sunnuntai 8. huhtikuuta 2007

Varsin kiittämätön juttu — Pääsinpäivä — Kristus on ylösnoussut. 1.vsk.


Varsin  kiittämätön  juttu
Pääsinpäivä
Kristus on ylösnoussut

Saarna 08  april  MMVII 
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Omelia DOCG


Evankeliumi:  Luuk. 24: 1–12
Ensimmäisenä päivänä sapatin jälkeen naiset jo aamuvarhaisella menivät haudalle ja ottivat hankkimansa tuoksuöljyt mukaan. He havaitsivat, että kivi oli vieritetty haudan suulta, ja kun he menivät sisälle hautaan, he eivät löytäneet Herran Jeesuksen ruumista. Kun he olivat ymmällä tästä, heidän edessään seisoi yhtäkkiä kaksi miestä sädehtivän kirkkaissa vaatteissa. Naiset pelästyivät ja painoivat katseensa maahan. Mutta miehet sanoivat heille: »Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista. Muistakaa, mitä hän sanoi teille ollessaan vielä Galileassa: ’Näin täytyy käydä: Ihmisen Poika annetaan syntisten ihmisten käsiin ja ristiinnaulitaan, mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.’» Silloin he muistivat, mitä Jeesus oli puhunut. Haudalta palattuaan naiset veivät tästä sanan yhdelletoista opetuslapselle ja kaikille muille. Nämä naiset olivat Magdalan Maria, Johanna ja Jaakobin äiti Maria, ja vielä muitakin oli heidän kanssaan. He kertoivat kaiken apostoleille, mutta nämä arvelivat naisten puhuvan omiaan eivätkä uskoneet heitä. Pietari lähti kuitenkin juoksujalkaa haudalle. Kurkistaessaan sisään hän näki ainoastaan käärinliinat, ja hän lähti pois ihmetellen mielessään sitä, mikä oli tapahtunut.


Aloitus:  Ponijuttu
Joskus  viime  vuosisadalla  eräässä  viikkolehdessä  julkaistiin  amerikkalaisperäistä  sarjakuvaa  joka  meillä  Suomessa  sai  nimen  “Sortin  sakkia.”  Sitä  julkaistiin  kahteen  otteeseen  ja  toinen  kertaa  ajoittuu  1970-luvulle.  Nykyajan  ihmisiin  se  tuskin  enää  purisi.  Sortin  perheessähän  oli  aika  monta  lasta.  Nuorimmilla  oli  heistä  tapana  jokaisessa  sarjakuvassa  ruikuttaa  vanhemmilleen:  “Me  tahrlotaan  poni.”  Ruikutus  jatkui  ja  jatkui  ja  niin  isä  lopulta  heltyi  ja  hankki  sen  ponin  lapsilleen.  Ja  mitähän  sitten  mahtoikaan  tapahtua.  Oliko  poni  mieluinen  kaveri  olleskaan?  Yksi  lapsista  tuumasi  että  ponilla  on  liian  pitkät  korvat,  toisen  mielestä  poni  oli  väärän  värinen,  kolmas  motkotti  muuten  vain  ja  kun  ei  ilmeisestikään  muuta  keksinyt  niin  sanoi  vain  yksinkertaisesti  että  poni  on  ruma.  Isä  oli  pahoillaan  asiasta  ja  sanoi  lapsilleen  että  älkääs  nyt  puhuko  tuolla  lailla.  Ja  mitähän  poni,  tuo  kauan  odotettu  poni  sitten  tekikään?  No  tietystikin  poni-parka  oli  aivan  masentuntut  ja  se  itki  valtavan  isoja  poninkyyneleitä.  Eikös  olekin  vallan  kiittämätöntä  sakkia  tuollaiset  lapset…  No  ehkäpä  lasten  mieli  muuttui  ja  ponikin  koki  olonsa  turvalliseksi  ja  ystävystyi  lasten  kanssa.


I  pääsiäisen  jälkeen
Kristillisen  kirkon  historia  on  yhtä  luopumisen  ja  kiittämättömyyden  historiaa.  Mutta  sellaistahan  se  on  koska  se  on  vajavaisten  ihmisten  tekemää  historiaa.  Opetuslapset  olivat  vähän samanlaisia  tapauksia  kuin  ponia  kovasti  odottaneet  lapset.  Sitten  kun  uutinen  ylösnousemuksesta  tuli  heidän  korviinsa  eivät  he  sitä  voineet  uskoa,  vaan  väittivät  naisten,  ylösnousemuksen  ensimmäisten  todistajien,  puhuvan  vallan  omia  juttujaan.  Voimme  vain  arvailla  millaisia  sanankäänteitä  he  viljelivät.  Mutta  sitten  Pietarilla  sytyttää.  Hän  varmaan  muistaa  kaikki  ne  ihmeelliset  asiat  jotka  Jeesus  oli  tehnyt,  hänen  suuruutensa,  pääsiäisen  ennakkonäytöksen  eli  Kirkastusvuoren  tapahtumatkin.  Hän  varmaan  ajatteli  että  Jeesuksen  ylösnousemusta  saattoi  pitää  aivan  luonnollisena  seuraamuksena  hänen  suuruudestaan,  minkä  Raamattukin  myöhemmin  ilmaisee  juuri  Pietarin  sanassa (Ap.t.  2:22-27): 


"Israelilaiset, kuulkaa mitä teille sanon! Jeesus Nasaretilainen oli Jumalan teitä varten valitsema mies. Sen Jumala osoitti niillä voimateoilla, merkeillä ja ihmeillä, joita Jeesus hänen lähettämänään teki teidän keskuudessanne, niin kuin tiedätte.  Tämän Jeesuksen te surmasitte. Te panitte lakia tuntemattomat pakanat naulitsemaan hänet ristiin, kun hänet oli annettu teidän käsiinne niin kuin Jumala oli suunnitellut ja ennalta nähnyt.  Mutta Jumala herätti hänet, päästi hänet kuoleman kidasta. Eihän edes ollut mahdollista, että kuolema olisi voinut pitää häntä vallassaan,  sillä Daavid sanoo hänestä:

"Minä näen alati edessäni Herran,
hän pysyy oikealla puolellani, etten horjahtaisi.
Siksi minun sydämeni iloitsee ja kieleni
riemuitsee,
vieläpä ruumiini on lepäävä toivossa,
sillä sinä et hylkää sieluani tuonelaan
etkä salli pyhän palvelijasi ruumiin maatua.”


Olemmeko  me  sortin  sakkia,  kiittämättömiä?
Pääsiäinen  on  vertaansa  vailla  oleva  ihme.  Uskomaton  asia  jota  emme  osaa  arvostaa,  saatikka  sitten  olla  kiitollisia.  Martti  Luther  on sanonut  mm.  seuraavat  sanat  ihmisen  kiitollisuudesta,  tai  pikemminkin  kiitollisuuden  puutteesta:

“Se, joka ei tahdo kiittää Jumalaa, ei ole hyvä ihminen, vielä vähemmin kristitty. Jokainen, joka viitsii avata silmänsä, voi kuitenkin nähdä, kuinka lukemattomia kappaleita suuri Jumala on luonut hyödyttämään ja palvelemaan meitä."

Eikö siis ole syytä suuttua, kun ihmiset ovat niin kiittämättömiä, ja kun he eivät, vaikka Jumala lakkaamatta osoittaa heille ihmeitään, välitä yhdestä ainoastakaan niistä, ja vieläpä vähemmin ihailevat niitä ja iloitsevat niistä.”

Mutta  jospa  etsimme  hiukan  lieventäviä  asianhaaroja.  Miksi  pääsiäisen  sanomaa  on  niin  vaikeaa  käsittää.  Miksi  siitä  voi  tulla  Sortin  sakin  lasten  poni?  Löydämme  itsemme  varsin  helposti  opetuslasten  asemasta  jotka  luulivat  kaiken  päättyneen  Jeesuksen  kuolemaan.  Meillä  suomalaisilla  kun  on  tapana  keskittyä  liiaksi  pitkäperjantain  sanomaan  ja  unohtaa  kokonaisuus.  Kiirastorstai,  pitkäperjantai  ja  pääsiäispäivä  ovat  suuria  ihmeitä  kaikki,  mutta  niitä  jokaista  tarkastellaan  vain  erillisinä  tapahtumina  niin  silloin  mennään  harhaan,  eikä  myöskään  osata  kiittää…  Ylösnousemus  oli  merkki  kuolemasta  joka  ei  kuitenkaan  saanut  valtaa;  pitkäperjantai  katsoo  pääsiäisaamuun  ja  pääsiäisaamua  ei  olisi  ilman  pitkäperjantaita,  ja  jumalanpalveluksen  keskeinen  sisältö  on  ehtoollisen  vietossa,  ensimmäisen  kiirastorstain  tapahtumissa.  Kolmen  suuren  päivän  kokonaisuus  on  kannaltamme  siis  se  tärkein  asia.  Jos  olemme  kiittämättömiä  pääsiäisen  lahjasta  olemme  kiittämättömiä  monesta  asiasta, ja  siihenhän  me  niin  helposti  sorrumme.


Lopetus

Kiittämättömyyteen  jatkuvasti  sortuvia  ihmisiä  voi  liittää  toisiinsa  ainakin  yksi  yhteinen  asia.  Me  kaikki  etsimme  jotakin  elämämme  ajan.  Etsimme  ja  odotamme  sitä ponia,  ja  sitten  petymme  kun  se  poni  ei  olekaan  mielemme  mukainen. Etsiminen  itsessään  on  elämäntehtävä.  Ihminen  on  luotu  kysymään  miksi  eikä  ainoastaan  tyytymään  siihen,  että  elämä  menee  niin  kuin  on  mennäkseen.  Ihminen  kysyy  oman   olemassaolonsa  tarkoitusta  ja  tyydyttävä  elämä  löytyy  sen  jälkeen,  kun  tämä  kysymys  saa  jonkinlaisen  vastauksensa.
Kristillisen  uskon  ydinkysymys  on  kysymys  ylösnousemuksesta.  Kristillinen  usko  oli  lähtökohdissaan  uskoa  ylösnousseeseen  ja kuoleman  voittaneeseen  Kristukseen.  

Ylösnousemususko  ei  ratkea  loogisin  päätelmin  eikä  argumentein.  Se  jää  viime  kädessä  henkilökohtaiseksi  uskon  vakaumukseksi.  Kristillinen  kirkko  ei  voi  luovuttaa  tästä  uskosta  luopumatta  kaikesta.  Ylösnousemususko  voi tämän  aikakauden  ihmiselle  olla  melko  vieras  ajatus.  Kirkko  nähdään  mielellään  hyvän  etiikan  saarnaajana  tai  merkittävän  kulttuuriperinnön  siirtäjänä.  Tähän  ansaan  ei  pidä  langeta,  ikään  kuin  kirkon  olemassaolon  oikeutus  perustuisi  muhin  seikkoihin  kuin  ylösnousemususkoon. Sanoma  ylösnousseesta  Kristuksesta  on  toivon  julistus  tässä  maailmassa.  Näkymätön  leikkaa  näkyvän  maailman.  Ylösnousemuksen  jälkeen  kuolema  on  enää  ohut  verho näiden  kahden  välissä.  AMEN.

torstai 5. huhtikuuta 2007

Maailman yksinkertaisin asia — Kiirastorstai — Pyhä ehtoollinen. 1. vsk.


Maailman yksinkertaisin asia
Kiirastorstai
Pyhä ehtoollinen

Saarna 05 april mmvii
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Omelia DOC


Evankeliumi  Luuk. 22: 14–22
Kun hetki koitti, Jeesus kävi aterialle yhdessä apostolien kanssa. Hän sanoi heille: »Hartaasti olen halunnut syödä tämän pääsiäisaterian teidän kanssanne ennen kärsimystäni. Sillä minä sanon teille: enää en syö pääsiäisateriaa, ennen kuin se saa täyttymyksensä Jumalan valtakunnassa.» Hän otti käsiinsä maljan, kiitti Jumalaa ja sanoi: »Ottakaa tämä ja jakakaa keskenänne. Minä sanon teille: tästedes en maista viiniköynnöksen antia, ennen kuin Jumalan valtakunta on tullut.»  Sitten hän otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: »Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.» Aterian jälkeen hän samalla tavoin otti maljan ja sanoi: »Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne. Mutta tälle samalle pöydälle ojentaa yhdessä minun kanssani kätensä myös minun kavaltajani. Ihmisen Poika lähtee täältä juuri niin kuin hänen on määrä lähteä, mutta voi sitä, josta tulee hänen kavaltajansa!»

I Miksi se  on monimutkaisen oloinen
Herran  Pyhä  ehtoollinen  käsitetään  varsin  monella  tavalla.  Siitä  puhutaan  jossain  yhteyksissä  mysteerinä,  salattuna  asiana,  joka  laskeutuu  Jumalan  luota  ihmisten  keskuuteen,  ja  jonka  merkitys  vain  vaivoin,  jos  ollenkaan  voidaan  ymmärtää.  Kuka  selittää  ehtoollisen  ja  kaiken  mitä  se  merkitsee?  Jos  nyt  tällaiseen  yritykseen  ryhtyisimme,  tulisi  ilta  vastaamme.  Nytpä on  tyytyminen  vain  pariin  näkökohtaan.  Joskus  on herätetty  kysymys,  miksi  ehtoollisen  vietto  on  niin  monimutkaisen  oloinen  asia?  Onhan  ensimmäisen  ehtoolliseen  kuvaus  raamatussa  varsin  yksinkertainen.  Toiseksi  on  kysyttävä  sitä,  kenellä  on  oikeus  osallistua  Herran  Pyhälle  Ehtoolliselle?  Asiahan  on  meidänkin  kirkossamme  ollut  hyvin  ajankohtainen.


II  Yksinkertainen  asia
Ehtoollisen  voi  viettää  hyvin  yksinkertaisesti.  Sairaalle  annettu  ehtoollinen  on  kaavaltaan  varsin  yksinkertainen  ja  olennaiseen  keskittyvä.  Päiväjumalanpalveluksessa  ja  muissa,  erikoisjumalanpalveluksissa  ehtoollisen  vieton  kaava  on  pitkä  ja  se  sisältää  monia  kohtia.  Ehtoollisliturgian  juuret  ovat  ensimmäisessä  ehtoollisateriassa,  ensimmäisen  kiirastorstain  ehtoollisessa.  Se  oli  osa  juutalaisten  pääsiäisateriaa. 


Se  että  vietämme  ehtoollista  kaikkine  yhteisen  ripin,  synnintunnustuksen  ja  synninpäästön  jälkeen,  vuorolauluineen,  monine  rukouksineen,  Pyhä-hymneineen,  asetussanoineen,  Isä  Meidän-rukouksineen,  herran  rauhoineen,  Jumalan  Karitsa  hymneineen  ja  loppurukouksineen  on  tietysti  perinnettä.  Ja  tuohon perinteeseen  on  säilöytynyt  paljon  sellaista  joka  muistuttaa  meille  ehtoollisen  merkityksestä. 
Ehtoollisen  vietto  kirkossa  on  suuri  näytelmä,  jossa  näyttelijöitä  olemme  me:  liturgi  ja  seurakuntalaiset,  ohjaaja  on  itse  Kristus,  ja  käsikirjoituksen  on  tehnyt  Kaikkivaltias  Isä.  Se,  että  kyse  on  ilon  ja  kiitoksen  ateriasta,  että  on  kyse  yhteyden  ateriasta,  yhteyden  kokemisesta  Vapahtajaan  ja  lähimmäisiin,  että  on  kyse  anteeksiantaminen  julkitulemisesta,  syntien  anteeksisaamisen  kokemisesta,  sen  kokemisesta,  että  on  antanut  toisille  anteeksi,  halutaan  vain  esittää  meille  niin  ettemme  koskaan  menettäisi  siihen  mielenkiintoamme.  Koko  näytelmä  on  opetustapahtuma,  josta  aina  saa  irti  jotain  uutta.  Pyhä-hymni  esimerkiksi  tahtoo  muistuttaa  meille,  sen  että  täällä  viettämämme  ilon,  kiitoksen,  yhteyden  ja  anteeksiantamuksen  ateria  on,  sillä  on  vastineensa  kirkkaudessa,  aterialla  josta  kirkko  on  kuvakielellä  puhunut  Jumalan  Karitsan  hääateriana.

III  Kenelle  se  on  tarkoitettu
Mutta  kenelle  ehtoollinen  on  tarkoitettu?  On varsin  surkea  juttu,  että  kristikunta  ei  voi  viettää  ehtoollista  yhdessä,  samoin  menoin  ja samoin  sisällöin.  Meilläkin,  pienessä  Suomen  kirkossa  on  tämän a sian  suhteen  ongelmia.  Raja  haluttaisiin  vetää  johonkin?  Tässä  kohdin  unohdetaan  juuri  se,  että  ehtoollinen  on  meille  annettu  lahja.  Mitä  sanomme  vanhastaan  lahjoista  sananparrella  joka  ei  ehkä nuoremmalle  polvelle  aukene.  


Lahjahevosta  ei  ole  suuhun  katsominen.  Tämä  lahja  on  kyllä  saatu,  ja  paketti  aukaistukin,  mutta  lahja  on  niin  ihmeellinen,  osaakos  sitä  käyttää.  Jolla  on  lapsia,  tai  jolla  niistä  on  kokemusta,  tietää  varsin  hyvin  sen  kuinka  mustasukkainen  pieni  lapsi  voi  leluistaan  olla.  Onko  näin  sitten  aikuisten  kristittyjen  suhteen.  Jos  et  miellytä  tai  ole  samaa  mieltä  niin  en  leiki  sinun  kanssasi  samoilla  leluilla.  Joka  lähtee  leikkimään  salattujen  asioiden  kanssa  voi  helposti  lähteä  pilkkaamaan  itseään  Jumalaan.  Kaiken  lisäksi  puhutaan  raamatullisuudesta.  No!  Otetaanpa  Raamattu  sitten  käyttöön.  Kenen  kanssa  sitä  ensimmäistä  ehtoollista  Jeesus  viettikään.  Yksinkertaisten  ja  oppimattomien  miesten  kanssa.  Ehtoollinen  on  yksi  niistä  aterioista,  joita  Jeesus  Uuden  testamentin  mukaan  vietti.  Oli  muitakin  aterioita.

IV  Huipennus  ja  lopetus...
Meillä   on  tullut  tavaksi  väittää,  että  Jumalanpalvelus  on,  tai  sen  pitäisi  olla  kaiken  seurakuntaelämän  keskus.  Tuo  on  aika  vaativa  väittämä...  Ehkä  pelottavankin  väitteen  sisältävä.  Mutta  kun  olemme  eläneen  kirkossa  jossa  kaikki  on  uudistettu,  niin  noita  uudistuksia  on  pitänyt  myös  perustella.  Monesti  on  ammuttu  yli.  Tuon  väitteen  takana  ei  toki  ole  ajatus  siitä,  että  sellainen  ihminen  joka  ei  osallistu  jumalanpalveluksiin  olisi  huono  kristitty,  mutta  väite  on  omiaan  johdattamaan  ajatuksia  siihen.  Paljon  voisi  puhua  muistakin  kirkkomme,  tai  vaikkapa  kirkkolain  ja  kirkkojärjestyksen  ihannepykälistä,  joita  on  mahdoton  valvoa.  Mutta  jos  puemme  ajatuksen  toiseen  muotoon  vaikkapa  näin:  Jumalanpalvelus  on  seurakuntayhteyden  keskeinen  ilmentymä,  ja  sen  olennainen  osa  on  ehtoollisen  vietto,  niin  olemme  pukeneet  asian,  hyvin  tärkeän  asian,  vähemmän  raskauttavaan  puheenparteen. 


Meillä  ei  niinkään  ole  tapana  puhua  ehtoollisesta  mysteerinä,  salaisuutena,  mutta  ihmeellinen  asia  se  on,  niin  ihmeellinen  asia,  ettei  sitä  voida  pukea  sanoiksi  jotka  sen  merkityksen  täysin  tyhjentävät.

Jeesus  vietti  ensimmäistä  ehtoollista  aterialla  jossa  juhlittiin  Israelin  pääsiäistä,  Jumalan  vapauttavien  tekojen  muistamista,  tekojen  jotka  johdattivat  Israelin  kansan  orjuudesta  vapauteen.  Hän  on  kiittänyt  ja  ylistänyt  Jumalaa  kaikista  niistä  teoista  ja  siunannut  leivän.  Mutta  sitten  tapahtuu  jotain  uutta.  Hän  ei  kiitä  Jumalaa  pelkästään  menneisyydessä  tapahtuneista  teoista,  hän  kiittää  Jumalaa  siitä  mitä  tapahtuu  kohta  hänen  kauttaan  ristillä  ja  ylösnousemuksessa.  Ja  hän  puhuu  oppilailleen sanoilla  jotka  jotka  kiteyttävät  lain  ja  profeetat,  Israelin  pyhät  kirjoitukset:  ”Tämä  on  minun  ruumiini,  joka  annetaan  teidän  puolestanne;  Tämä  malja  on  uusi  liitto  minun  veressäni.  Sitten  hän  jakaa  ehtoollisaineet  ja  kehottaa  oppilaitaan  viettämään  tätä  ateriaa  aina  uudelleen  ja  uudelleen.
MUTTA,  MUTTA!!!  Siksipä  juuri  ehtoollisen  tulisikin  olla  elämämme  keskus  ja  jumalanpalveluksen  seurakuntayhteyden  ilmentymä.  AMEN.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2007

Lyhyt saarna nöyryydestä — Palmusunnuntai — Kunnian kuninkaan alennustie. 1. vsk. Epistolasaarna.


Lyhyt  saarna  nöyryydestä
Palmusunnuntai

Kunnian  kuninkaan  alennustie
Saarna 01 april  mmvii
Kirkkoherra Torsti Äärelä
Epistolasaarna
Omelia DOC



Evankeliumi:  Joh. 12: 12–24
Seuraavana päivänä levisi tieto, että Jeesus oli tulossa Jerusalemiin. Ihmiset, joita oli saapunut juhlille suurin joukoin, ottivat palmunoksia ja menivät häntä vastaan huutaen:

– Hoosianna!
Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä, Israelin kuningas!
Jeesukselle tuotiin aasi, ja hän nousi sen selkään, niin kuin on kirjoitettu:
– Älä pelkää, tytär Siion,
sinun kuninkaasi tulee!
Hän ratsastaa nuorella aasilla.

Opetuslapset eivät vielä tuolloin ymmärtäneet tätä, mutta kun Jeesus oli kirkastettu, he muistivat, että hänestä oli näin kirjoitettu ja että hänelle myös oli tapahtunut niin. Ne, jotka olivat olleet Jeesuksen mukana, kertoivat, miten hän kutsui Lasaruksen haudasta ja herätti hänet kuolleista. Tämän vuoksi, kuultuaan millaisen tunnusteon Jeesus oli tehnyt, ihmiset lähtivät joukolla häntä vastaan. Fariseukset puhuivat keskenään: »Näettekö? Mikään ei auta. Koko maailma juoksee hänen perässään.» Niiden joukossa, jotka olivat tulleet juhlille rukoilemaan Jumalaa, oli myös muutamia kreikkalaisia. Nämä tulivat Filippuksen luo – sen, joka oli Galilean Betsaidasta – ja sanoivat: »Me haluaisimme tavata Jeesuksen.» Filippus meni puhumaan asiasta Andreakselle, ja sitten he molemmat menivät Jeesuksen puheille. Jeesus sanoi heille: »Hetki on tullut: Ihmisen Poika kirkastetaan. Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon.»
Saarnateksti:  Fil. 2: 5–11
Olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli.
Hänellä oli Jumalan muoto,
mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan
olla Jumalan vertainen
vaan luopui omastaan.
Hän otti orjan muodon
ja tuli ihmisten kaltaiseksi.
Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa,
hän alensi itsensä
ja oli kuuliainen kuolemaan asti,
ristinkuolemaan asti.
Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken
ja antanut hänelle nimen,
kaikkia muita nimiä korkeamman.
Jeesuksen nimeä kunnioittaen
on kaikkien polvistuttava,
kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla,
ja jokaisen kielen on tunnustettava
Isän Jumalan kunniaksi:
»Jeesus Kristus on Herra.»


Nuori  pappi  Fredrik  Gabriel  Hedberg  kirjoitti  kerran  äidilleen  seuraavasti:

"Uudenvuodenpäivänä  saarnasin  Nummella.  Lähimmässä  kappelissa.  Palatessani  kappelista  kävin  sairaskäynnillä  eräässä  torpassa,  joka  oli  neljännespeninkulman  päässä  maantieltä.  Sairaskäyntini  teki  minut  paljon  iloisemmaksi  kuin  iloinen  seura.  Sairas  oli  köyhä  torppari,  joka  oli  kolme  vuotta  maannut sairasvuoteella.  Hän  oli  armoa  etsivä  sielu,  joka  tunsi  oman  kelvottomuutensa,  heikkoutensa  ja  syntisyytensä  ja  oli  pitkät  ajat  etsinyt  Jumalan  armoa,  mutta  ei  ollut  vielä  päässyt  mihinkään  varmuuteen  sielunsa  asiasta.  Hän  oli  antanut  oman arvottomuuden  tunteen  pelottaa  itsensä  pois  Vapahtajan  luota.  Minun  ei  tarvinnut  tehdä  muuta  kuin  ohjata  hänet  Jeesuksen  luo."

Tuo  torppari  oli  nöyrä  mies;  hän  ei  luullut  paljon  itsestään.  Hän  piti  itseään  aivan  mitättömänä  ja  vähäarvoisena.  Jopa  torppari  oli  ajatellut,  ettei  armokaan  kuulu  hänelle,  kurjalle  syntiselle.  Mutta  armopa  kuului  juuri  hänelle.  Terveyden  ja  voiman  päivinä  unohdamme  helposti  Jumalan,  joka  on  kerran  vaativa  meidät  tilille  lahjojensa  väärinkäytöstä.  Luulemme  nimittäin  niin  helposti  noiden  lahjojen  olevan  omiamme.
Päivän  saarnateksti  on  niin  sanottu  “kenosis-hymni.”  Se  on  aivan  ensimmäisten  kristittyjen  tunnustautumista  Kristukseen.  Se  on  sellaisten  ihmisten  puhetta  jotka  ovat  jostain  asiasta  täysin  varmoja.  Heille  ei  merkinnyt  niin  paljoa  Jeesuksen tarkat  elämänkerralliset  tiedot, heille  riitti  sen  asian  varmana  pitäminen  mitä  Kristus  oli,  mitä  hän  oli  tehnyt.  Tuo  kenosis  tarkoittaa  lyhyesti  sanottuna,  ja  ehkä  varmasti  kaikista  ymmärrettävimmin  tyhjentymistä. 

Tuo  filippiläiskirjeen  katkelma  tuo  eteemme  ihanteellisimman  kuvan  nöyrästä  ihmisestä,  mutta  jälleen  herää  kysymys;  kuinka  monelle  tuo  kappale  on  tuttu?  Se  on  kirjoitettu  raamattuumme  todellakin  jotta  ottaisimme  siitä  oppia,  että  se  puhuttelisi  meitä,  loisi  meihin  uskoa  ja  toivoa,  että  se  nöyryyttäisi  ylpeät  mielemme.  Se  tuo  eteemme  kuvan  kaikista  nöyrimmästä  koskaan  eläneestä  ihmisestä.

Millaista  ihmistä  me  muuten  tänään  pitäisimme  nöyränä?  Voisimmeko  lähestyä  tätä  kysymystä  toisella  kysymyksellä  joka  kuuluu:  Miten  voin  tulla  nöyräksi  ja  epäitsekkääksi?  Nimittäin  aina  kun  menemme  itseemme,  niin  huomaamme  sen  miten  itsekkäitä  olemme.  Aivan  kaikista  ajatuksistamme,  sanoistamme  ja  teoistamme  kuvastuu  niin  suurta  omahyväisyyttä  ja  itserakkautta,  ei  mitään  muuta.  Onko  meissä  olemassa  yhtään  vaikuttimia  jotka  eivät  ole  itsekkäitä.  Kuitenkin  haluamme,  ettemme  olisi  muille  taakaksi,  vaan  että  voisimme  joskus  tehdä  peräti  jotain  hyvääkin.

Meillä  on  jo  syytä  kiittää  Jumalaa  siitä,  että hän  vaatii  meitä  nöyrtymään.  Ja  se  se  vasta  onkin  suuri  lahja  jos  joku  on  edes  vähän  herännyt  kärsimään  itsekkyytensä  tähden.  Ulkopuolinen  tarkkailija  voisi  sanoa,  ettei  siinä  todellakaan  ole  mitään  ihmeellistä  eroa,  jos  toinen  kärsii  itsekkyydestään  ja  toinen  ei,  kun  tuo  itsekkyys  kuitenkin  kummankin  kohdalla  on  todellisuus.

Filosofisestihan  ajateltunahan  asia  varmasti  noin  on.  Mutta  tuollainen  päätelmä  on  kuitenkin  raskas  ja  täydellinen  erehdys.  Itseensä  mennyt  ihminen  on  nimittäin  jo  käymässä  elämän  suurta  koulua.  Mutta,  mutta!  Sellaisia  valtavia  tavoitteita  kuten  nöyryys  ja  epäitsekkyys  ei  todellakaan  saavuteta  hetkessä  eikä  koskaan  täydellisesti.  Ei  ole  ketään,  Jeesusta  lukuun  ottamatta,  syytä  väittää,  että  hän  on  saavuttanut  täydellisen  nöyryyden,  täydellisen  epäitsekkyyden  ja  rakkauden.  Näyttää  jopa  siltä,  että  nöyrimmätkin  ovat  syvimmin  hävenneet  nöyrtymättömyyttään  ja  katuneet  sitä  sekä  paljastaneet  sen  toisille  mitä  säälittävimmin. 

Meitä  auttaa  suurempaan  nöyryyteen  vain  ja  ainoastaan  oma  vaelluksemme,  siis  omat  syntimme.  Yhä  enemmän  nöyrtymisen  aihetta  saamme  tukistellessamme  tekojemme  vaikuttimia,  jopa  häpeämisemme  ja  nöyrtymisemme  perusteita.  Toinen  asia,  joka  auttaa  meitä  nöyrtymään,  on  osaksemme  tullut  Jumalan  laupeus.  Mitä  paremmin  tunnemme  itseämme,  sitä  vähemmän  kuvittelemme  ansainneemme  osaksemme  tullutta  hyvyyttä.
Nöyryyden  olemuksen  ja  kutsun  näemme  erityisesti  näissä  Jeesuksen  sanoissa:  “Ottakaa  minun  ikeeni  harteillenne  ja  katsokaa  minua.  Minä  olen  sydämeltäni  lempeä  ja  nöyrä.  Näin  teidän  sielunne  löytää  levon.  Minun  ikeeni  on  hyvä  kantaa  ja  minun  kuormani  on  kevyt.”  Kuka  toinen  olisi  saattanut  ilmaista  tämän  kehotuksen  nöyryyteen  näin.  AMEN.