3. Sunnuntai helluntaista
Kutsu Jumalan valtakuntaan
25 junius MMVI Saarna Auran kirkossa
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Kummallisen tyly kutsu
Omelia DOC
Evankeliumi: Luuk. 9: 57-62
Kun he tekivät taivalta, muuan mies sanoi Jeesukselle: »Minä seuraan sinua,
minne ikinä menetkin.» Jeesus sanoi hänelle: »Ketuilla on luolansa ja taivaan
linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi.»
Eräälle toiselle Jeesus sanoi: »Seuraa minua!» Tämä vastasi: »Herra, anna minun
ensin käydä hautaamassa isäni. » Mutta Jeesus sanoi hänelle: »Anna kuolleiden
haudata kuolleensa. Lähde sinä julistamaan Jumalan valtakuntaa. » Vielä eräs
toinen sanoi: »Herra, minä seuraan sinua, mutta anna minun ensin käydä
hyvästelemässä kotiväkeni. » Hänelle Jeesus vastasi: »Joka tarttuu auraan ja
katsoo taakseen, ei ole sopiva Jumalan valtakuntaan.»
Meistä jokainen on joskus järjestänyt pieniä tai vähän isompia juhlia, tai
ainakin ollut mukana pienemmissä tai isommissa juhlissa. Juhlien järjestäjä voi
olla vaikeaa tilanteen edessä. Esim. kastejuhlaan voi keskimäärin kutsua noin
25 ihmistä ellei ole käytössä vallan suurta taloa tai muuta mahdollista
paikkaa. Aina ei kuitenkaan ole kysymys tilasta, joskus on ei toivottuja
henkilöitä joita ei haluta juhliin. Ei toivottuun tilaan voi joutua
tahallisesti tai tahattomasti. Ja tietysti on tilanteita että ei toivottu
henkilökin on pakko kutsua paikalle kun ei ole oikein muuta vaihtoehtoa...
Päivän evankeliumi on kolmen tuokiokuvan sarja Jeesuksen julkisen toiminnan
kaudelta. Kolme miestä, mitä ilmeisimmin miestä ovat puheissa Jeesuksen
kanssa. Kaikki kolme saavat näennäisen tylyn vastauksen. Ja evankeliumit eivät
todellakaan kerro mikä oli noiden kolmen reaktio tai vastaus noihin Jeesuksen
sanoihin. Ilmeisesti olivat noin tylyn kuuloisten sanojen edessä hiljaa...
Viime vuosina on raamatuntutkimuksessa noussut esiin kysymys Jeesuksen aitoista
sanoista. Kun näet ajatellaan että evankeliumit ovat syntyneet varsin
monipolvisesti ja niissä kuvastuisi myös se tilanne jossa ne on kirjoitettu. On
haluttu kuoria sipulia ja etsiä ydintä. Jonkin verran huomiota on saanut ns.
Tuomaan evankeliumi, 114 lausumaa sisältävä kokoelma Jeesuksen sanoiksi
väitettyjä lausumia. Ne ovat saaneet ehkä liiankin suurta huomiota. Niiden
Jeesus-kuva on hajanainen ja ne antavat pienen, aika isonkin, riitasoinnun
luonteen. Tuomaan evankeliumin opettaja on tyly ja ivallisuutta harjoittava
mies! Seuraava katkelmana on kilteimmästä päästä:
Jeesus sanoi: ”Minä asetuin seisomaan keskelle maailmaa ja ilmestyin
ihmisenä. Näin että kaikki olivat juopuneita, enkä löytänyt heidän joukostaan
ketään janoista. Sieluni tunsi tuskaa ihmisten tähden, sillä he olivat
sisäisesti sokeita eivätkä nähneet. Tyhjinä he ovat tulleet maailmaan, ja
tyhjinä he aikovat kerran lähteä maailmasta. Nyt he ovat kerran juopuneita. Kun
he luopuvat viinistään, silloin he kääntyvät."
Kukapa meistä haluaisi tällaisia puhuvan opettajan juhliinsa? Aivan
ensimmäisenä tulee mieleen eräs hyvin tyly ja kylmäkiskoinen opettaja
1900-luvulta. Jotkut ovat kuulleet varmaankin Jiddu Krishnamurtista.
Hänen kirjojaan myytiin näet aikoinaan hyvinkin paljon. Hän puhui
tuntemattomasta todellisuudesta joka voitaisiin aistia ja tajuta suurin
piirtein olemalla ajattelematta mitään, luopumalla kaikesta ja löytämällä
kaikki. Ehkä joku kutsuisi tällaisen opettajan juhliinsa ja kotiinsa. Mene ja
tiedä?
Evankeliumin Jeesus on kuitenkin aika tyly mies. Kolmelle kysyjälle hän lyö
luun kurkkuun, ja vieläpä poikittaisen tuntuisesti. Herää kysymys; kenelle puhe
on oikein tarkoitettu? Tällaisia kysymyksiähän nousee esille, oli kyse
pienemmän opettajan pienestä puheesta pienessä tilaisuudessa tai suuren
opettaja puheesta kaikesta, kaikkialla ja kaikille!!! Toisaalta on opettajia
jotka pelkillä sanakäänteillä ja mitäänsanomattomuudellakin voivat saada aikaan
kuulijoissa jotain vaikuttavaa.
Joskus joudumme tilanteisiin joissa joudumme punnitsemaan jonkin henkilön
sanontoja toisten todistuksen perusteella. Oikeusistuimessa ollaan tällaisessa
tilanteessa; poikkeuksetta. Ja joskus kirkkokansallekin on kaikessa
alastomuudessaan kerrottava se, että raamatun teksti, monet uuden testamentin
kohdatkin, ovat viisaitten päiden päätelmiä. Kun on olemassa monta vaihtoehtoa
mikä olisi oikea sanamuoto tai kokonaisen lauseen muoto. Kiinnostavaa varmaan
on se, että yleensä vaikein tapa lukea epäselvä asia on todennäköisesti
alkuperäisin. Ja myös epämääräisin sanonta on todennäköisesti alkuperäisin. Ja
myös yleensä epämääräisin on myös yksinkertaisin, ja tietenkin päinvastoin.
Kun luemme päivän evankeliumia emme siis saa epäillä sanojen aitoutta, ne ovat
aitoja juuri sen vuoksi että ne ovat niin vaikeita ja yksinkertaisia. Vieläpä
niin, että jos Jeesus ei niitä olisi sanonut ne olisi pakko keksiä ja sen
jälkeen kukaan ei voisi järkisyin väittää etteivätkö ne olisi itsensä Jeesuksen
sanoja. Itsensä Jeesuksen sanoja koska ne ovat niin yksinkertaisia, ehdottomia,
vaativia ja ei-toivotun vieraan suoranaista keljuilua jokaiselle joka pitää
itseään ns. kunnollisena ihmisenä. Ajatelkaapa nyt vaikka pappia joka sanoisi
omaisille: Kuollut mikä kuollut, ei teillä ole enää mitään velvollisuutta ja
tarvetta huolehtia tuosta laillisesta ruumiista pankaa vain raatoruuviin ja
palamaan. Turhaan tuhlaatte rahaa arkkuun ja hautajaisiin...
Mutta miksi Jeesus puhuu evankeliumissa niin tylysti ja ehdottoman tuntuisesti?
Jeesus oli ehdoton. Hän vaati lähimmiltä seuraajiltaan paljon, ei kuitenkaan
aivan samaa ja aivan heti samaa kuin hänen oma osansa oli. Jos hänen
oppilaissaan ei olisi ollut samaa ehdottomuuden vaatimuksen varjoa kuin hänessä
itsessään oli niin evankeliumin valo olisi kyllä sammunut varsin äkkiä. Tässä
mielessä Jeesus on kuin iso voimalaitos, kaikkien voimalaitosten voimalaitos
joka tuottaa tappavaa jännitettä. Joka toteuttaa hänen opetuksensa
kirjaimellisesti ja kiilto silmissään on tuhon oma ja osaton rauhanhäiritsijä
jolle ei löydy puolustajaa muuten kuin maksuttomasta oikeusavusta. Ankarat
sanat on laitettava muuntajaan, vahvaa ruokaa ei saa syöttää kuin vasta
isommalle lapselle, aivan pieni vauva on aivan maidon varassa...
Ja kaikkien sanojen takana on kutsu Jumalan valtakuntaan. Niin! Uskoomme ja
elämäntulkintaamme sisältyy ajatus sekä ajallisesta että iankaikkisesta
todellisuudesta. Jumalan luomistyön perusteella on olemassa tämä maailma ja
ajallinen elämä. Sen lisäksi, kaikkien Jumalan lupausten perusteella, on
toteutuva myös taivas ja iankaikkinen elämä. Jos osaisimme aina elää
rakkauden kaksoiskäskyn mukaisesti, siis Jumalaa ja lähimmäistä rakastaen,
olisi taivas jo täällä maailmassa. Mutta siihen emme kovin usein kykene,
vaikkakin rakkauden kosketus on taivaan aavistus. Siksipä meidän elämä on
taivaan kansalaisena olemista nimenomaan maailmassa, jossa Jumalan taivas ei
vielä ole läsnä.
Pettymysten ja vaikeuksien keskellä uskon ja rakkauden näkeminen voi toisinaan
olla vaikeaa. Ne ovat meille kaikille kuitenkin tarjolla, usein pienin mutta
sinänsä riittävin annoksin tai joskus valtavan huumaavana aaltona, jonka
syleilystä ei haluaisi luopua. Ajallinen ja iankaikkinen, maa ja taivas, voivat
koskettaa toisiaan välillä hyvinkin voimakkaasti. Olemme elämän pituisella
matkalla, jonka varrella on mahdollista kokea aitoa uskoa ja aitoa rakkautta.
Syvimmiltään ne ovat Jumalan lahjaa.
Uskomme on suuntautumista kohti tulevaa hyvää, jonka toteutumista jokainen
taivaan kansalainen voi pitää varmana asiana. Sen sinettinä ovat pääsiäisen
tapahtumat, erityisesti Jeesuksen ylösnousemus kuolleista. Taivaan kansalaisena
eläminen on luottamista Jumalan sanan lupauksiin. Ihminen tiedostaa olevansa
armahdettu Jumalan edessä ja yhtälailla olevansa iankaikkisen elämän perijä.
Elämän syvä perusmielekkyys löytyy näistä asioista.
Taivaan kansalaisena elämisen, Jumalan valtakunnasta osallisuuden, tulee
merkitä myös asenteiden muuttumista toisiksi. Itsekkyyden on murruttava ja
aidon auttamisen halun on noustava esiin. Uskon Jeesuksen Kristuksen elämään,
kuolemaan ja ylösnousemukseen, tulee näkyä rakkautena, joka ilmenee
palvelemisena ja tarvittaessa myös uhrautumisena. Syntyy ymmärrys jakaa
omastaan, antaa toiselle oman elämän optioista ja osakevoitoista. Tästä
rakkaudesta saavat osansa myös vieraat ja muukalaiset, jopa viholliset. Ilman
epäitsekästä ja itsensä uhraavaa rakkautta ei ole mitään Jumalan kansaa
maailmassa. AMEN.
Juhannuspäivä.
Valkeuden todistaja
24 junius MMVI Saarna Auran kirkossa
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Lieventäviä asianhaaroja
Omelia DOC
Evankeliumi: Mark. 6: 14-29
Kuningas Herodeskin kuuli Jeesuksesta, sillä hänen nimensä tunnettiin jo
laajalti. Ihmiset sanoivat: "Johannes Kastaja on herännyt kuolleista,
sikasi hänessä vaikuttavat nuo voimat." Toiset sanoivat, että hän oli
Elia, toiset, että hän oli profeetta, sellainen kuin profeetat olivat olleet.
Kun Herodes kuuli Jeesuksesta, hän sanoi: "Johannes, se mies, jonka minä
mestautin, on herännyt kuolleista."Herodes oli näet pidättänyt
Johanneksen, pannut hänet kahleisiin ja teljennyt vankilaan. Tämän hän oli
tehnyt veljensä Filippoksen vaimon Herodiaan tähden. Hän oli nainut Herodiaan,
mutta Johannes oli sanonut hänelle: "Sinun ei ole lupa elää veljesi vaimon
kanssa." Herodias ei sietänyt Johannesta ja olisi halunnut tappaa hänet,
mutta ei voinut, koska Herodes pelkäsi Johannesta. Herodes tiesi hänet
hurskaaksi ja pyhäksi mieheksi ja suojeli häntä. Hän kuunteli Johannesta
mielellään, vaikka tämän puheet usein jäivätkin vaivaamaan häntä. Sopiva
tilaisuus Herodiaalle tarjoutui, kun Herodes syntymäpäivänään järjesti pidot
hoviherroilleen ja sotaväen päälliköille sekä Galilean johtomiehille. Herodiaan
tytär tuli silloin sisään ja tanssi, ja Herodes ja hänen pöytävieraansa olivat
ihastuksissaan. Kuningas sanoi tytölle: "Pyydä minulta mitä vain tahdot,
niin minä annan sen sinulle." Ja hän lupasi ja vannoi: "Mitä ikinä minulta
pyydät, sen minä sinulle annan, vaikka puolet valtakuntaani." Tyttö meni
ulos ja kysyi äidiltään: "Mitä minä pyytäisin?" Äiti vastasi:
"Pyydä Johannes Kastajan päätä." Tyttö kiiruhti heti takaisin
kuninkaan luo ja sanoi: "Tahdon, että annat minulle nyt heti vadilla
Johannes Kastajan pään."Kuningas tuli pahoille mielin, mutta koska hän oli
vieraittensa kuullen vannonut valan, hän ei voinut vastata kieltävästi. Hän
antoi heti pyövelille käskyn, että tämän oli tuotava Johanneksen pää. Pyöveli
meni vankilaan ja mestasi siellä Johanneksen. Sitten hän toi pään vadilla ja
antoi sen tytölle, ja tyttö antoi pään äidilleen. Kun Johanneksen opetuslapset
kuulivat tästä, he tulivat hakemaan ruumiin ja veivät sen hautaan.
Meille kaikille on varmasti tuttu vanha sanonta ”Minkä taakseen jättää sen
edestä löytää.” Ja varmasti kaikki myöntävät että se todella pitää paikkansa.
Mutta tuttu on myös väite siitä että totuudenpuhujalle voi käydä huonosti.
Profeetoille ja heihin verrattaville henkilöille on aina käynyt huonosti. Niin,
onko Pentti Linkola profeetta lainkaan kun vielä elossa on. Mielenkiintoinen
kysymys johon joskus palaamme, aivan varmasti palaamme.
Oikean profeetan palkka on aina sama. Hän joutuu toimintansa takia
yksinäisyyteen, hyökkäsipä hän sitten vääristyneitä yhteiskunnallisia oloja
kohtaan, arvostelipa hän sitten kuollutta uskonnollista kielenkäyttöä ja
läpinäkyvää hurskastelua. Hän tuskin voi odottaa saavansa taakseen suurta
kansan suosiota, ei myöskään yhteiskunnan eikä myöskään aina kirkkonsakaan tukea.
Kaikesta tästä huolimatta hänen toimintansa ei ole turhaa. Lopulta ihmiset
hyväksyvät profeetan sanoman, tai ainakin yrittävät tehdä sen vaarattomaksi.
Minkä taakseen jättää sen edestä löytää. Tai sanotaanko näin että minkä
hyväksyt, olet kerran kieltänyt.
Kun tätä äsken kuulemaamme tekstiä aikoinaan evankeliumikirjaan oltiin tuomassa
herätti kuulemma se paljon vastustusta. Siitähän on jo kauan aikaa...
Kertomusta pidettiin julmana, mutta se kanta voitti kuitenkin että tuosta
tekstistä pitäisi voida saarnata. Ja onhan siitä sittemmin saarnattukin. Kaksi
merkkipaalua; kolmiosainen Suomalainen saarnakirja 1960-luvun alusta ja
uudempi, niin ikään kolmiosainen, Suuri Suomalainen saarnakirja viime vuosilta
sisältävät molemmat saarnan tästä tekstistä. Teksti kertoo Johannes Kastajan
lopusta, profeetan lopusta. Vanhassa suomalaisessa virsikirjassa, siis vuoden
1701 virsikirjassa tästä raamatunkohdasta oli tehty yksi virsi joka alkoi
näillä sanoilla, koko virttä emme tässä lue läpi sillä siinä on 11 säkeistöä:
1. Herodes häijyn elkinen,/ veljens' eläis' emännän ryöväs',/
Johannes Kastaja julkinen / Sen sukurutsautt' soimas', /
Vankiuun Herodes heitti hänen, / Totuut' ei totellut erääk', /
Herodias, häijy nainen', / Seisoi hänen henkens', perään.
Tuo virsi käy hyvin ilmeikkäästi läpi evankeliumikohdan, siis päivän
saarnatekstimme. Virren sanat eivät paljoa Herodesta mairittele, vaikka joitain
lieventäviä asiahaaroja evankeliumiteksti antaisikin. Ai että millaisia ovat ne
lieventävät asianhaarat? Tekstihän sanoo: ”Herodes tiesi hänet hurskaaksi ja
pyhäksi mieheksi ja suojeli häntä. Hän kuunteli Johannesta mielellään, vaikka
tämän puheet usein jäivätkin vaivaamaan häntä.” Tässähän on lieventäviä
asianhaaroja enemmänkin!??
Ei Herodes loppujen lopuksi sen syntisempi ollut kuin tämän ajan ihmisetkään.
Ja loppujen lopuksi hänhän oli sanojensa mittainen mies. Monestakohan meistä
olisi vastaavaan periaatteellisuuteen niin isoissa kuin pienissä asioissa? Mutta
ennen kaikkea Herodeksesta on helppo löytää itsensä kun ajattelemme sanan
kuulemisen helppoutta, mutta sen mukaan elämisen vaikeutta; kuuntelemme
mielellämme mutta asiat jäävät vaivaamaan mieltämme. Ei tämäkään raamatunkohta
ihan turhaan ole kirjoihin ja kansiin viety eikä aikoinaan evankeliumikirjaan
otettu!
Johannes Kastaja ei päästä meitä helpolla. Mutta jos emme selviä hänestä kuinka
sitten hänestä josta hän todisti ja jolle hän raivasi tietä. Johannes oli
parannussaarnaaja.
Parannus on hieman vaikea sana. Se on juurtunut uskonnolliseen kielenkäyttöömme
niin tiukasti että paremman sanan, joka olisi mielenmuutos, käyttöön ottaminen
on jo vaikeampaa. Mutta mitä se on? Se ei suinkaan merkitse sitä että ihmisen
elämässä korjataan muutamia vialla olevia asioita, tunnustetaan ja pyydetään
anteeksi karkeimpia syntejä, lopetetaan väkijuomain väärinkäyttö ja uskottomuus
jne., vaan sitä että mieli muuttuu. Kun ihmistä aletaan johtaa hänen
mielestään, tajunnastaan eli ”sydämestään” käsin, mielen muuttuminen
luonnollisesti merkitsee muutosta myös elämässä. Vaikka mielenmuutos välistä
tapahtuu äkkiä, se ei silti ole vain kerrallinen eikä lopullinen tapahtuma,
vaan siitä alkaa uusi elämä. Juuri tässä kohden ajatus mielenmuutoksesta onkin
lohdullisempi vaihtoehto; aloittaa uusi elämä. Aloittamiseen liittyy aina myös
epävarmuutta ja oman rajallisuuden tunnustaminen. Parannuksessa on niin
kertakaikkisen elämisen ja tekemisen maku, että ihminen muka olisi valmis
parannuksen tehtyään. Mielenmuutoksessa sen sijaan mieli ja sisimpämme vasta
alkaa katsomaan toiseen suuntaan, tai ei missään tapauksessa toiseen suuntaan,
vaan ympärilleen niin että elämän kokonaisuus hahmottuu. Elämä Jumalan
maailmassa ja lähimmäisten kanssa. Lisää lieventäviä asianhaaroja siis
Herodekselle ja meille kaikille. Oli mielenmuutos sitten miten pitkällä tahansa
niin Jumalalla on vain yhden päivän ikäisiä lapsia, katselivat ne sitten ympärilleen
ja miten pitkälle nähden.
Johannes kehotti
valmistamaan tietä Herralle: Ääni huutaa autiomaassa: "Raivatkaa
Herralle tie, tasoittakaa hänelle polut!" Tuon tien päässä on Jumalan
avara syli. Tie on tasoitettu puolestamme Jeesuksen Kristuksen elämässä,
kuolemassa ja ylösnousemuksessa. Jumalan avara syli odottaa meitä. Sillä eikö
Jumalaa ole aina voinut ajatella Elämän syliksi, joka ottaa vastaan yksinään
värjöttelevän pienen ihmisen, syleilee lämpimästi, muttei kielteisellä tavalla,
sulje tukahduttavasti syleilyynsä, vaan on valmis päästämään lapsen taas
maailmaan. Retkille maailmaan, välillä niille harharetkillekin. On kyse Jumalan
luokse tulemisesta.
Se joka ei halua tänään tulla huutaa häntä avuksi, saattaa tehdä niin huomenna
tai ylihuomenna - ja kaikista mieluummin jos häntä ei ole pakotettu. Hän tulee
harharetkiltään Jumalan syliin - vain huomatakseen, ettei loppujen lopuksi
päässyt Jumalan kämmenen ulkopuolelle, vaikka siltä tuntuikin. Hän oli kaiken
aikaa Jumalan siipien alla, mutta hän ei huomannut sitä koska siellä oli niin
avaraa ja siellä oli tilaa liikkua. AMEN.
Helluntai
Pyhän Hengen vuodattaminen
04 junius MMVI Saarna Auran kirkossa
Pahennuksesta mielenrauhaan
Omelia DOC
Evankeliumi:
Joh. 3:16-21
Jeesus sanoi Nikodemokselle: »Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon,
että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi
kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. Ei Jumala lähettänyt Poikaansa
maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen. Sitä, joka uskoo häneen, ei
tuomita, mutta se, joka ei usko, on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainoaan
Poikaan. Ja tuomio on tämä: valo on tullut maailmaan, mutta pahojen tekojensa
tähden ihmiset ovat valinneet sen asemesta pimeyden. Se, joka tekee pahaa,
kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi. Mutta
se, joka noudattaa totuutta, tulee valoon, jotta kävisi ilmi, että hänen
tekonsa ovat lähtöisin Jumalasta.»
Heinäkuun
22 päivänä 1688 tapahtui Turun tuomikirkossa melkoinen pahennus. Eräs
omalaatuisesti käyttäytynyt pappismies Lauri Ulstadius astui kirkon käytävälle
saarnan alettua ja vaati puheenvuoroa. Hän ei sitä saanut, mutta siitä
huolimatta hän aloitti puheensa. Tuo puhe oli hyvin arvosteleva. Hän syytti
kirkkoa ja sen oppia; luterilainen oppi oli hänen mielestä kirottu eikä
papeilla ollut pyhää henkeä. Ja kun miestä ryhdyttiin poistamaan kirkosta
repesivät hänen vaatteensa ja hän oli kirkon käytävällä aivan ilkoalastomana.
Tapausta on myöhemmin kutsuttu Ulstadiuksen pahennukseksi. Mies sai tuomion
jumalan-palveluksen häiritsemisestä ja lopulta vankilasta tuli hänen elinympäristönsä.
Paljon muutakin olisi miehestä kerrottava, mutta nyt ei ole sellaisen esitelmän
aika. Tässä jutussa kiinnitämme huomiomme väitteeseen että ”papeilla ei ole
Pyhää Henkeä.”
Ulstadiuksen jupakasta on
aikaa kohta 308 vuotta. Asia on kuitenkin hyvin ajankohtainen. Tänä päivänäkin
erästä entistä kirkkoherraa on kuulusteltu oman tuomiokapitulinsa taholta, ja
vaaditaan että hänen tulisi menettää pappisvirkansa. Monet näkevät
Ulstadius-jupakassa ja tässä uudemmassa paljon yhtymäkohtia. Oli miten oli niin
joka tapauksessa aina kun puhutaan Pyhästä Hengestä astutaan kirkossamme
jotenkin oudolle maaperälle. On myös totta että meillä ei ole oikeastaan
minkäänlaista oppia ns. armolahjoista tai karismaatti-suudesta. Joillakin
henkilöillä karismaa toki on, mutta jos puhutaan henkilahjoista tullaan äkkiä
hiljaisiksi. Niin, nythän eletään ensimmäisen helluntain jälkeistä aikaa...
Kirkon aikaa ja Pyhän Hengen työn aikaa...
Päivän evankeliumimme
alkaa eräällä rippikoulun ulkoläksyllä, ns. pienoisevankeliumilla. Tuo kansan
hallitusmies Nikodemos tulee Jeesuksen luo yöllä. Yö oli ja on edelleenkin
aikaa jolloin monet opettajat ja kirjanoppineet keskustelevat. Mikähän lienee
asian selitys? Nikodemos-keskustelun sisältö ei yllätä. Jeesuksen sanoissa ei
loppujen lopuksi ole niin ihmeellistä, ihmeellistä jos sitä verrataan muuhun
Johanneksen evankeliumissa olevaa. Onpahan se vain jonkinlainen tiivistelmä.
Jeesus on yhtä kuin Isä, Jeesus on Jumalan Poika. Evankeliumikatkelma loppuu
kiusallisesti kesken ennen kuin edes puhutaan mitään Pyhästä Hengestä. Tai
paremminkin: Hengestä puhutaan ennen pienoisevankeliumi-jaetta: ”Jeesus vastasi
hänelle: "Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny uudesti, ylhäältä,
hän ei pääse näkemään Jumalan valtakuntaa." Nikodemos kysyi: "Miten joku
voisi vanhana syntyä? Miten joku voisi mennä takaisin äitinsä kohtuun ja syntyä
toisen kerran?" Jeesus vastasi: "Totisesti, totisesti: jos ihminen
ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan. Mikä on
syntynyt lihasta, on lihaa, mikä on syntynyt Hengestä, on henkeä. Älä kummeksu
sitä, että sanoin sinulle: 'Teidän täytyy syntyä uudesti.' Tuuli puhaltaa missä
tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se
menee. Samoin on jokaisen Hengestä syntyneen laita.”
Ennen astumistaan takaisin Isänsä kirkkauteen Jeesus lupasi maailmaan Pyhän
Hengen. Hän on taivaan valtaistuimelle nousseen Kuninkaan lahja kansalasilleen
hallitsijan vaihdoksen suurena päivänä, jolloin Pimeyden ruhtinas sai
kuolinhaavan. Niin kauan kuin Jeesus oli maan päällä, hän oli inhimillisen ajan
ja paikan rajoitusten alainen. Mutta Pyhässä Hengessä ylösnoussut Herra voi
olla läsnä kaikkialla, missä Jumalan sana luo uutta. Pyhä Henki on Isän ja
Pojan täysivaltainen lähettiläs, joka kirkastaa meille Kristuksen ja
Kristuksessa Jumalan kasvot. Hän synnyttää meissä uskoa, toivoa ja rakkautta.
Jumalan sanan ja kasteen, ehtoollisen ja synninpäästön kautta hän vapauttaa
synnin syyllisyydestä ja kuoleman pelosta luottamaan Jumalaan, palvelemaan
lähimmäistä ja kunnioittamaan muuta luomakuntaa.
Aika ajoin tänäänkin voi
kuulla väitteitä Pyhän Hengen puutteesta. Tai päinvastoin puhutaan siitä, että
olisi erilaisia asteita, siis asteita pyhyydelle. Joka tapauksessa ollaan
tekemisissä hyvin vahvan ja väkevän asian kanssa. Mitä on lopulta
hurmoksellinen käyttäytyminen? Hurmos ja Hengen palo on ominaista ihmiselle
joka kokee äkillisesti paljon, oli tuo äkillinen ja paljon lähtöisin sitten
mistä tahansa. Ei ole toista pyhempää ihmistä, sillä kaikki ovat lopulta vajavaisia
ja syntisiä. Ei asia ovat sitten Hengen hedelmät joista apostoli Paavali puhuu
Galatalaiskirjeessä. ”Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys,
ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei
ole laki. Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet
vanhan luontonsa himoineen ja haluineen. Jos me elämme Hengen varassa, meidän
on myös seurattava Hengen johdatusta. Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä
ärsyttää ja kadehtia toisiamme” Emme saa todellakaan ajatella että joku olisi
pyhempi. Päinvastaisesta ajattelutavasta voi löytyä ratkaisu. On siis ehkä
turvallisempaa ajatella, että jos Henki on tuhat litraa, niin ihmisen
vastaanottokyky on yksi litra. Silloinhan käy helposti niin, että tapahtuu
ylipursuamista. Se ylipursuaminen on sitä kiihkoilua.
Ja kun aikansa kiihkoilee
kyllä sitä rauhoittuukin. Henki tekee tehtävänsä, joskus siihen menee aikaa
enemmän, joskus vähemmän. Lopulta epäolennainen jää pois, jäljellä on
Hengenrohkeus ja tyyneys. Ajatelkaamme taas apostoli Paavalia. Vei aikansa
ennekuin hän oli valmis levittämään evankeliumia. Jos siis sellainen suurmies
vaati niin pitkän ajan kypsyäkseen niin eipäs tässä meillä mitään hätää ole.
Helluntai varusti ihmisen
kyvyllä antaa anteeksi henkilökohtaiset loukkaukset, olla katkeroitumatta
vakavimmankaan epäoikeudenmukaisuuden keskellä, säilyttää tyyneytensä
pöyristyttävänkin vaaran edessä ja uhmata vihana ja kiukkuna ilmenevää pahuutta
rakkautta ja pitkämielisyyttä osoittavin pelottomin teoin. AMEN.
