sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Väärästä assosiaatiosita rakkauteen — Laskiaissunnuntai — Jumalan rakkauden uhritie. Epistolasaarna.


Väärästä assosiaatiosta rakkauteen.
Laskiaissunnuntai.
Jumalan rakkauden uhritie Saarna 14 feb mmx Kirkkoherra Torsti ÄäreläEpistolasaarnaGrande omelia

Evankeliumi: Luuk. 18: 31–43 Jeesus kutsui kaksitoista opetuslastaan luokseen ja sanoi heille: »Me menemme nyt Jerusalemiin. Siellä käy toteen kaikki se, mitä profeetat ovat Ihmisen Pojasta kirjoittaneet. Hänet annetaan pakanoiden käsiin, häntä pilkataan ja häpäistään ja hänen päälleen syljetään, ja he ruoskivat häntä ja tappavat hänet. Mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.» Opetuslapset eivät ymmärtäneet Jeesuksen sanoista mitään. Asia pysyi heiltä salassa, eivätkä he käsittäneet, mitä Jeesus tarkoitti. Kun Jeesus lähestyi Jerikoa, tien vieressä istui sokea mies kerjäämässä. Kuullessaan, että tiellä kulki paljon väkeä, mies kysyi, mitä oli tekeillä. Hänelle kerrottiin, että Jeesus Nasaretilainen oli menossa siitä ohi. Silloin hän huusi: »Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!» Etumaisina kulkevat käskivät hänen olla hiljaa, mutta hän vain huusi entistä kovemmin: »Daavidin Poika, armahda minua!» Jeesus pysähtyi ja käski tuoda hänet luokseen. Mies tuli, ja Jeesus kysyi häneltä: »Mitä haluat minun tekevän sinulle?» Mies vastasi: »Herra, anna minulle näköni.» Silloin Jeesus sanoi hänelle: »Saat näkösi. Uskosi on parantanut sinut.» Siinä samassa mies sai näkönsä, ja hän lähti seuraamaan Jeesusta ylistäen Jumalaa. Ja kaikki, jotka näkivät tämän, kiittivät ja ylistivät Jumalaa.

Saarnateksti: 1. Kor. 13 Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi. Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa. Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee. Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.
Aloitus
Joku jääkiekon ystävä, ja ennen kaikkea ikuisesti edesmenneen neuvostojääkiekkoilun ystävä on sanonut jotain joka jää muistoihin eikä koskaan katoa. Nuo sanat kuuluvat: ”Näiden kolmen muisto ja kunnia ei koskaan katoa: Harlamov – Petrov – Mihailov, mutta suurin heistä on Maltsev.” Kuulostaako tämä tutulta, jopa kiusallisen tutulta?
Varmaankin tuon pienen viisauden lausuja on kieltämättä puhunut totta, aika moni on sitä mieltä että kyllä Maltsev heistä se suurin loppujen lopuksi oli. Mutta lauselma, siis juuri äsken kuultu lauselma, kertoo meille muutakin. Sehän on varsin tutun kuuloinen vaikka sen sanat ovat vähän erikoisemmat kuin alkuperäisessä yhteydessä. Jos joku jo unohti miten menivätkään päivän saarnatekstimme viimeiset sanat niin kerrataan vielä kerran, sanotaan se tänään toiseen kerran:

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus.
Mutta suurin niistä on rakkaus.
Aivan varmasti se joka tuon lauselman: ”Näiden kolmen muisto ja kunnia ei koskaan katoa: Harlamov – Petrov - Mihailov, mutta suurin heistä on Maltsev” on sitten ensimmäisenä lausunut, niin hän on joka tapauksessa pysähtynyt päivän saarnatekstimme äärelle, ainakin hetkeksi. Eikä turhaan ole pysähtynytkään... Parempi noin kuin vain toistaa sanoja ja lauseita joiden merkitystä ei edes pysähdy miettimään. Sellaisia sanoja kuin rakkaus tai usko tai lauseita kuten vaikkapa ”rakkaus on lahja Jumalan” tai pelkästään elämä on suuri lahja.” Niinhän me teemme, toistelemme alituiseen sanoja ja lauseita joita on iäti toisteltu pahemmin miettimättä niiden sisältöä.

Mietteitä rakkauden ylistyksen äärellä Laskiassunnuntai on viimeinen pyhä ennen paastonaika. Olemme edenneet joulusta jo pitkän tovin ja kirkkovuoden tärkein kohta eli pääsiäinen ei enää niin kovin kaukana ole. Aikaa on kuitenkin tarpeeksi siihen että valmistaudumme huolella pääsiäistä varten.

Päivän saarnatekstiä on vaikea ymmärtää ellei ymmärrä sitä tilannetta jossa se on kirjoitettu. Jälleen kerran olemme siinä tilanteessa jossa on todettava se, että on nähtävä laajempia kokonaisuuksia ja myös se historiallinen tilanne jossa se on syntynyt. Tässä tapauksessa ehkä monellakin tavalla kaikista eniten tarvitsemme juuri tätä ja paljossa myös kriittisen raamatuntulkinnan historiaa.
Paavali puhuu itse perustamalleen seurakunnalle seurakunnalle joka on ajautunut sisäisiin ristiriitoihin. Kaikkia sen ilmiöitä emme välttämättä löydä nykyisestä maailmastamme mutta samantyyppisen tilanteen kuitenkin. Mihin voisimme sitä verrata. Toisaalta nykyisin elämme paljon samassa tilanteessa vaikka emme sitä tiedostakaan.
Kirkkoa on totuttu pitämään Kristuksen ruumiina ja aina ollaan huolissaan siitä ettei se voi oikein hyvin. Tosia-asia on siinä ettei se ole koskaan voinutkaan ja jo ajat sitten se on hajonnut pirstaleiksi. Se mistä I korinttilaiskirje puhuu on eletty todeksi jo pitkään. Meidän luterilaisten kirkko-isä eli Martti itse karkoitti monta teologian tohtoria Wittenbergistä ja ainoa jota hän kohtuudella sieti oli Philip Melanchton. Eräälle nuorella papille hän suuttui silmittömästi kun tämä oli pudottanut vahingossa ehtoollisleivän lattialle että ”Kuinka sinä kehtaat pudottaa Kristuksen ruumiin lattialle.” Kaveri sai lähteä kaupungista....
Mutta mihin tilannetta vertaisimme nykyaikana? Ehkä osuvimmin saamme käsityksen asiasta jos viettäisimme päivän vaikka yhdellä nykyaikaisella torilla. Niin... Mikä mahtaisi olla!? Otamme esimerkiksi vaikkapa yhden internetin erityismaailman, vaikkapa ison verkkojulkaisun nettipäiväkirjamaailman. Jokaisen pitäisi nähdä mitä siellä oikein tapahtuu. Aluksi olisi moni varmaan järkyttynyt siitä sekamelskasta, joka vallitsee eri aloitusten keskuudessa. Ja jos tarkastellaan niistä käytäviä keskustelu,a niin näemmekin mitä riitely ja erimielisyys voi parhaimmillaan olla. Yhteisen puheenaiheen saatikka sävelen löytyminen voi olla todella vaikeaa, se on itse asiassa täysin mahdotonta. Joka mielii selvitä tuossa viidakossa ja vielä toimia siten että pärjää kaikkien kanssa edes siedettävästi tarvitseekin sitten jo jotain aivan erityistä neuvokkuutta. Ja vaikka sitä olisikin niin ei sekään aina läheskään auta. Kuuntelijan eli tässä tapauksessa keskustelun seuraajan rooli on helppoa ja turvallinen.

Internetin maailma on todellinen maailma niille jotka siellä asuvat, ja joka väittää siellä aikaansa viettäviä todellisuudesta jotenkin vieraantuneiksi on kieltämättä sitä itse. Nimittäin siellä ovat käytännössä kaikki nuoremmat sukupolvet ja ikäluokat. Tietysti elämme vielä koko sen aikakauden alkua jossa ihminen on sidoksissa tietokoneeseen ja internettiin.

Mutta kun unohdamme tässä tapauksessa kaikki laitteet ja yritämme paneutua siihen mistä siellä on paljolti kyse tuossa ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa niin huomaamme taas yhden ikivanhan totuuden käyvän toteen. Se on siinä että missä ihmiset vain kohtaavatkin, niin siinä syntyy tietysti kohtaamista, mutta nuo kohtaajat ovat hyvin alttiita tilanteelle jossa ei oikein ymmärretä ja vielä pahempaa, ei tahdota ymmärtää toisia.

Ja jos etsisimme sellaista ihmistä joka pärjäisi vaikkapa UUDEN SUOMEN blogimaailmassa kaikkien aiheiden aloittajien kanssa olemalla suoraselkäinen ja omille periaatteilleen uskollinen, niin sellaista henkilöä ei ole olemassa eikä tule koskaan olemaankaan. Aivan saman havainnon joudumme tekemään kaikessa muussakin ihmisten välisissä kohtaamisissa. Tietysti lakeija- elikkä myötäilijäluonne pärjää joka paikassa, mutta hän tekee vain itselleen ja yleiselle edulle suurinta mahdollista vahinkoa. Ja kaikista vakavinta on se, että hän ei sitä aina edes huomaa, jotkut tällaiset toimijat eivät sitä koskaan huomaa.

Miten pääsemme käsiksi rakkauteen?

Herääkin nyt kysymys: miten opimme rakastamaan. Voimme lähestyä tätä kysymystä itsensä Paavalin ja hänen kokemuksensa kautta. Kun Paavali puhuu noin tässä rakkauden suuressa ylistyksessään niin hän puhuu kokemuksesta. Kun hän sanelee nuo sanat on Jeesuksen kuolemasta kulunut jo reilut 20 vuotta ja mies on nähnyt paljon. Hänelle on tapahtunut paljon. Hän oli mies joka vainosi ensimmäisiä Jeesuksen Kristuksen seuraajia. Ja sitten hän väittää että itse Jeesus Kristus ilmestyi hänelle ja tivasi sitä miksi Paavali, silloin Saulus, vainoaa häntä. Ja kun hän kirjoittaa Korintin seurakunnalle niin tuo rakkauden ylistys on vain yksi osa sitä kuuluissa ”suurempaa kokonaisuutta.” Se on suvantovaihe välillä hyvin myrkyisessäkin kokonaisuudessa, aivan kuten leppoisa largo-osa on osa isoa sinfoniaa ja sitä voi edeltää myrskyisä scherzo-osa.

Paavalin kuvailemaa rakkauden maailmaa ja sen tervehdyttävää vaikutusta tarvitsemme kaikessa kanssakäymisessämme. Että pääsemme väärinkäsityksistämme eroon, eroon väärästä assosiaatiosta jonka teemme jo ensimmäisestä sanasta joka tulee lähimmäisemme suusta. Tähän tarvitsemme sitä, että viivymme tekstien, raamatun tekstien äärellä, ponnistelemme ja rukoilemme ymmärrystä. Niin teki Paavalikin, aivan varmasti. Ei hän muuten olisi kirjoittanut tuota rakkauden suurta ylistystä. AMEN