muistuttaa niin ikään lyhyttä kuvausta köyhästä naisesta joka antaa uhrilahjana
kaiken mitä hän omistaa. Tämä lyhyt kuvaus johon tänään hieman paneudumme on
osa jaksoa jossa on useita lyhyitä kuvauksia. Kuvaukset ovat kuitenkin
lyhyydessään iskeviä ja niillä on samanlainen tähtäyspiste, pohjimmiltaan ne
ajavat samaa asiaa. Jeesuksen tarkoitus on horjuttaa perinteisiä käsityksiä
siitä mitä on hurskas ja hyvä elämä.
Kun Luukkaan kertomus tämän fariseus ja
publikaani-kohtauksen jälkeen etenee seuraaviin jakeisiin niin saamme lukea sen
miten Luukas tiivistää Markuksen evankeliumin kymmenennen luvut ns. lasten
evankeliumin. Jeesus kertoo meille siitä millaista on se todellisuus joka
Jumalan valtakunnassa vallitsee. Se ei ole ihmisten tekemä eikä se toimi
ihmissäännöksin eikä ihmisen perimmäisen luonteen mukaisesti. Se on uusi
todellisuus joka on tullut ihmisten keskuuteen.
Kaiken tämän jälkeen voimmekin kysyä toimiiko
tällainen uusi maailmanjärjestys siinä laitoksessa jota Jeesuksen Kristuksen
kirkoksi kutsutaan. Arviointi on aina vaikeaa, mutta Jeesus on toisaalta itse
antanut arviointivälineet sanoessaan että puu kyllä tunnetaan hedelmistään. Ja
tässä lyhyessä kuvauksessa jota emme edes voi sanoa kertomukseksikaan saamme
vielä lisäohjeita arviointiin: ”Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan,
mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”
Selitys
Mutta on varmasti on paikallaan vielä miettiä tuon alun johdannon perusteella
toimiiko asia niin, että olisikin todella olemassa ihmisiä joiden kohtalo on
sidottu toisiinsa täällä ja sitten tuonpuoleisessakin. Kun lähdemme tavalla
jossa on paljon leikin varjoa miettimään tuota niin pitäkäämme mielessä, että
ei niin paljon pilaa ettei totta toinen puoli. Jos ei muuta niin tuollainen
ajatusleikki voi saada ainakin meidät miettimään sitä mikä on oikein ja mikä ei
ole oikein. Loppujen lopuksi emme näe tuonpuoleiseen.
Puhe taivaasta on vain tietyn ajan ihmisen
käsityskykyyn sidottua. Tänään voimme turvallisesti puhua, jos niin vain
haluamme, eri ulottuvuuksista ja taivaallekin voimme antaa nimen
”maailmankaikkeuden salaiset paikat” jos niin haluamme. Ja jos kerran elämämme
ja tekojemme mitta ratkaisee osuutemme tuonpuoleiseen niin silloin emme enää
pääse harjoittelemaan pois pahaa minäämme tuon kuvitteellisen kohtalontoverin
kanssa, eivätkä tietysti toiset pääse oppimestareiksi hieman huonommin
onnistuneille lähimmäisilleen... Näin ikävästi taitaa olla asian laita.
Mutta, mutta...
Mutta, mutta... Se asetelma jonka näemme päivän evankeliumissa ja niissä
muissakin kappaleissa jotka Luukas eteemme vyöryttää tulee ihmiselämän
todellisuus vastaamme. Kuvaus kahdesta rukoilijasta kertoo meille
omahyväisyydestä ja uskonnollisesta ylpeydestä, synnistä ja tuhoon vievästä
tavasta kohdata todellisuus. Ja kun Jeesus vähän myöhemmin puhuu lapsista ja
Jumalan valtakunnasta hän asettaa meille kovia ehtoja.
Saamme monenlaisia haasteita kun luemme
evankeliumia. Saamme myös välineitä arviointiin, mutta tuon arvioinnin tulisi
aina vain kohdistua omaan itseemme. Muuten nuo sanat ”Jokainen, joka itsensä
korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan” todellakin
tuomitsevat meidät.
Mutta kyllä tuolla alussa eteemme loihtimalla
näyllä kohtalon-toveruudesta olisi paljon käyttöä. Sellainenhan maailma on.
Ennen kuin lähdemme tekemään taulukoita ja luokittelemaan ihmisiä niin tulisi
muistaa että jokaisella ihmisellä on meille jotain annettavaa. Ei niin että
meidän tulisi katsoa jonkun elämästä satatuhatta tuokiokuvaa ihan
vapaaehtoisesti mutta jotain sinne päin, edes vähän.
On niin helppoa tuomita
toinen ja samalla oma itsensä. Jeesus tuli tähän maailmaan meidän kaikkien
omaksi kohtalontoveriksi, Vapahtajaksemme. Hän sai kokea sen mitä on
suvaitsemattomuus, töykeä moralismi, se että kun usko ja lapsen usko loppuu
niin tilalle tulevat säännöt ja kiellot ja arvosteleva ja kasvavassa määrin
tuomitseva asenne ja lopulta viha toista ihmistä kohtaan. Ottaessaan ihmisten
vihan päällensä ja ollessaan kuuliainen Jumalalle, Isälleen hän avasi meille
tien toiseen maailmaan.
Oman syntisyytensä löytäminen on itsensä
tutkistelua. Usein käy niin että vaikka kirkossa saakin synninpäästön ja
nauttii ehtoollistakin niin parannus loppuu kun kirkon ovesta astutaan ulos. Ei
ihminen omin voimin sen pitemmälle jaksa. Jätämme syrjään ajatukset
vääränlaisista kohtalontovereista, vaikka ajatus ajatusleikkinä olisikin kuinka
kiehtova tahansa. Sellainen johtaa vain itsensä korottamiseen, turmiolliseen
ajatuskulkuun. Kristityn tulee kuitenkin etsiä kohtalontovereita, nähdä
lähimmäisenä ja myös lähimmäisen hätä, alentaa itsensä toisen palvelijaksi. AMEN.
Millainen mestari,
sellaiset oppilaat.
Helluntaipäivä
Pyhän Hengen vuodattaminen
Saarna
23 maius mmx
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Grande omelia
Evankeliumi:
Joh. 14: 23–29
Jeesus sanoi opetuslapsilleen: »Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun
sanaani. Minun Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen luokseen ja jäämme
asumaan hänen luokseen. Se, joka ei minua rakasta, ei noudata minun sanaani –
mutta sana, jonka te kuulette, ei ole minun omani, vaan Isän, joka on minut
lähettänyt. Tämän minä olen puhunut teille nyt, kun vielä olen teidän luonanne.
Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä minun nimessäni lähettää, opettaa teille
kaiken ja palauttaa mieleenne kaiken, mitä olen teille puhunut. Minä jätän
teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma
antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon. Kuulittehan, mitä sanoin: minä
menen pois, mutta tulen taas teidän luoksenne. Jos rakastaisitte minua, te
iloitsisitte siitä, että minä menen Isän luo, sillä Isä on minua suurempi. Olen
puhunut tästä jo nyt, jotta te uskoisitte, kun se tapahtuu.»
Johdanto
Syksyllä 1935 kun elettiin aikaa jolloin ei vielä oltu lähelläkään sitä, että olisi toivuttu suuresta
lamasta sai Frank Llyod Wright, yksi kaikkien aikojen suurimmista
arkkitehdeistä, puhelinsoiton asunnolleen, farmilleen ja työpajalleen
Wisconsiniin. Hyvin rikas mies Edgar J. Kaufmann oli lähdössä juuri pitkälle
automatkalle hänen luokseen nähdäkseen miten hänen tilaustyönsä suunnittelu
oikein etenee. Hänhän oli tilannut maailman parhaalta arkkitehdiltä
ainutlaatuiseen miljööseen rakennettavan talon suunnitelman ja piirustukset.
Kysehän oli ns. Fallingwater House-talosta Pennsylvanian Bear Run’ssa. Wright
oli pähkäillyt projektin parissa jo pitemmän aikaa ja tietysti saanut etumaksun
työstään.
Tuona päivänä 22 syyskuuta 1935 hänellä ei kuitenkaan ollut ensimmäistäkään
piirrosta tulevasta mestariteoksestaan. Hän toivotti Kaufmannin mitä
lämpimimmin tervetulleeksi, aikaa oli noin kymmenen tuntia... Toimeen ryhdyttiin
ja tulosta alkoi syntyä. Nopeita luonnoksia syntyi pinokaupalla ja varsin
nopeasti talo sai hahmonsa. Apuna oli
joukko Wrightin oppilaita jotka tekivät
puhtaaksipiirrostyön mestarin luonnoksista. Kaikki saivat tehtäviä ja
jääkiekkokielessä sanottuna arkkitehtuurin suuri mestari oli “liekeissä.”
Hektiset tunnit ja urakka oli valmis Kaufmannin ajaessa pihaan. Loppu on
arkkitehtuurin historiaa.
Voimme kysyä: “Mitenhän siinä noin kävikään!”
Toisaalta tuon talon rakentamiseen liittyy paljon mielenkiintoisia asioita.
Sitä muuten vahvistettiin ylimääräisillä raudoituksilla arkkitehdiltä salaa.
Tässä ja nyt
Alun esimerkkikertomus on monesti luonut uskoa omiin, tietysti paljon
vähäpätöisimpiin, hankkeisiin jotka ovat jääneet viime tipalle. Mutta miksipä
kaiken pitäisi ollakaan niin selvää ja varmaa? Keskeneräisyys on ihmisen
perimmäisin olemus ja se on sallittua. Maailmakin on muuttuva ja keskeneräinen.
Keväällä tästä todistaa luomisvoimaansa puhkeava luonto. Kotipuutarhuri ei
koskaan voi olla tyytyväinen luomuksiinsa, jokin osa isoa
palapeliä vaati aina
korjausta, muutosta tai jopa hävittämistä. Hän ei voi luomiskertomuksen Jumalan
tavoin katsella tekeleitään vain todeten ”Ja se oli sangen hyvää.” Hän voi vain
sanoa ”Ja se oli vain keskeneräistä.”
Helluntai ja Pyhän Hengen työ
Seuraavaksi voimme miettiä sitä mitä alun kertomuksellamme on tekemistä tämä
päivän sanoman, helluntain opetuksen kanssa. Siitä löytyy paljonkin. Aivan
aluksi on todettava, että kaikkeen työhön tarvitaan innostus ja innoitusta. Toiseksi
on todettava, että kaikkeen työhön tarvitaan joukko joka tietää mitä tekee.
Helluntain jälkeinen on seurakunnan toiminnan aikaa ja johtajamme on Pyhä
Henki. Milloin se toimii ei ole aina kiinni ihmisten haluista ja kalentereista.
Kun se lähtee vyöryttämään niin silloin kaikki ihmisten pystyttämät rakenteet
murtuvat ja syntyy jotain aivan uutta. Wright oli suuri mestari jolla oli
oppilaita ja aika ajoin hän laittoi heidät työhön. Jokaiselle riitti työtä ja
itse työ prosessina opetti heitä. Vaikka maailman parhaankin arkkitehdin
toimintaa on jotenkin epämääräistä ottaa Pyhän Hengen työn verroksi, ja sitähän
emme toki tee, niin se on kuitenkin vähin esimerkki jonka voimme ottaa.
Puheellamme tulee olla aina kiinnekohtansa normaalissa elämässä, ihmisten tekemisissä
ja siinä ympäristössä ja yhteiskunnassa jossa elämme. Tällaisesta kehityksestä
ja muutoksesta on jo hyvänä esimerkkinä monta ajatonta, tai vähällä työllä
helposti ajanmukaistettavaa saarnaa jotka julkaistiin kolmiosaisessa
Suomalaisessa saarnakirjassa silloisen Helsingin piispan ja tulevan arkkipiispa
Martti Simojoen johdolla. Ja ennen kaikkea, joka luulee, että Pyhä Henki
liikkuu korkeissa sfääreissä ja tekopyhien ja ulkonäköään ja hengellistä
olemustaan tuunaavien ihmisten parissa erehtyy raskaimmin mitä ihminen voi
koskaan erehtyä.
Jeesus on sanonut: "Älkää tuomitko,
ettei teitä tuomittaisi. Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät
tuomitsemaan, ja niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan. ”
Ihminen
on keskeneräinen mutta hän joutuu näyttämään oman itsensä muille. Usein hänet
tuomitaan, tai ainakin häntä arvostellaan. Hän voi kärsiä aikaan sidottua
ahdistusta vaikka voikin olla varma ikuisuudessa saatavasta voitonseppeleestä.
Tämän tiedostava ihminen on ”Jo nyt mutta ei vielä-ihminen.”
Keskeneräisyys on
ihmiselle ominaista siinä kuin villipedolle vaistonvarainen saalistaminen
elinehto. Keskeneräisyys ja kaikenlainen erehtyminen ei ole syntiä. Syntiä sitä
vastoin on omaehtoinen kuvitelma siitä että voisi arvostella toista syntistä
ihmistä asettumalla tämän motiivien yläpuolelle. Sitä paitsi mitä iloa olisi
täydellisestä maailmasta? Sellaisessa maailmassa ainakin ihmiset olisivat
kuolleet sukupuuttoon ja pääasiallisin kuolemansyy olisi varmaankin itsemurha.
Suuret mestaritkin, niin Jeesus kuin FLW, olivat riittämättömiä ja
keskeneräisiä tarvitessaan ympärilleen oppilaistaan koostuvan tiimin...
Lopetus
Tänä päivänä voimme kysyä, millaista Mestaria ja opettajaa me tarvitsemme.
Häntä nimittäin tarvitsemme, ja kyse on lopulta siitä, että Jumala löytää
meidät, löytää vähäarvoisimmankin oppilaan jolle hän antaa pienen mutta tärkeän
tehtävän. Tarvitsemme Jumalaa joka itse on tullut keskuuteemme, elänyt
kanssamme ja sovittanut kuolemallaan syntimme ja sitten vielä lähtenyt kädestä
pitäen neuvomaan meille kuinka meidän tulee elää ja toimia. Ja lopulta saamme
elää todeksi evankeliumin yhtä lausetta: “Minä jätän teille rauhan. Oman
rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa.” AMEN.
